Vaihtoehdoissaan Suominen jumittuu valtiokeskeisyyteen, palkkatyöyhteiskuntaan ja kielteiseen näkemykseen ihmisten kyvystä järjestää elämäänsä tai ratkaista aikamme keskeiset ongelmat.

Degrowthia olisikin tarkasteltava yhteiskunnallisen liikkeen näkökulmasta. Hahmoteltaessa kriisiytyvän kapitalismin tilalle kestävää yhteiskunnallista vaihtoehtoa on tämä kysymys jopa talouskasvun purkamismenetelmiä tärkeämpi. Voisiko degrowth siis ilmentää ihmisten pyrkimyksiä ja kamppailuja?

Yhteisötalous on ristiriitojen läpäisemä. Eurooppalaisen oikeiston luovuttua universalismin paradigmasta ja sen purkaessa hyvinvointivaltion perusteita sälyttyy vastuu elämän uusintamisen mahdollisuuksista yhteisöjen harteille. Brittiläinen ”Big Society” on toki ajankohtainen esimerkki. Suomessa kaikuja vastaavasta on Kokoomuksen ”Paremminvointivaltiossa”, jossa ”hyvän työn” tekeminen ja talkoot ovat avainasemassa. Kyseessä on oikeistolainen määrittely yhteisöjen itseorganisaatiolle.

Uusliberalismi pyrkii saattamaan kaiken yhteiskunnallisen elämän markkinoiden piiriin. Talouskurimuksen runnellessa länsimaita uusliberaaliin komentoon taivutettu valtio organisoi nyt pakolla yhteisöjä, jotta jonkunlainen sosiaalinen järjestys säilyisi. Kurkottaessaan autonomian suuntaan valtio siis myöntää, ettei se kykene takaamaan ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä.

Suominen sen sijaan näyttäisi hylkäävän yhteisöjen potentiaalin ja vannovan talouskasvuun ja luokkakompromissiin perustuvan teollisen hyvinvointivaltion henkiin herättämiseen – tällä kertaa vihreillä sävyillä höystettynä.

Yhteisötalous vahvistuu kuitenkin ennen kaikkea ihmisten pyrkimyksestä autonomiaan. Pettymys kapitalismin kykyyn taata ihmisten ja ympäristön hyvinvointi on saanut monet etsimään vaihtoehtoja pääoman kasvupakkoon sitoutuneiden palkkatyön, valtiokoneiston ja markkinoiden ulottumattomissa. Nämä sosiaaliset kokeilut ovat kestävyyttä tavoittelevan yhteiskunnallisen liikkeen näkökulmasta äärimmäisen ajankohtaisia.

Tapahtumat Espanjassa, Kreikassa, Britanniassa ja viimeisimpänä Wall Streetillä ilmentävät ihmisten tahtoa organisoitua autonomisesti – valtiosta, edustuksellisista puolueista tai markkinoiden komennosta välittämättä. Samalla yhteisötalouden eri muodot voimistuvat esimerkiksi verkostoissa, erilaisissa osuuskunnissa ja joka päiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Jos degrowth onnistuu kytkeytymään osaksi tätä liikehdintää, joka esittää uudenlaisen demokratian, uusien instituutioiden ja kapitalismin vaihtoehdon rakentamista, on se huomattavasti väkevämpi kuin Suomisen esittämä ylimalkainen ”Big Society” kritiikki ja suomalaisen 1960-luvun sosiaalipolitiikan uudelleen kierrättäminen antavat ymmärtää.

Yrittäjyyskasvatus on ollut voimakkaasti esillä 2000-luvun koulutuspoliittisessa keskustelussa. On vaadittu, että yrittäjyyden tulisi olla koulutuksen läpäisevä periaate päiväkodista korkeakouluihin. Kritiikkiä yrittäjyyskasvatuksen eetokselle ei ole juurikaan esitetty. Tämä johtunee ainakin siitä, että yrittäjyyttä ei ole tutkittu kasvatuksellisena, ihmisen subjektivitteettia muokkaavana toimintana. Artikkelikokoelma Yrittäjyyskasvatus hallintana tarjoaa asetelmaan muutosta.

Kirjan esipuhe tiivistää hämmästyksen, jonka varmasti moni kasvatuksen parissa työskentelevä on kokenut: Mistä yrittäjyydessä ja sen liittämisessä kasvatukseen on kysymys? Miten yleissivistävästä kasvatuksesta on tullut koulun lävistävää ”sisäisen yrittäjyyden” tavoittelemista? Millaisia ihmisiä itseasissa kasvattamme?

Teoksessa on tarkastelussa kasvatuksen kenttä perheestä korkeakouluihin ja päivähoidosta työelämävalmennukseen. Menetelmällisesti kirjan artikkelit vaihtelevat haastatteluista opetussuunnitelma-analyysiin. Työn sosiologiasta, kontrolliyhteiskuntateoriasta sekä uusimmista feministisistä analyyseistä ammentavat näkökulmat problematisoivat tuoreella tavalla kasvatuksen suhdetta kapitalistisiin työmarkkinoihin sekä luokkaan, sukupuoleen ja ruumiillisuuteen.

Kirjan mukaan yrittäjyyskasvatus näyttäytyy koulutuspolitiikassa ylihistoriallisena: yrittäjyydestä on tullut edistyksellinen lähestymistapa, joka on tähän asti ymmärretty väärin koulutuksessa. Näin yrittäjyyskasvatus irroitetaan uusliberalistisesta projektista ja sen ideologiset tavoitteet häivytetään.

Kirja tarkastelee kriittisesti uusliberalistista hallintaa ja sen keinoja yrittäjämäisen subjektiviteetin, yrittäjäminän (enterprising self) tuottamiseksi. Yrittäjyyskasvatuksen ihanteeksi muodostuu maskuliininen keskiluokkainen subjekti, joka heittäytyy joustavasti epävarmojen työmarkkinoiden armoille, yrittää omalla riskillä, omaksuu työnantajien näkökulmia asioihin, kuluttaa koulutusta markkinahyödykkeenä, hyväksyy markkinavoimien ohjailun ja sisäistää hegemonisessa asemassa olevia poliittisia ja ideologisia päämääriä. Kasvatus muovaa ”sisäiseen yrittäjyyteen”, kun vielä hetki sitten yrittäjyyden katsottiin olevan tietynlaista kyvykkyyttä ”ulkoiseen yrittäjyyteen” palkkatyön vaihtoehtona.

***

Kirjan esipuhe ja Seija Keskitalo-Foleyn, Katri Komulaisen ja Päivi Naskalin avausartikkeli tiivistää onnistuneesti yrittäjyyskasvatuksen yhteiskunnallisen taustan ja kirjan käsitteellisen apparaatin. Taustalla on siirtymä hyvinvointivaltiosta kilpailukyky-yhteiskuntaan. Se on tuonut tulleessaan erityisesti poliittisen eliitin hyväksymän näkemyksen yhteiskunnasta, jossa kilpailukyvyn lisäksi korostuvat markkinamekanismit, tehokkuus, innovatiivisuus, talouskasvu ja jokaisen kansalaisen yksilöllinen vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Voidaan myös puhua welfaren muuttumisesta workfareksi: hyvinvoinnin tasa-arvoisesta turvaamisesta ollaan sirtymässä yhteiskuntaan, jossa oikeus hyvinvointiin on ansaittava työllä [1].

Kirjassa uusliberalismia ei mielletä ideologisena aatteena, vaan käytäntönä, ”jolla moderni valtio harjoittaa poliittista hallintaa ja kohdistaa sen yksilöihin.” Mielestäni kirjan onnistuneimmat asetelmat nousevat Michel Foucaultin ja Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskunta-analyysistä. Kyseessä on subjektiivisuuden ja työvoiman uudenlainen haltuunotto, jossa kurinalaisen palkkatyöläisyyden sijaan yksilöltä vaaditaan joustavuutta, riskinsietokykyä ja vastuun kantoa.
Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja “yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.

Hallinta ei tapahtu suljetussa instituutiossa, kuten tehtaassa tai koulussa, vaan kontrolli leviää kaikkialle yhteiskuntaan. Tuotannon immaterialisoiduttua perinteisiltä koulutusinstituutioilta on viety niiden tiedollinen auktoriteetti, mutta toisaalta niiden asema subjektiivisuuden tuottamisessa voimistuu. Elinikäisen oppimisen aikakaudella hallinta ulotettaankin koko ihmisen elinkaareen. Yksilön velvollisuutena on jatkuva kouluttautuminen sekä kykyjen ja taitojen kehittäminen.

Uusliberalistinen hallinta häivyttää yhteiskunnallisia eroja, mutta toisaalta tuottaa niitä uusin tavoin. Yrittäjyys on myös moraalista säätelyä ja hallintaa: ne, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaa yrittäjäminuuden koodistoa marginalisoidaan ja kontrolloidaan perinteisen kurin keinon. Yrittäjäasenne näkee yksilöllistä kyvyttömyyttä, ei esimerkiksi kasvatustapahtuman luokkaa rakentavaa valtasuhdetta.

