Esa Suominen pyrki taannoin lyttäämään degrowth-ajattelun Vihreässä langassa. Suomisen mukaan degrowth ei mahdollistaisi investointeja ekotehokkuuteen, johtaisi työttömyyden kasvuun ja estäisi tasa-arvoisen sosiaalipolitiikan harjoittamisen. Degrowthin näkökulmasta ympäristön kestokyvyn takaamiseksi kulutusta on kuitenkin vähennettävä radikaalisti ja esimerkiksi luonnonvarojen riistoa tarkasteltava globaalisti.
Vaihtoehdoissaan Suominen jumittuu valtiokeskeisyyteen, palkkatyöyhteiskuntaan ja kielteiseen näkemykseen ihmisten kyvystä järjestää elämäänsä tai ratkaista aikamme keskeiset ongelmat.
Degrowthia olisikin tarkasteltava yhteiskunnallisen liikkeen näkökulmasta. Hahmoteltaessa kriisiytyvän kapitalismin tilalle kestävää yhteiskunnallista vaihtoehtoa on tämä kysymys jopa talouskasvun purkamismenetelmiä tärkeämpi. Voisiko degrowth siis ilmentää ihmisten pyrkimyksiä ja kamppailuja?
Yhteisötalous on ristiriitojen läpäisemä. Eurooppalaisen oikeiston luovuttua universalismin paradigmasta ja sen purkaessa hyvinvointivaltion perusteita sälyttyy vastuu elämän uusintamisen mahdollisuuksista yhteisöjen harteille. Brittiläinen ”Big Society” on toki ajankohtainen esimerkki. Suomessa kaikuja vastaavasta on Kokoomuksen ”Paremminvointivaltiossa”, jossa ”hyvän työn” tekeminen ja talkoot ovat avainasemassa. Kyseessä on oikeistolainen määrittely yhteisöjen itseorganisaatiolle.
Uusliberalismi pyrkii saattamaan kaiken yhteiskunnallisen elämän markkinoiden piiriin. Talouskurimuksen runnellessa länsimaita uusliberaaliin komentoon taivutettu valtio organisoi nyt pakolla yhteisöjä, jotta jonkunlainen sosiaalinen järjestys säilyisi. Kurkottaessaan autonomian suuntaan valtio siis myöntää, ettei se kykene takaamaan ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä.
Suominen sen sijaan näyttäisi hylkäävän yhteisöjen potentiaalin ja vannovan talouskasvuun ja luokkakompromissiin perustuvan teollisen hyvinvointivaltion henkiin herättämiseen – tällä kertaa vihreillä sävyillä höystettynä.
Yhteisötalous vahvistuu kuitenkin ennen kaikkea ihmisten pyrkimyksestä autonomiaan. Pettymys kapitalismin kykyyn taata ihmisten ja ympäristön hyvinvointi on saanut monet etsimään vaihtoehtoja pääoman kasvupakkoon sitoutuneiden palkkatyön, valtiokoneiston ja markkinoiden ulottumattomissa. Nämä sosiaaliset kokeilut ovat kestävyyttä tavoittelevan yhteiskunnallisen liikkeen näkökulmasta äärimmäisen ajankohtaisia.
Tapahtumat Espanjassa, Kreikassa, Britanniassa ja viimeisimpänä Wall Streetillä ilmentävät ihmisten tahtoa organisoitua autonomisesti – valtiosta, edustuksellisista puolueista tai markkinoiden komennosta välittämättä. Samalla yhteisötalouden eri muodot voimistuvat esimerkiksi verkostoissa, erilaisissa osuuskunnissa ja joka päiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Jos degrowth onnistuu kytkeytymään osaksi tätä liikehdintää, joka esittää uudenlaisen demokratian, uusien instituutioiden ja kapitalismin vaihtoehdon rakentamista, on se huomattavasti väkevämpi kuin Suomisen esittämä ylimalkainen ”Big Society” kritiikki ja suomalaisen 1960-luvun sosiaalipolitiikan uudelleen kierrättäminen antavat ymmärtää.
