Vasemmisto etsii yötä

zom·bie /’zQmbi;’zA;mbi/ noun
1(informal) a person who seems only partly alive, without any feeling or interest in what is happening
2(in some African and Caribbean religions and in horror stories) a dead body that has been made alive again by magic

Porvarillinen media näyttää paikoitellen tarjoavan tilaa myös keskustelulle vasemmiston tulevaisuudesta. Tuomas Nevanlinnan kolumnissa on ansionsa. Sen sijaan lavastekaupunkilaista häiritsee vasemmiston tulevaisuutta koskevan keskustelun aiheeton ohjautuminen ns. uschanovilaiseen linjanvetoon. Tämä on linjaus, joka pyrkii sulkemaan ulos uudet merkittävät avaukset vasemmisto-keskustelusta; se pakottaa vasemmiston tekemään keskusta-oikeiston määrittelemää zombiepolitiikka.

Media näyttää kohottaneen Tommi Uschanovin vasemmiston ikiomaksi filosofiksi, vähän samaan tapaan kuin Himasen Pekka kirjoittaa ”objektiivista filosofiaa” liberaalille oikeistolle. Tommin ja Pekan ero on siinä, että jälkimmäisen asettamisesta valtiofilosofin asemaan on ollut suurta hyötyä esimerkiksi oikeistolaisen innovaatioyhteiskunnan perustusten retorisessa rakentamisessa. Sen sijaan Uschanovin asettaminen vasemmiston linjanvetäjäksi tulee upottamaan vasemmiston mahdollisuudet yhtä varmasti kuin enon tulpaton vene uppoaa mökkirantaan.

Uschanovin pamfletin Mikä vasemmistoa vaivaa? sanotaan herättäneen vuoden aikana paljon keskustelua vasemmiston tilasta ja tulevaisuudesta. Millaista keskustelua? Mitä uutta Uschanovilla on vasemmistolle tarjottavana? Miksi Tommin sanoma uppoaisi ylipäätänsä vasemmistoon? Onko kukaan kirjoittanut pamfletista kunnollista kritiikkiä (täältä löytyy yksi aika suoraviivainen, ja ehkäpä juurikin sellainen, jonka ko. teos ajallisesti ansaitsee. Täältä sen sijaan löytyy useampi kirjaan tarttunut enemmän tai vähemmän pureva arvostelu, joista osaan Uschanov on itse myös kunnioitettavasti kommentoinut)?

Jos vasemmiston ongelmat ja tulevaisuuden ratkaisut on jäljitettävissä tähän pamflettiin niin, pitäisikö ennemminkin kysyä, että mikä vittu tätä Uschanovia oikein vaivaa?

Lavastekaupunkiin on jäänyt muutamia hassuja muistoja tuosta vuoden takaisesta pamfletista. Vaikka ei oikein kiinnostaisikaan, tuodaanpa niistä muutama esille. Uschanov haluaa esittäytyä kyseenalaistavana ja ehkäpä uusia avauksiakin esittävänä tekijänä, mutta itseasissa hänen pikkunäppärät teesinsä ja kirjoitustyyli kääntyvät pikemminkin tekijää itseään vastaan. Teos on suunnattu keski-ikäisille demareille, joiden tuskin on kovin vaikea ottaa sen sanomaa vastaan: monet Uschanovin teeseistä kun näyttävät jo, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, sisältyvän 2000-luvun sosialidemokraattiseen eetokseen (tai sen esikuvaan brittiläiseen New Labouriin).

Toisaalta teos on ehkäpä suunnattu ”radikaalille vasemmistolle”, jonka Uschanov näyttää tuntevan yhtä hyvin kuin Jutta Urpilainen Marxin tuotannon. Uschanov nimittäin onnistuu niputtamaan samaan sakkiin mm. nuoret ja ärsyttävät aktivistit, taistolaiset, vegaanit, Neuvostoliiton puoluekoneiston, ituhipit, Maon ja Zimbabwenkin. Estetiikka tuntuu Tommille tarkoittavan porvarillista populistista lumoa, joka vasemmiston tulisi ottaa omalle agendalleen menestyäkseen. Ja sitten: Marxia pamfletissa osataan lukea syvemmin kuin Marx itse, Frankfurtin koulun kriittinen teoria redusoituu ponnettomaksi näpertelyksi (missä toki on totuuden siemenkin), ihminen redusoituu nykykapitalismin vihreäksi kuluttajaksi, kapitalismin kritiikin terävin kärki näyttäytyy uusliberalismin kritiikkinä (sen sijaan, että lähdettäisiin analysoimaan tuotantotavoissa ja työssä tapahtuneita rakenteellisia muutoksia), oikeistolaisen vastustajan ja sen tavotteiden analyysille ei näytä olevan tarvetta, jne.