***

Maija Korhonen, Katri Komulainen ja Hannu Räty tarkastelevat millaiset oppilaat ovat opettajien tulkinnoissa yrittäjämäisiä. Opettajille sisäinen yrittäjyys näyttäytyy oppilaan ahkeruutena, ponnisteluna ja vastuunottona omasta työskentelystään. Tästä muodostuu ideaali, johon kaikkia oppilaita tulisi kannustaa. Aikaisemmin hyvät arvosanat kuvasivat oppilaan älykkyyttä, mutta yrittäjyys kyseenalaistaa akateemisen älykkyyden ja asettaa sen rinnalle sosiaalisen älykkyyden ja kättentaidot. Opettajien näkemys yrittäjämäisyydestä on sukupuolittunut ja luokkaerityinen ”bisnesmies” tai vaihtoehtoisesti keskiluokkaisuuden haastava ”kunnon työmies”.

Naskali tarkastelee kasvatustieteen opiskelijoiden suhtautumista yrittäjyyskasvatukseen. Artikkelissa näyttäytyy yrittäjyyden suhteellisen neutraalina käsittävä opiskelijajoukko, joka toistaa yrittäjyyteen liitettyjä yleisempiä luonnehdintoja. Opiskelijoiden näkemystä tulevaisuuden työmarkkinoista leimaa edelleen protestanttinen etiikka, mutta palkkatyöläisyys on korvautunut maskuliinisena yrittäjyytenä. Naskalin mukaan opiskelijoiden vastauksiss yrittäjyys hahmottuu, joskin hatarasti, ihmisen minuuteen ja persoonallisuuteen kohdistuvana hallintana, ”foucault’laisittain” biovaltana.

Räty, Komulainen ja Korhonen erittelevät toisessa artikkelissaan vanhempien suhtautumista koulun yrittäjyyskasvatukseen. Kyselytutkimuksessa suurimmalle osalle vanhemmista yrittäjyyskasvatus näyttäytyi pääosin hyväksyttävänä osana koulua ja se irroitettiin vanhempien esittämästä yleisemmästä yhteiskunnan eriarvoistumisen kritiikistä. Faktorianalyysi tuo esiin myös eroja: akateemiset vanhemmat suhtautuvat myönteisemmin yrittäjyyteen, ammattikoulutetut arvostelevammin.

Päivi Berg purkaa liikuntakasvatusta minän ja ruumiin hallintana. Oppilashaastatteluissa liikunta ja terveystieto ovat poikkeuksellisia oppiaineina, koska ne menevät ”suoraan itseen.” Työmarkkinoiden vaatimukset itsekontrollista ja oikeanlaisesta habituksesta valuvat liikuntakasvatukseen. Oppilaat peilaavat itseään yhteiskunnassa hegemonisena valitsevaan minuuteen ja ruumiillisuuteen. Tämä ”oikean asenteen” hyväksyminen täydentyy sukupuolittuneella ruumiillisuudella, ”oikealla asennolla”, jossa tyttöjen ja poikien tarpeet ja kiinnostukset eriytyvät.

Reetta Mietolan yleis- ja erityisopetuksen oppilaanohjausta tarkastelevassa artikkelissa näyttäytyy koulutusmarkkinoiden pärjääjät ja marginaali. Mahdollisuuksien tasa-arvon korostuessa on selvää ketkä ovat valintatilanteessa etuoikeutettuja ja keille tulee koultusjärjestelmässä ongelmia. Nykyinen erityisopetuksen eetos räätälöi yksilöllistä opinpolkua, mutta Mietolan artikkelissa näyttäytyy varsin homogeeninen erityisoppilaiden joukko, jota käsitellään syrjäytymisdiskurssin näkökulmasta.

Sirpa Lappalainen, Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Elina Lahelma tarttuvat uusliberalistiseen hallintaan sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa koulutuksessa. Artikkeli on erityisen mielenkiintoinen, koska parasta aikaa julkinen, perinteisesti palkkatyönä toteuttettu naisvaltainen hoiva-ala on avautumassa yrittäjyydelle ja markkinamutoiselle voitontavoittelulle. Hoivatyössä näkyy ne prosessit, joissa tunne ja välittäminen ikään kuin ”irroitettaan työntekijästä” ja työstä tulee suoritusluontoista[2]. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelma-analyysi kiteyttää kuluttajakansalaisen subjektin, joka kansainvälisillä työmarkkinoilla vastuuttaa työelämän riskeistä vain itseään, mutta tavoittelee samalla kansallista etua.

Kristiina Brunila ja Sari Mononen-Batista Costa purkavat julkisen sektorin puhetapoja ja käytäntöjä yrittäjyyttä korostavissa työllistämisprojekteissa. Kirjoittajat lanseeraavat ”taloustalkoohenkisyyden” diskurssin kuvaamaan julkisen sektorin tasa-arvo-, koulutus- ja työvoimapolitiikan hallinnan muotoja, joilla ohjataan kohti yrittäjyyttä. Kontrolliyhteiskunnan viitekehyksessä yrittäjyys rakentuu jatkuvana tulemisen tilana. Jos tätä keskeneräisyyttä, ikään kuin säröä hallintavallassa, ajatellaan voimana, voi avautua tilaa kyseenalaistaa vallitsevat toiminnan muodot. Kirjoittajien mukaan poliittisuus ja valta olisikin tehtävä näkyväksi menemällä hallinnan diskurssin rajoille ja mahdollisuuksiin.

Keskitalo-Foley analysoi Lapissa naisille tarjottuja yrittäjyyttä edistäviä hankekoulutuksia, joilla on pyritty ratkaisemaan rakennemuutoksen ja poismuuton haasteita. Hankkeiden läpikäyneiden puheissa paikantuu elinikäisen oppimisen muutos: ammattitaidon kehittämisestä on siirrytty itsen jatkuvaan muokkaamiseen. Naishaastateltavat pitävät yrittäjyyshankkeita palkkatyötä voimauttavampina, mutta toisaalta niiden kautta tuotetut ”uudet” naiset asetetaan työelämän sukupuolisegrekaatiossa tutuille naiserityisaloille.

Kirjan päätteeksi Naskali tarkastellee opettamista uusliberalistisessa yliopistossa ja siellä tuotetun tiedon yhteyttä valtaan. Naskalin mukaan opettamisesta, niinkuin muistakin ihmisten tietokykyihin liittyvistä toiminnoista, on tullut managerialistisessa hallinnossa tuotantotekijä, jonka avulla rakennetaan kaivattuja kuluttajakansalaisia. Opetusajattelua leimaa vaihdon talous, jossa keskiössä on tiedon omistettavuus ja taloudellinen hyödynnettävyys sekä sivistyksen itseisarvon kyseenalaistuminen. Tätä vastaan Naskali rakentaa ideaalisen, ”tulemisen filosofialle” perustuvan vision toisesta opetusajattelusta, joka kurottaa kohti mahdotonta ja arvostaa ”vaikeaa” muun yhteiskunnan tarjoaman ”helpon” sijaan.

***

Tärkeää kirjaa vaivaa hajanaisuus, joka johtuu erityisesti artikkeleiden eritasoisesta teoreettisesta syvyydestä. Teos esittää vakuuttavan yrittäjäsubjektin kritiikin, mutta lukija jää ehdottomasti kaipaamaan jälkisanoja toisenlaisesta koulutus- ja työvoimapolitiikasta, etenkin kun kirjassa on juonne, jossa pyrkimyksenä on teoretisoida toisin tekemistä ja vastarintaa.

Kirjan subjektiivisuuden tuotannon kritiikki painaa alleen sen, että biopolitiikka – kuten Foucault muistutti – ei tuota pelkästään kontrolloituja ja tottelevaisia subjekteja, vaan toisin tekemistä ja vastarintaa tässä ja nyt. Kontrolliyhteiskunta nousee vastauksena ihmisten 1960-luvulla alkaneeseen joukkopakoon massamuotoisesta palkkatyöyhteiskunnasta. Uusliberalistinen hallinta on siis myös, ja ehkä ennen kaikkea, reaktio ihmisten uusiin tarpeisiin ja haluihin etsiä toisenlaista elämänmuotoa.

Teolliseen palkkatyöyhteiskuntaan ei ole paluuta, ja vaikka siinä ehkä oli paljon hyvää, ei vähiten toimeentulon varmuus, sitä on myös varottava nostalgisoimasta. Kriittiselle aikuiskasvatukselle asettuu haaste tunnistaa yrittäjämuotoisen subjektiivisuuden ja prekaarin työn hyvät puolet. Verkostotalouden aikakaudella olisi parannettava työntekijöiden itsemääräämisoikeutta ja ymmärrystä osana alati muuttuvaa työmarkkinaympäristöä. Yrittäjyyskasvatus hallintana osoittaa, kuinka aikuiskasvatuskin määrittelee vain kuluttajakansalaisen oikeudet, samalla kun työelämän riskeistä vastuutetaan ainostaan työntekijää.

Kirjan haastatteluissa on tunnistettavissa elinikäisen oppimisen ristiaallokossa opiskelevia ja työskenteleviä subjekteja, joilla on valmiudet vallan ja erojen tuottamisen analyysiin. Naskali toteaa osuvasti, että haaste asettuu tutkimukselle ja koulutukselle sekä yhteiskunnalliselle keskustelulle: halutaanko palvella uusliberalistista hallintavaltaa vai rakentaa kritiikin kauttaa toisenlaista todellisuutta?

Kirjan luettuaan tulee levoton olo. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä esivallan halusta luoda ”uusi ihminen”. Toistaiseksi sulavimmin siinä on onnistunut 1970-luvulta alkaen nouseva, kontrolliin perustuva ja valtiota aktiivisesti hyödyntävä, uusliberalistinen hallinta. Siksi on toivottavaa, että Yrittäjyyskasvatus hallintana on mahdollisimman pian pakollisena kurssikirjana ainakin kasvatustieteiden laitoksilla ja opettajankoulutuksessa.

[1] Ks. Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero. 2010. Radikaaleinta on arki. Helsinki: Like, s. 13. Kirjassa käsitellään myös workfareyhteiskunnan vaikutuksia kouluun ja kasvatukseen.

[2] Viime aikoina on tehty tutkimusta opettajuuden muuttumisesta ”kutsumuksesta palkkatyöksi”. Perinteisesti kutsumukseen perustuneissa, toista ihmistä hoivaavissa tai kasvattavissa töissä on havaittavissa siirtymä työn mekanisoitumiseen ja tavaramuotoistumiseen. Ks. Linden, Jyri. 2010. Kutsumuksesta palkkatyöhön? Perusasteen opettajan työn muuttunut luonne ja logiikka. Tampere: Tampere University Press.

Kuvaavaa on, että koalitiohallituksen liberaalidemokraattinen varapääministeri Nick Clegg puhui vielä ennen vaaleja lukukausimaksujen poistamisesta, koska ”ne ovat väärin”. Samalla hän myös kyseenalaisti opiskelijoiden opintolainajärjestelmän mielekkyyden. Liberaalidemokraatien vaalikamppanjan keskeinen teema oli ”reiluus” (fairness), nyt tämä tematiikka on soljunut keskeiseksi osaksi koalitiohallituksen poliittista käytäntöä.

Liberaalidemokraattien ja konservatiivien koalitiohallitus leikkasi aluksi reiluuden nimissä korkeatuloisempien lapsilisiä. Lapsilisät ovat esimerkki länsimaisista sodan jälkeisistä universaaleista oikeuksista. Joku ideoi aikoinaan, että osallistutaan kukin yhteiskunnan pyörittämiseen, niin kaikki ovat myös oikeutettuja saamaan jotakin vastineeksi. Saattoipa ajatuksena olla myös, että hyvätuloiset nielisi täten helpommin ajatuksen veroilla rahoitettavasta hyvinvointivaltiosta.

(Ajatuksen lapsilisien leikkaamisesta ”menestyviltä” on muuten Suomessa viimeisimpänä esittänyt toimitusjohtaja Jari Sarasvuo – itsenäisyyspäivän linnanjuhlissa 2,3 miljoonalle TV-katselijalle. Siinäpä seuraavalla hallitukselle eräs tehtävä. Onhan pelkästään reilua, että varakkaat luovuttavat ropojaan hyväntekeväisyyteen. Mutta miten on, Jari, laita rakenteellisesti tasa-arvoisemman yhteiskunnan kanssa?)

Lukukausimaksujen osalta brittiläinen puhe reiluudesta muutti muotoaan. On pelkästään reilua, että alempien luokkien väki ei joudu maksamaan veroja, jotta hyvätuloiset keskiluokkaiset voivat käydä yliopistoa. Taustaoletuksena lienee, että yhteiskunnassa ei ole tarvetta sosiaaliselle liikkuvuudelle tai, että duunariperheiden lapset eivät halua koskaan kouluttautua. Näillä populistisilla reiluus -väitteillä pyritään murtamaan universalismin periaatetta, ja tehdään se verraten onnistuneesti. Luokkaerot lisääntyvät, ja taloudellinen tausta vaikuttaa yhä voimakkaammin tulevaan koulutukseen.

Universalimin katsotaan perustuvan Ranskan vallankumouksen universaaleihin ihmisoikeuksiin, joille mm. YK:n toiminta rakentuu. Sen mukaan kansalaiset ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan ja saamaan siltä perustavanlaatuiset, kuten terveys-, koulutus- ja oikeuspalvelut tasa-arvoisesti. Nyt näistä historiallisista periaatteista ollaan eurooppalaisen oikeiston siivittämänä liukumassa pois. Ja samalla purkautuu hyvinvointivaltion perustat.

Britannian esimerkistä on otettava vaari. Suomalaisen koulutuspolitiikan osalta tämä tarkoittaa universalismin periaatteen säilyttämistä ja yhä tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän rakentamista.

Koulutuspoliittisen eliitin puheessa on tapahtunut nopea suunnanmuutos. Vielä kymmenen vuotta sitten sellaisetkin tiedemaailman supertähdet kuten Manuel Castells ja Pekka Himanen (Suomen tietoyhteiskuntamalli, 2001) arviovat Suomen tietoyhteiskunnan menestyksen erääksi keskeiseksi tekijäksi laajan ja yhtäläisen perus- ja korkeakoulutuksen. Juuri laajapohjainen koulutus ja muut hyvinvointivaltion peruspalvelut tekivät eron Suomen ja toisen globaalissa kilpailussa menestyneen tietoyhteiskuntamallin, Kalifornian Piilaakson välille.

Nyt olemme palanneet samoihin oikeistolaisiin puheenparsiin, jotka tulivat tutuiksi 1970-luvulla keskustan ja vasemmiston ajaessa läpi peruskoulu-uudistusta. Oikeiston näkemyksenä oli tuolloinkin pitkälti ”huippuihin” satsaaminen. Tämä puhe huipuista, jolle ei ole vielä paradoksaalisesti esitetty tieteellistä pohjaa, on kuulunut kiihtyvästi oikeiston sanavalikoimaan koko 2000-luvun, erityisesti se on ollut korkeakoulumuutoksen puskurina.

Kun hetki sitten keskusteltiin Nokian kriisistä (siis siitä kriisistä kun luurit ei mene kaupaksi entiseen malliin), vastaukseksi haettiin koulutusjärjestelmää, joka tuottaa huippuja ratkaisemaan kansallisen yritysikonimme ongelmat maan kilpailukyvyn ohessa.

Visiot näyttäisivät osoittavan ymmärtämättömyyttä paitsi Suomen kilpailupotentiaalista myös siitä, kuinka innovaatiot ja yhteiskunnallinen varallisuus tulevaisuudessa luodaan. Oletuksena lienee, että Suomen huiput takovat timanttia esimerkiksi Kiinan ja Intian vastaavien vastaillessa sermikopissa vielä seuraavankin vuosisadan yhdysvaltalaisen keskiluokan eläkevakuutusongelmiin.

Eteenpäin medianerojen Himasen ja Castellsin viitoittamaa tietä! Yhtäläisen ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän purkamisen sijaan tarvitsemme syvemmin tasa-arvoisempaan ja yhtäläistä koulutusjärjestelmää.

Tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista eriarvoistamalla peruskoulua, karsimalla korkeakoulujen opetustarjontaa tai siirtymällä lainapainotteiseeen opintotukijärjestelmään ja lukukausimaksuihin.

Universalismi rakentuu monella tapaa peruskoulusta. Myös Suomessa koulujen eriarvoistuminen on käynnissä. Tässä mielessä on omituista, että opetusministeri valinnanvapauden nojalla on kasvattamassa koulujen eroja entisestään. Esimerkiksi paljon kritiikkiä herättäneessä tuntijakotyöryhmän ehdotuksessa koulujen valinnaisuutta esitetään lisättäväksi radikaalisti 13 vuosiviikkotunnista 34 tuntiin. Kuntaliiton mukaan valmisteltavana oleva esitys perusopetuslain muuttamisesta lisäisi perusopetuksen kustannuksia kaikkiaan noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Miten käy jo ahdingossa oleville kouluille?

Toisaalta itse koulutusjärjestelmä ja sen toiminta pyritään rakentamaan yleisemmän oikeistolaisen oletuksen varaan, jossa yhteiskunta = markkinat. Koulutus on tavara, jonka asiakkaan valinnanvapauksin markkinoilta voi ostaa, koko koulutusputken ajan. Se siitä universalismista sitten.

Maksuttomaan koulutukseen kohdistuvaa painetta ei ole syytä vähätellä. Vuoden alusta voimaan tulleen uuden yliopistolain myötä lukukausimaksujen periminen on mahdollista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Tämän hetkisten tietojen mukaan maksuja aikovat periä Aalto yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto sekä Jyväskylän yliopisto. Aalto yliopisto kaavailee 8 000 euron lukukausimaksuja vieraileville opiskelijoilleen.

Vähäiseen ulkomaisten opiskelijoiden määrään nähden maksut toisivat yliopistojen kassaan häviävän pienen osuuden niiden budjeteista. Maksuja on perusteltu mm. koulutuksen houkuttelevuuden lisääntymisellä. Kokemukset esimerkiksi Tanskasta ovat kuitenkin päinvastaiset ulkomaisten opiskelijoiden määrän romahdettua maksujen käyttöönoton jälkeen.

Ulkomaisille opiskelijoille asetetut maksut on nähty pohjan luomisena yleisemmälle, kaikkia koskevalle maksullisuudelle. Harvassa ovat poliitikot, jotka eivät edelleen liputtaisi maksuttoman koulutuksen puolesta. Sen sijaan esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisut ja Elinkeinoelämän keskusliiton linjaukset tuovat toistuvasti esille lukukausimaksujen tarpeellisuuden – OECD:n useista raporteista puhumattakaan. Maksuja kannattaa myös osa yliopistojen rehtoreista.

Kun koulutuksen vientistrategiaa miettinyt opetusministeriön työryhmä alku keväästä 2010 ehdotti koulutuksen maksullistamista, sanoutui opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) irti maksullisuudesta ja lisäsi, ettei tällaista ole suunnitteilla. Kuitenkin hetkeä myöhemmin tuli ilmi toinen opetusministeriön työryhmä, jonka keinovalikoimaan korkeakouluopintojen nopeuttamiseksi kuului lukukausimaksut jokaiselle opiskelijalle. Virkkusen hapuilu on vastuutonta, mutta tapaus osoittaa myös sen, että keskeiset koulutuspoliittiset linjaukset tuotetaan konsulttien ja työryhmien papereissa.

Yliopistojen rahoituksen tulevaisuus on epäselvä. Tiedossa on, että rahoitusmalli uudistuu 2013 sitä yksinkertaistamalla. Opetusministeri Virkkunen toteaa uusimmassa Acatiimissa (9/2010), että yliopistojen kasvanut autonomia otetaan siinä vaiheessa mallissa paremmin huomioon. Kaikille asetettavat lkukausimaksut toisivat yliopistojen kassaan sievoisen potin.

Kriisiytyvässä taloudessa ei ole vaihtoehtoja, valtionvarainministeriön on siilinjärveläisen maakuntanyrkin johdolla ikävikseen pakotettava maa leikkauksiin, yliopistojen hallitukset kannattavat maksuja – hei täähän nyt on pelkästään reiluu.

Cleggin kaltaisiin takinkääntöihin ei ole Suomessa varaa. Yliopistolaki esitettiin ratkaisuna, joka selkiyttää yliopistojen asemaa. Poliitikkojen kannattaessa – oikealta vasemmalle – koulutuksen maksuttomuutta vastaava menettely selkiyttäisi koulutuspoliittista keskustelua.

Tulevilta senaattoreilta voidaan vaatia sitoumus maksuttoman koulutuksen tulevaisuudesta. Kesästä alkaen uusi eduskunta aloittaa sitten välittömästi valmistelut kaiken koulutuksen maksuttomuuden, siis toisen asteen ja korkeakoulujen, kirjaamisesta perustuslakiin. Kaikkien kannattama koulutuksen universaaliuden perusta ja Suomen loistava tulevaisuus on siten ainakin osin turvattu. A vot!

Viime vuosien koulutuspolitiikassa yhteiskunnan perustoja on järjestelty uusiksi ilman syvempää näkemystä niiden vaikutuksista tai tulevaisuudesta. Sodan jälkeinen Suomi on ollut koulutuksen Suomi. Korkeakoulujärjestelmä oli myös joillekin keskiluokkaistumisen väylä. Johtoajatuksena on ollut, että universaali koulutusjärjestelmä on paras tapa taata varallisuuden perusta ja mahdollistaa sen uusjako. Lukukausimaksut asettuvat tätä ajatusta vastaan.

Luettavaa:

Mikko Jakonen & Jouni Tilli (toim.). Yhteinen yliopisto. Polemos-sarja. Tutkijaliitto. Tulossa tammikuussa 2011.

Koivulaakso ja kumppanit. Radikaaleinta on arki. Into 2010.

Olenkin huolestunut yliopistotiedottajien työssäjaksamisesta. Seuraavassa pari pikaista aikalaismerkintää.

Jyväskylän yliopisto perusti taannoin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvoston. Neuvoston vastuullisena tehtävänä on ylläpitää ja edistää yliopistojohdon rinnalla yhteiskunnallisia vuorovaikutussuhteita. Neuvoston kokoonpanoon tuntuisi tiivistyvän yliopistojohdon käsitys yhteiskunnasta. Yritysväen määrästä päätellen tarkoituksena on valvoa hedelmällisiä suhteita maakunnan liike-elämään.

Yliopistojen yhteiskunnallisen tehtävän voisi ymmärtää siten, että se pyrkii etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja parantamaan ihmisten hyvinvointia. Keskeisenä voisi olla ajatus, että tiede tuottaa laaja-alaista ymmärrystä ristiriitaisesta todellisuudesta, eikä vain palvele liikevoittoja tai lähtökohtaisesti pelkistä yhteiskuntaa markkinoiksi. Siten kai voitaisin sitten luoda edellytyksiä myös yhteiskunnan muuttamiselle.

Millaisia ratkaisuja yliopistot tarjoavat taantumana ilmenevään järjestelmätason kriisiin? Millaisin lähtökohdin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ylläpitävä neuvosto ja yliopisto pyrkivät etsimään ratkaisua julkisen sektorin sekavaan tilaan? Miten neuvosto aikoo edistää yliopiston suhdetta kolmannen sektorin kehittämisessä? Millaisia vaihtoehtoja haetaan kansalaistoiminnan jämähtyneisyyteen ja edustuksellisen demokratian kriisiin?

Aikooko neuvosto edistää liikettä myös toiseen suuntaan, eli voivatko muutkin yhteiskunnalliset voimat kuin yritykset tulla yliopistojen sisään ja käyttää hyödyksi niiden resursseja?

Kaikessa jylhyydessään myös Allianssi yliopistot (?) polkaisivat pystyyn uuden ”tietämisen lajin”, kauppataiteen (Art of Business Creation) (?). Global Venture Lab Finland -hankkeen (?) tarkoituksena on puhaltaa talouskasvuun (?) uutta liekkiä: ”ratkaisuksi krooniseen kasvuyrityspulaan GVL Finland tarjoaa osaamissijoittamiseen eli yritysten jaettuun vanhemmuuteen nojaavan tietämisen lajin”, siis kauppataiteen.

Tietämisen laji on eräänlaista uuden ajan tutkija-aktivismia: ”kauppataiteessa tarkastellaan kasvuyrityksiä sisäpuolelta ja osallistutaan niiden luomiseen osana yrittäjätiimiä”.

Pidän saavutusta merkittävänä, ”edellä kävijöiden kelkassa” kun ollaan. Kiinnostavaa kauppataiteessa ei ole kuitenkaan sen visiot tai tulevat tulokset hyvinvoinnin rakentamisessa, vaan prosessi, joilla uudet ”tietämisen lajit” syntyvät (sama pätee itseasiassa JY:n neuvostoon: mielenkiintoista ei ole visiot, vaan se, miten elimiä perustetaan).

Yliopistot kykenevät nyt perustamaan ylhäältä käsin kokonaan uusia tietämisen ja tieteen lajeja. Tämä on melkoinen voimannäyte aikana, jolloin toisia tietämisen lajeja, kuten yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä ajetaan alas.

Luodaan brändi, siis eräänlainen kuori ja sitten pyritään etsimään sille sisältö.

Voisi väittää, että aikaisemmin tietämisen lajit, tieteen alat ja oppituolit syntyivät pitkällisen tieteellisen prosessin tuloksena: ristiriitojen, juuriin menevät tutkimuksen, ajattelijoiden välisten kamppailun ja uuden löytämisen kautta. Uusille ”tietämisen lajeille” rakennettiin täten vakaa tieteellinen perusta ja traditio. Usein ne syntyivät pitkällisessä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja sen muutosten sekä niiden tutkimisen kautta.

Samaan aikaan kun tällaisia tieteellisen prosessin kautta syntyneitä aloja nyt ajataan alas (vrt. esimerkiksi naistutkimuksen ja taidekasvatuksen tilanne JY:ssa, opettajankoulutus Kajaanissa, filosofia Joensuussa, humanististen tieteiden turbulenssi Helsingissä jne.) löytyy kasvuyritysten tarpeista mahdollisuuksia uusille tietämisen lajeille. Tulevat ”tieteenalat” perustetaankin todennäköisesti yliopistojohdon mahtikäskyllä.

JY:ssä muuten myös kaupataan tänä viikonloppuna taidetta yliopiston pääoman kartuttamiseksi, taiteelle löydettiin vihdoinkin tehtävä. Hieman aikaisemmin maakunnan elinkeinoelämän ja yliopiston yhteistyö saikin jo arvoisensa kruunun, kun opetusministeri Henna Virkkusen hevosaiheinen maalaus myytiin menestyneesti 700 eurolla.

Akkanen moittii Vasemmistoliiton toimintaa Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa, koska taistolainen “vähemmistöryhmä” vaikeutti hallitustyöskentelyä. Ikäänkuin Lipposen hallituksessa istuminen olisi ollut Vasemmistoliitolle hyväksi.

Juuri Lipposen hallitukset ovat vastuussa tasa-arvoisen hyvinvoinnin romuttamisesta. Jälkikäteen vasemmiston sisäistä keskustelua voidaan pitää pikemminkin poliittisen rohkeuden osoituksena, kuin petturuutena, oli ”taistolaisten” näkemyksistä mitä mieltä tahansa.

On myös vaikea hyväksyä Akkasen tapaa niputtaa SKDL:n ja nykyisen Vihreän liiton toimintaa. Hän haluaa tarkoitushakuisesti leimata vasemmiston ja vihreiden politiikan kaksinaamaiseksi, vaikka juuri nämä ovat tuoneet avoimesti esille sisäiset ristiriitansa.

Jokaisessa puolueessa on enemmistönsä ja vähemmistönsä. Emme kuitenkaan näe kirjoituksia esimerkiksi Kokoomuksen äärioikeistolaisen siiven edesottamuksista tai kamppailusta finanssipääoman ja perinteisen teollisuuspääoman välillä.

Kolme suurinta puoluetta näyttäisivät luottavan siihen, että keinotekoinen yksimielisyys peittää poliittisen linjattomuuden. Puolueiden sisäisiä linjaristiriitoja tulisi käsitellä julkisesti entistä avoimemmin eikä piilotella niitä keinotekoisesti. Tämä lisäisi poliittista keskustelua ja murtaisi nykyistä suuntausta, joka tekee politiikasta vain “hyvää hallinnointia”.

Akkasen retoriikka peilaa oikeistolaista käsitystä vasemmistosta. Kaikella vasemmistoon liittyvällä on yhteys Neuvostoliittoon. Tämä ei ole pätevää poliittista historiaa, sillä tilanteet olivat paljon monimutkaisempia. Jos nykyaikana jokin poliittinen suuntaus toimii neuvostoliittomaisesti, niin se on oikeisto, joka pakottaa, kontrolloi ja komentaa yhteiskuntaa yhden totuuden alle.

Akkanen väittää myös, että sukupolvenvaihdos tuo vasemmistoliittoon ”globalisaatiokriittiset anarkistit”. Häneltä unohtuu, että vasemmisto on ollut alusta lähtien kansainvälinen liike ja anarkistien politiikkaan kuuluu pysyä erossa puoluepolitiikasta.

Sen sijaan vasemmistoliitto näyttäisi houkutelleen riveihinsä huomattavan määrän prekaareja duunareita sekä tietotyöläisiä, jotka ovat kiinnostuneita aidoista poliittisista vaihtoehdoista. Se tarkoittaa ristiriitoja oikeiston kanssa, mutta myös puolueiden sisäisten linjaristiriitojen esiintuomista. Punavihreän rintaman rakentuminen tarkoittaa avointa keskustelua ja näennäisen puoluekurin murtumista niin vasemmistossa, vihreissä kuin SDP:ssä.

Uusi vasemmisto on kypsä unohtamaan enemmistöläis- ja vähemmistöläiskortin käytön. Oikeisto sen sijaan näyttää epätoivoisesti takertuvan menneisyyden haamuihin, kuten taistolaisiin. Voidaan kysyä, onko oikeistolla enää muuta jäljellä, kuin lähes kaksikymmentä vuotta sitten kaatuneen Neuvostoliiton rauniot?

Kirjoitettu yhdessä Jukka Peltokosken kanssa. Julkaistu Hesarissa 22.11.

Oulun ja Otanniemen kampuksien välillä singahdelleessa ohjelmassa kuvattiin suhteellisen osuvasti joitakin puolia siitä hajaannuksesta, johon elinkeinoelämän ja oikeiston hätäisesti läpi ajamat korkeakoulu-uudistukset ovat yliopistot saattaneet:

laitoksia kiinni, oppiaineille lappua luukulle, rahoituksen epätasa-arvoisuutta yliopistojen välille, rakenteita takomalla uusiksi, putkitutkintoja, pätkäduuneja, tietotyöläisten kontrolleja, vastikkeellisia pääomalahjoituksia, luentosaleille firmojen nimiä, huvittavia kerjäämisinnovaatiota, autoritääristä linjajohtamista, yliopistohallitusten porvaripohattoja, lainaa ja lukukausimaksuja, ja niin edelleen.

Toki ohjelmassa oli myös yliopistoväelle tyypillistä kauhistelua ja sormen heristelyä – vähemmän puhetta vaihtoehdoista saati vastarinnasta.

EK:n hellyttävästi hörhöilevän edustajan (taisi olla linjapaperit hukassa) lisäksi ohjelmasta mieleeni jäi mitä ajankohtaisin yliopistoja ja ammattikorkeakouluja koskeva lukukausimaksuasetelma.

Onkin painotettava, että lukukausimaksut eivät ole mikään kaukainen skenaario, vaan EK:n, oikeistopiirien ja ainakin osan yliopistojohtoa todellinen lyhyen aikavälin tavoite, joka otetaan käsittelyyn seuraavalla eduskunta- ja hallituskaudella (vrt. tilanne muualla Euroopassa, OECDn vakauttamislinjaukset Suomelle, yliopistojen rehtorien kannat, ja EVAn sekä EKn äänitorvi). Tämä tuli hyvin esille myös Silminnäkijässä.

Kyse lienee lähinnä siitä, mikä strategia maksujen läpiajamiseen valitaan. Tervetuloa todellinen luokkayliopisto (josta oululainen Hanna Sarkkinen osuvasti blogissaan kirjoittaa).

Opintomaksut polttivat tämänkin engelsmannin käämit

Ja kuitenkin, vaalitörttöilyyn valmistautuvat poliitikot uskottelevat ja vannovat maksuttoman ja yhtäläisen koulutuksen nimiin.

Miten olisi, opetusministeri Henna Virkkunen, sen korkeakoulutuksen maksuttomuuden kirjaaminen perustuslakiin? Fair enough, uh?

Eniten minua ohjelmassa jäi kuitenkin mietityttämään, mitkä ovat konkreettisia ilmenemismuotoja elinkeinoelämän voimistuvasta interventiosta kampuksille. Kai jotain tapahtuu pääomasijoitusten, hallituspaikkojen valtaamisen, Nokia-luentosalien ja kauppakamarin illallisten lisäksi?

Mieleeni tuli Christopher Newfieldin artikkeli kognitariaatissa, jossa hän toteaa:

“Menestyneimmät tietoyritykset ovat parhaita käyttämään toisten rahoja ja innovaatioita. Homman nimi on vipuvoima. Esimerkiksi johtava tietokoneprosessorien valmistaja Intel lähestyy olemassaolevaa laboratoriota, jolla on jo rahoitus – yliopistoilta, säätiöiltä, valtiolta – ja henkilökunta. Intel ehdottaa tutkimusaiheita ja suosittelee tutkijoita, ja ehkä rahoittaakin tutkimushankkeen paljon pienemmällä summalla kuin mitä se joutuisi käyttämään tehdessään hankkeen itse (arvioiden mukaan työn teettäminen yliopistojen laboratorioilla maksaa 5-10% siitä, mitä sama työ maksaisi itse tehtynä). Yliopisto saa ulkopuolista tutkimusrahaa ja Intel saa tutkimustuloksia ja mahdollisesti innovaatioita, joita se voi muuttaa hyödylliseksi henkiseksi omaisuudeksi. Yliopistot eivät yleensä julkaise yhteistyösopimuksia (koska ne ovat niin huonoja yliopistojen kannalta), mutta kertovat kyllä tekevänsä yhteistyötä Intelin kaltaisen huippuyrityksen kanssa.”

Avoimen innovaation hengen mukaisesti suuryritykset hyödyntävät tietysti myös olemassa olevaan korkeakouluinfraa.

Aikaisemmin tutkimus- ja kehittelytyö haluttiin pitää suljetusti firman seinien sisällä ja skabattiin siitä, kuka firmoista ensimmäisenä innovoi jonkin keksinnön, jonka menestyspotentiaali sitten törmäytetään markkinoilla. Nyt firmalle on järkevää ulkoistaa tuotekehittelynsä yhteiskuntaan, ja imeä siellä tapahtuvan tuotannon arvo itselleen.

Tai sitten kannattaa höydyntää fyysisesti korkeakouluja ja niiden edullista ja järjestäytymätöntä työvoimaa, johon opiskelijatkin voidaan lukea.

Newfield puhuu tietotyöläisten hierarkisaatiosta:

“Avoimen innovaation seuraukset tietotyöläisille ovat selvät. Tietotyöläinen ei ole arvokas yritykselle siksi, että hän on yrityksessä töissä. Pikemminkin Intel voi löytää opiskelijaryhmän, joka tekee kehitystyötä, jolla se voi korvata yrityksen sisäisen kehitystiimin. Koska hyödynnettävä tieto voi tulla mistä vain milloin vain, yrityksen johdolla ei ole mitään syytä olla lojaali omia työntekijöitään kohtaan. Avoin innovaatio johtaa edelleen tietotyöläisten vaihdettavuuden korostumiseen. Vain tietotyöläisten omistettua tietoa tuottava vähemmistö on yritykselle tärkeä, muut saavat tehdä töitä minimikustannuksilla.”

Kuulostaa hieman Piilaaksolta ja haiskahtaa vähän luovalta luokalta ja sen sellaiselta, että eihän tällaista Suomessa. Mutta jos nyt esimerkiksi palataan Oulun yliopistoon.

Rehtorinsa johdolla Oulun yliopisto on sopinut Intelin – kenenkä muunkaan? – ja Nokian kanssa sopimuksen yhteisestä tutkimuskeskuksesta. Se on suuri askel rehtori Lajuselle, mutta millaisia askeleita nämä ovat yliopistoväelle ja heidän ajattelunsa autonomialle? Entäpä sille ideaalille, jossa korkeakoulut hyödyttävät koko yhteiskuntaa suuryritysten voittojen sijaan.

Nyt joku lukuja pöytään.

Yrittäjyys on nykyään paljolti mikroyrittäjyyttä. Puolet virallisista yrityksistä työllistää vain yhden hengen, ja sellaisten yritysten määrä on kasvussa. Yli 250 työntekijän yrityksiä on alle prosentti kaikista, kun 1–9 työntekijän mikrofirmoja on yli 90 prosenttia yrityksistä.

Tosin yrityksistä noin 40 prosenttia on osa- tai sivutoimisia hankkeita, ja huomattava osa niistä lienee niin sanottuja pöytälaatikkoyrityksiä.

Pienyrittäjät eivät juurikaan vastaa perinteistä mielikuvaa yrittäjästä. Heitä voidaankin nimittää työläisyrittäjiksi. Rikkaasta eliitistä ei uudessa yrittäjyydessä ole kyse.

Vuonna 2008 yrittäjien keskimääräiset veronalaiset bruttotulot olivat 40 000 euroa, eli alle 3 300 euroa kuukaudessa. Noin neljänneksen tulot jäivät alle 15 000 euroon vuodessa, eli 1 250 euroon kuukaudessa. Vain alle viidennes yrittäjistä tienasi yli 55 000 euroa vuodessa, eli 4 500 euroa kuukaudessa.

Myös perinteisissä palkkatöissä on alkanut korostua tarve työn itsenäiseen organisoimiseen sekä oman osaamisen kehittämiseen ja kauppaamiseen.

Työnteko yrittäjämäistyy, ja se läpäisee laajasti ymmärrettynä koko työelämän.

Kyseessä on ristiriitainen ja usein pelkästään kielteiseksi mielletty ilmiö, kuten julkisuudessa paljon käytetty termi pakkoyrittäjyys kertoo. On ymmärrettävä, että työn ostaja teettää työtä yrittäjämuotoisesti leikatakseen työvoimakustannuksia ja pakottaakseen työntekijän valjastamaan kaiken henkilökohtaisen osaamisensa ja voimavaransa työsuorituksen taakse.

Yrittäjämuotoisessa työssä voi kuitenkin olla myös kyse mahdollisuudesta oman osaamisen itsenäiseen organisointiin yhdessä toisten kanssa.

Uusi osuuskuntaliike voi tukea uuden työn itsenäisyyttä.

Osuuskunta on erikoislaatuinen yritys, jossa toisin kuin osakeyhtiöissä omistuksen määrä ei ratkaise päätäntävaltaa. Osuuskunta toimii jäsen ja ääni -periaatteella, eikä yrityksen ole pakko tavoitella voittoa.

Prekaarin eli toimeentulon epävarmuudesta kärsivän työvoiman kannalta on tärkeää, ettei jäsenyys osuuskunnassa estä työttömyyspäivärahan saantia. Kunhan osuuskunnassa on vähintään seitsemän jäsentä, ei yksittäisen jäsenen osuutta lueta yrittäjyydeksi.

Käytännössä osuuskunta siis mahdollistaa pätkä- ja osa-aikayrittäjyyden palkansaajan työttömyysturvaa menettämättä. Työttömien osuustoimintaa tuetaan vielä erikseen.

Kapitalistisilla markkinoilla osuuskunnat joutuvat kuitenkin kilpailemaan samoilla pelisäännöillä kuin mitkä tahansa yritykset. Osuuskunnasta tulee helposti vain järjestely, jossa työntekijät niin sanotusti riistävät itse itseään.

Osuuskuntia uhkaavat siis niin suuryritykset kuin muuttuminen niiden kaltaisiksi imperiumeiksi, kuten S-ryhmän tarina osoittaa.

Muitakin askelia työnteon itsenäisyyteen on olemassa.

Teollisessa yhteiskunnassa julkiset palvelut ja sosiaaliturva rakennettiin tukemaan palkkatyöläisten hyvinvointia. Nykytyöväen itsenäisyyteen ja hyvinvointiin on haettava tukea myös vertaistalouden ja yhteisresurssien eli commonsien maailmasta.

Yhteisresurssit eivät ole yksityisiä tai julkisia, vaan niitä hallitsevat yhteisöt ja verkostot, samat jotka niitä tuottavat. Selkeitä esimerkkejä uusista commonseista ovat Wikipedian kaltaiset tietopankit. Myös hyvinvointipalveluja ja luonnon resursseja, kuten kalavesiä tai mineraaleja voidaan tarkastella yhteisresursseina.

Yhteisresurssien organisointi on usein yksityistä omistusta edullisempaa ja kestävämpää.

Miksi taistella vedestä omalle maapalstalle, kun yhteinen kastelujärjestelmä on tehokkaampi? Miksi maksaa omasta WLAN-yksiköstä, kun voisimme hankkia yhdessä avoimen internetin, “globaalin innovaatiocommonsin”?

Miksi ostaa halpatuotantojakoavain, kun kadunkulmassa voisi olla tarjolla yhteinen laadukas pyöränkorjausvälineistö? Miksi istua ruuhkassa city-maasturissa, kun voimme rakentaa toimivan joukkoliikenteen?

Eräs aikamme tärkeimmistä kamppailusta koskee tiedon yksityistämistä ja sen vastustamista.

Niin sanottu avoin innovaatio tarkoittaa, että suuryritykset ulkoistavat tutkimus- ja kehitystyötään itsensä työllistäjille, verkostoille ja erilaisille hankkeille. Tätä uutta liiketoimintamallia markkinoidaan demokraattisena ja osallistavana, mutta se yksityistää vertaisverkostojen yhteiskunnallista luovuutta.

Joukkoäly muutetaan kauppatavaraksi, ja yritykset keräävät voitot.

Yhteistä tietoa on suojeltava yksityistämiseltä. Näennäistä avoimuutta vastaan on asetettava vaade radikaaleista innovaatioista, jotka perustuvat avoimille tekijänoikeuksille.

Avoimen lähdekoodin ohjelmistot ja niitä suojaavat lisenssit ovat alkusoittoa niille mahdollisuuksille, joita vertaistuotannolla on tietotyön alueella.

Siirtymä tietotalouteen avaa mielenkiintoisia näköaloja myös uuteen osuuskuntaliikkeeseen. Teollisia markkinoita koskeneet pakot eivät ehkä päde enää yhtä voimakkaasti.

Tieto-, palvelu- ja hoiva-alan markkinoilla ei vaadita samanlaisia investointeja kuin teollisissa yrityksissä. Kun osaaminen on yrityksen tärkein pääoma, tulee demokraattista, joustavaa ja henkilökohtaista osallistumista korostavista yritysmuodoista uudella tavalla kilpailukykyisiä.

Kysymys “kooperatiivien kooperaatiosta” on myös kiinnostava näköala: olisiko mahdollista kuvitella osuuskuntien välinen verkosto, eräänlainen yhteisresurssien ekologia, joka ruokkisi vertaistalouden kasvua kapitalismin sisällä?

Haasteena on osuustoiminnan ja commonsien kytkeminen osaksi ekologiasta, toimeentulosta ja vapaasta kulttuurista käynnissä olevaa muuta kamppailua.

Vertaistuotantoa ei tule nähdä vain vapautumisena teollisen kapitalismin toimintatavoista. Sen on kyettävä vastaamaan myös kapitalismin uusiin tapoihin käyttää hyväkseen työvoimaa ja tuottaa eriarvoisuutta, jota luokkakysymykseksikin kutsutaan.

Kun keskustellaan vertaistuotannosta, on välttämätöntä tuoda esiin, että perustulo on edellytys vapaalle ammatinharjoittamiselle. Siinä olisi ennen kaikkea kyse yhteiskunnallisesta palkasta, jonka tasosta voitaisiin kamppailla ilman perinteistä lakkomahdollisuutta.

Vertaistalouden kehittäminen vaatii voimavaroja, jotka ovat riippumattomia työpaikasta.

Työn yrittäjämuotoistuminen ja kapitalismin taipumus rajoittaa yhteistä – kuten juomavettä tai ihmisten vuorovaikutusta – haastaa työväen uuteen kamppailuun.

Nykyajan jännitteet löytyvät palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastosta, prekariaatin itsenäisyydestä, vertaistuotannosta ja osuuskunnista. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Epävarmassa ja epätyypillisessä työmarkkina-asemassa elävä ”miljoonan marginaali” voi olla uusi muutosvoima kasvupakon, tuloerojen ja ahdistavan palkkatyön yhteiskunnassa.

Tämä yhdessä Jukka Peltokosken kanssa kirjoittamamme teksti on julkaistu Vihreässä langassa 44/2010. Sen tematiikka nousee pamfletistamme Radikaaleinta on arki, jonka kirjoittajina myös Dan Koivulaakso, Anna Kontula ja Miika Saukkonen.

Tässä on maistiaisia kirjan johdannosta!

Me olemme miljoonan marginaali

Työ ei enää rakenna yhteistä hyvinvointia. Hyvä arki ei tarkoita jatkuvaa tehostamista, loputonta kilpailua eikä ikuista epävarmuutta. Tarvitsemme vaihtoehdon kasvupakon, tuloerojen, kasvavan eriarvoisuuden sekä ahdistavan palkkatyön riivaamalle yhteiskunnalle.

Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta ihmisillä on paljon yhteistä. Perustarpeemme ovat pitkälti samat: terveys, ihmissuhteet, toimeentulo, itsensä kehittäminen.

Vaikka useat tutkimukset osoittavat, että tietyn vaiheen jälkeen materiaalisen elintason ja onnellisuuden yhteys katkeaa, hyvinvointi mielletään Suomessa edelleen talouskasvun asiaksi. Merkittävä osa ihmisille tärkeistä asioista ei kuitenkaan taivu talouden mittareihin. Kasvun myötä syntynyt kulutuskulttuuri saattaa jopa laskea hyvinvointia. (Kajanoja 2005.)

[...]

Päätöksentekijät rakastavat bruttokansantuotetta, koska sitä on helppo mitata ja se hyödyttää elinkeinoelämää. Hitot siitä, että me mittaamme aivan vääriä asioita ja teemme ihmisten onnen ja jopa olemassaolon kannalta vääriä päätöksiä. Monet bruttokansantuotetta ruokkivat ilmiöt ovat yleisen hyvinvoinnin vastaisia – aseteollisuus, rikollisuuden kustannukset, terveyspalveluiden yksityistäminen. Talouskasvun hyödyn kerää yksityinen sektori, mutta siitä koituva lasku jää julkisen puolen ja tavallisten ihmisten maksettavaksi.

Bruttokansantuotteen näkökulmasta työksi määritellään vain ansiotyö tai yrittäjyys. Kuitenkin suuri osa ihmisten hyvinvointinsa eteen tekemästä työstä on palkatonta. Osallistumme anopin puutarhatalkoisiin, toimimme järjestöissä, kirjoitamme yhdessä wikipediaa, teemme pikkuaskareita ilman verokorttia ja huolehdimme perheestämme. Suuri osa työstä on monimuotoista tekemistä, jolla on itsetarkoituksellinen merkitys.

Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan esimerkiksi kotitalouksissa tehdyn “tuottamattoman” työn laskennallinen arvo oli vuonna 2006 65,6 miljardia euroa – reilusti yli kolmannes virallisesta bruttokansantuotteesta. Eikä siihen ole laskettu läheskään kaikkea mitä ihmiset tekevät byrokraattien tilinpidolta näkymättömissä. (Varjonen & Aalto 2010.)

[...]

Aiemmin jokainen sukupolvi syntyi yhä vauraampaan yhteiskuntaan. Jokseenkin joka vuosi työväki voitti yhä uusia parannuksia sosiaaliturvaan, koulutusjärjestelmään ja muihin julkisiin palveluihin. Työehdot paranivat ja palkkataso nousi. 1900-luvun alun kaltaista mullistavaa leikkausta työaikoihin ei enää kyetty saavuttamaan, mutta vielä 1960- ja 1970 -luvuilla työaikaa saatiin lyhennettyä lomapäivien ja viikkotyöajan muodossa.

Työn hedelmät eivät silti putoilleet koriin kuin K-Kaupan bonuspallerot. Hyvinvointi ulosmitattiin kapitalistin pussista. Siinä mielessä voidaan sanoa, ettei tätä maata ole työllä rakennettu – vaan lakoilla, työstä kieltäytymällä.

1980-lukua leimasi kulutusyhteiskunnan kepeä hurmos. Sittemmin olemmekin todistaneet lähinnä hyvinvoinnin rapauttamista. Erityisesti 1990-luvun laman jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Lopullinen niitti tuli 2000-luvulla, jolloin aikuistuivat ensimmäiset lama-Suomeen kasvaneet sukupolvet – uuden laman jo kolkutellessa kollektiivista tajuntaa. Uuden sukupolven maailmankuva poikkeaa merkittävästi edellisistä.

[...]

Kun rapautuvan hyvinvoinnin päälle lisätään kiireellisimmät finanssikriisi sekä ekologiset kriisit kuten öljykriisi, ilmastokriisi, ruokakriisi tai vesikriisi, niin jo on kumma, ellei tilanne ala mietityttämään. Varallisuuden ja pääoman kasautumisen vastakohtana turvattomuus ja valtion velka lisääntyvät.

Yhteiskunta ei voi kaataa ihmisiin onnellisuutta, mutta se voi pyrkiä luomaan ympäristön, jossa onnellisen elämän rakentaminen on mahdollista. Toisaalta yhteiskunta voi myös toimia tavalla, jossa ihmisille luonteenomainen onnen tavoittelu on vain pienen eliitin saavutettavissa.

[...]

Nykyisellään downshiftauksessa on kysymys lähinnä etuoikeudesta. Vain turvatussa sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa olevat ihmiset uskaltavat hypätä pois oravanpyörästä ja ”keskittyä vihdoin oikeisiin asioihin”. Meillä muilla ei siihen ole varaa. Ja vaikka olisi, yhteiskunnassa on lisääntyvä määrä mekanismeja, joilla karkuri voidaan piiskata takaisin valjaisiin.

Me vaadimme koko yhteiskunnan downshiftaamista sekä mahdollisuutta hyvään arkeen ja mielekkääseen tekemiseen. Me olemme miljoonan marginaali, joka on tipahtanut perinteisen palkkatyöyhteiskunnan kelkasta, muttei välttämättä haikaile sinne takaisinkaan.

Tässä pamfletissa hahmottelemme vaihtoehtoa kasvupakon, tuloerojen, kasvavan eriarvoisuuden sekä ahdistavan palkkatyön riivaamalle yhteiskunnalle. Keskustelemme prekaarista työstä, jolla tarkoitamme perinteisestä vakaan palkkatyöuran mallista poikkeavia toimeentulon muotoja. Osoitamme, miten marginaaliseksi leimattu ilmiö onkin valtavirtaa. Tarkastelemme mikroyrittäjyyttä uuden työn mallina. Puramme käsityksen epäpoliittisesta koulutusjärjestelmästä ja pohdimme, miten heikentyvä sosiaaliturva ja kasvavat tuloerot voidaan jättää historiaan.

Ihmisten onnen ehdot ovat lopulta arkisia asioita: saada elää rauhassa ja lähipiirinsä arvostamana, terveenä ja ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta. Saada aikaa olla läheistensä kanssa ja puuhata omia juttujaan. Tehdä työtä, jossa kokee kehittyvänsä ja olevansa hyödyksi. Tämä kaikki on vakavasti uhattuna, vieläpä aikana, jona Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Siksi väitämme, että pohjimmiltaan radikaaleinta on vaatimus hyvästä, leppoisasta arjesta.

— — —

Katso myös seuraavat linkit:

Arjen radikaalit -blogi: http://arjenradikaalit.wordpress.com/

Kirjan fanisivu FB:ssä: http://www.facebook.com/pages/Radikaaleinta-on-arki/105324279531358

Into Kustannuksen esittely: http://www.intokustannus.fi/kirja/radikaaleinta_on_arki/

Tilaisuudessa toimittaja Anu Silverbergin haastateltavana kirjan kirjoittajat Dan Koivulaakso, Anna Kontula, Jukka Peltokoski, Miika Saukkonen ja Tero Toivanen.

Tervetuloa!

“Epätyypillisen työmarkkina-aseman työntekijöitä, prekariaattia, on jo kolmannes työvoimasta. Tämä miljoonan marginaali on tipahtanut perinteisen palkkatyöyhteiskunnan kelkasta, muttei välttämättä haikaile sinne takaisinkaan”, kirjoittajat toteavat ja esittävät miljoonan muutosvoiman manifestin.

RADIKAALEINTA ON ARKI haastaa kohtuullistamaan koko yhteiskunnan. Yhteiskuntaa ei muuteta pelkästään yksilöllisillä valinnoilla. Kaikille mielekäs, leppoisampi arki on järjestettävissä vain poliittisilla päätöksillä, joilla tasataan tuloeroja, uudistetaan koulutusjärjestelmä, mahdollistetaan itsensä työllistäminen ja taataan kaikille toimeentulo perustulon muodossa. Tässä myös uudella ay-liikkeellä on tehtävänsä. Tarinaa siivittävät Vasemmistonuorten Ilmianna pomosi -kampanjassa kerätyt tosielämän kertomukset tämän päivän työelämästä.

Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen Miika ja Toivanen, Tero

RADIKAALEINTA ON ARKI

Intopamfletti, nidottu, ISBN: 978-952-01-0521-1

Kirjoittajien esittelyt, kansikuva ja muut tiedot:

http://www.intokustannus.fi/kirja/radikaaleinta_on_arki

Arjen radikaalit -blogi: http://arjenradikaalit.wordpress.com

Julkistaminen jatkuu illalla 12.10. kello 19 alkaen helsinkiläisessä We Got Beef -ravintolassa (Iso-Roobertinkatu 21). Illan aluksi punavihreät vaikuttajat keskustelevat kirjoittajien kanssa uusista yhteistyön mahdollisuuksista. Musiikkipuolesta vastaavat hiphop-artistit Hannibal ja Shaka.

Vapaa pääsy. Tervetuloa!

Lisätiedot:

INTO/Jaana Airaksinen, jaana.airaksinen@mondediplo.fi, 045 6334495

LIKE/Nora Varjama, nora.varjama@like.fi, 050 547 6868

Arvostelukappaleet: arvostelukappaleet@kurvinkirja.fi

Kun demokratiakasvatuksen puuttuminen ja koulun tarjoama staattinen kuva yhteiskunnasta yhdistetään nuoria yleisemminkin syrjivään yhteiskunnalliseen tendenssiin voidaan mielestäni puhua nuorten tietoisesta syrjäyttämisestä.

Ei ole liioiteltua väittää, Jacques Rancierea mukaillen, että nuoret ovat osa yhteiskuntamme osattomien osaa. Nuoret ovat ulossuljettuja yhteiskunnan poliittisesta kentästä. Sosiaalisesti ja kulttuurillisesti heille tarjotaan syrjäytymistä, kuria ja kontrollia, taloudellisesti heitä odottavat prekaarit työmarkkinat ja epävarma toimeentulo.

Toisaalta nuorilta ei mitään muuta vaaditakaan kuin aktiivisuutta. Kuten usein todettua, tämän päivän työmarkkinat vaativat, että nuorekas työ- ja koulutusputken sankari on kuuliainen, mutkaton, uupumaton, joustava, innostunut ja ainaisessa valmiustilassa. Sankari tekee vähän sitä tuolla ja vähän tätä täällä. Nuoruus on aikaa, jolloin pitäisi olla “kiinnostunut kaikesta sitoutumatta mihinkään”.

Koulutusjärjestelmältäkin on siis tilauksessa ristiriitainen työvoimatavara: yhtäältä pitäisi olla aktiivinen ja joustava yrittäjäsankari, toisaalta kotiin käpertyvä sopeutuja.

Nuoria ohjataan osaksi laajenevaa prekaaria massaa. Anna Kontulan määrittelemän suomalaisen miljoonan ihmisen marginaalin tehtävänä on kantaa kapitalismin tuottavuutta harteillaan, mutta jättää poliittinen päätöksenteko rikkaiden ja poliitikkojen tehtäväksi. Jokaiselle on oma paikkansa ja tehtävänsä.

Tällaisessa totalitaarisessa tilassa ei ole politiikkaa, eikä konflikteja. Yhteiskunnan poliittisen kentän voi politisoida vain sen ulkopuolelta tuleva voima.

Žižekin mukaan ulossuljettujen äärimmäiseksi vaihtoehdoksi muistuttaa olemassaolostaan jää väkivalta. Syrjäyttäminen ja pahoinvointi saadaan poliittisen kentän, ja poliittisen eliitin, tietoisuuteen vain väkivallalla, joka sanoo: “me ollemme täällä, ja me olemme ongelma, jota ette voi enää sivuuttaa.” Kun puhumme kouluväkivallasta, meidän tulisikin ehkä yksilöpsykologian, abstraktien yhteisöllisyysvaateiden ja nuorten terroristeiksi leimaamisen sijaan puhua kouludemokratian palauttamisesta, yhteiskunnallisten konfliktien käsittelyn tuomisesta luokkahuoneeseen ja nuorten autonimisuuden vaalimisesta.

Sillä että ihminen kykenee vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan ja lähiyhteisöön sekä oppii tuntemaan omat juurensa on selkeä yhteys mielekkääksi koettuun elämään.

Samaan aikaan – passiivisuuden ja aktiivisuuden ristiriitaisen vaateen takaa – itse nuoruus muuttuu laajemmin prekaarin yhteiskunnan päällejääväksi ikäkaudeksi.

Olette ehkä saattaneet ihmetellä, miksi vuosittain jaettavan Vuoden nuori taiteilija -palkinnon käy usein pokkaamassa lähemmäs nelikymppinen taiteilija. Samoin palkitut nuoret lupaukset, yrittäjät tai tutkijat ovat syntyneet 1970-luvulla tai jopa sitä edeltävällä vuosikymmenellä. Mitäs nuoria ne sellaiset ovat, kuulee huudettavan.

Kyse ei ole palkintoraadin virhearvioinnista, vaan siitä, että nyky-yhteiskunnassa nuoruus ei näyttäisi loppuvan koskaan.

Niistä elementeistä, jotka aiemmin liitettiin nuoruuteen tulee yhä vanhempaan ikään ylettyviä säännönmukaisuuksia. On tapahtunut se nuoruuden haltuunotto, jonka Guy Debord tiivisti kaukonäköisesti Spektaakkelien yhteiskunnassaan neljä vuosikymmentä sitten:

“…spektakulaarinen vastakkainasettelu nuorison ja aikuisten välillä nousee keskeiseksi valheellisten roolien joukosta: valheellisten, sillä aikuista, oman elämänsä herraa, ei ole olemassakaan, ja nuoruus, olemassa olevan muuttuminen, ei missään mielessä ole omaa nuoruuttaan viettävien omaisuutta, vaan talousjärjestelmän, kapitalismin dynamiikkaa.”

Nuoruus on nykykapitalismille elinehto, siksi se levittää nuoruuden kaikkialle. Teollisen yhteiskunnan aikuisuuteen siirtymisen riitit, kuten rippikoulu ja armeija, ovat menettäneet ajat sitten merkityksensä. Nuoruus jatkuu myös sellaisen tunnetun ajanjakson yli, jossa tietty vastuuton käyttäytyminen, mutta toisaalta myös toiveikkuus ja asetettujen normien koittelu, oli nuorille hyväksyttävää. Ajanjaksoa kutsutaan teini-iäksi, murrosiäksi tai puberteetiksi.

Niin kauan kuin teollinen yhteiskunta kykeni tarjoamaan ennemmän töitä kuin työntekijöitä, ei siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen kohdannut ongelmia. Nuoruuden väliaikainen, siis turvallinen, luonne säilyi. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli pyrkimys vapautua nuoruudelle asetetuista normeista, mutta siirtymän aikuisuuteen muutti ja teki epävarmaksi toden teolla jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteellinen työttömyys.

Nuoruus on ikäkausi, jota ei kyetä ylittämään vaikka haluttaisiin. Työelämän prekarisaatio jatkaa nuoruutta yhä pidempään, mikä tekee elämän suunnittelemisesta erittäin haastavaa. Parisuhteet ja perheet jäävät perustamatta. Lapsi tulee, jos on tullakseen, pitkän matkaa kolmenkympin jälkeen. Siirtymästä tulee pysyvä vaihe, joka määrittelee paitsi täysi-ikäisyyttä myös työelämässä vietettyä aikaa.

Radikaali muutos nuoruudessa asettaa myös muutosvaatimukset nuoruuteen ja nuorisoon kohdistuviin hallintamekanismeihin. Hämmennys näkyy suhtautumisessa nuorisoon. Kriittisen keskustelun tai nuoren autonomian kunnioittamisen sijaan huudetaan niin maan perkeleesti kurin ja kontrollin perään, oli sitten kysymys koulusta tai kaupunkitilasta. “Oireilevaa” mieltä hoidetaan psyykelääkityksellä. Kaupunkitilassa perässä on poliisi tai ostarin stevari. Poliittisesti nuorisoa halutaan hallita yhä pidemmällä koulupakolla, ja sen jälkeistä palkkatyöstä “syrjäytymistä” viranomaisten hyysäyksellä.

Tässä tilanteessa perinteisestä nuoruudesta, joka oli myös vapauden, toivon ja irtioton aikaa, tulee taakka ja rasite, pysyvä epävarmuuden tila. Epävarmuudessa pyristelläkseen tarvitsee yli-inhimilisiä kykyjä, selvitäkseen pitää olla eräänlainen arjen radikaali.

Politiikan tutkija Mikko Jakonen on tiivistänyt osuvasti 2000-luvun prekariaatin ahdistuneen kysymyksen: miksi kasvaa aikuiseksi, jos aikuisuus on vain jatkettua nuoruutta?

Tekstissä mainittuja:

Ranciere, Jacques (2009): Erimielisyys. Politiikka ja filosofia.

Zizek, Slavoj (2008): Violence.

Jakonen, Mikko (2010): Menetetty nuoruus. Kirjassa Muistikuvia 00-luvusta.

Debord, Guy (2005): Spektaakkelin yhteiskunta.