Mutta hei, millaisista poliittisista avauksista ja henkilökohtaisesta uskalluksesta loppujen lopuksi puhutaan silloin, kun analysoidaan vasemmistolaista habitusta (suurena) poliittisena ongelmana, kuten Uschanov tekee?

Tämän pikaisen luettelon lisäksi lienee kuitenkin syytä nostaa esille muutama suurempi ongelma Uschanovin ”vasemmistomallista”. Eteen tulee väistämättä kaksi tärkeää kysymystä. Millainen on uschanovilainen (vasemmistolainen)

1. poliittinen subjekti?

ja

2. poliittisen toiminnan tila?

Radikaalivasemmistoa arvostellessaan Uschanov tulee karsineeksi polittisen toimijan huolestuttavan lähelle pelkää parlamentaarista kansanedustajaa (vastuullista kuluttajaa poliittisena toimijana lukuunottamatta), ja poliittinen tila redusoituu yhdeksi Arkadianmäeksi yhtäkaikki. Tätä ei voi hyväksyä.

Uschanov taipuu kannattamaan asiantuntijavaltaa mm. huteran väkivallan analyysin kautta. Paitsi, että analyysi on puutteellinen, se näyttää olettavan, että puoluepolitiikan ulkopuolinen poliittinen toimija, aktivisti on aina epäluotettava. Uschanovin ajatteluketju menee näin: radikaalien surkeat kokemukset ihmisistä ja elämästä, kääntyvät väkivallaksi ja kostoksi mikäli he sattuisivat pääsemään valtaan. Täten onkin parempi tunnustaa poliittiseksi subjektiksi vain liberaalin-demokratian puitteissa toimivat ja parlamentaarista edustuksellista demokratiaa viimeiseen saakka kumartavat hyväosaiset kansalaiset (ei siis ole ihme, että Uschanovin poliittinen ikoni näyttäisi ruumiillistuvan Osmo Soininvaarassa). Tässä mielessä Uscahanovin itsekin esille tuoma –  tosin eri yhteydessä – kepulainen vaalikampanja vuodelta 2007 tiivistää kirjoittajan sanoman: ”Vähän kuin itseäsi äänestäisit!”. Uschanov siis jäljittää vasemmistolaista asiantuntijapoliitikkoa, jota kansalainen X voi vaalien aikana äänestää.

Hieman ihmetyttää lavastekaupunkilaista, että eikö tällainen malli sulje suuren osan poliittisista toimijoista poliittisen tilan ulkopuolelle? Ja, miten varteenotettavia uusia avauksia Uschanovilla on tarjottavana jos ns. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä kohdellaan tällä tavalla?

Uschanovilainen politiikka on leväperäistä keskiluokan politiikkaa, jossa halutaan siirtää jokainen kapitalismin tuottama antagonismi syrjään. Ehkäpä tässäkin on syytä lainata mutama sana Slavoj Žižekiltä, olivat ne kuinka irti asiayhteydestään tahansa (sinällään sopivaa kun sitä verrataan Uschanovin huolimattomaan tapaan kirjoittaa).

”Demokratia on tämän päivän tärkein poliittinen fetissi, perustavien sosiaalisten antagonismien kieltäminen: vaalitilanteessa sosiaalinen hierarkia lykätään hetkeksi ja sosiaalinen ihmisjoukko redusoidaan puhtaaksi paljoudeksi, joka voidaan numeroida – ja siten lykätään myös antagonismia.”

Toinen suuri ongelma Uschanoville näyttäisi olevan vasemmiston ja nykytyön suhde. Soininvaaralaisittain Uschanov rankaisee typeriä palkansaajia siitä, että he eivät osaa vaatia enemmän vapaata aikaa palkankorotusten sijaan. Uscahanov taitaa puhua kirjassaan työstä ja tuotannosta tasan yhdessä lauseessa, ikään kuin viittaamalla uuden työn -keskusteluihin hän haluaisi rajata kyseiset asiat vasemmiston kannalta merkityksettömäksi – tai ainakin hän jättää esimerkiksi työn analyysin kirjansa ulkopuolelle. Uschanovinkin olisi syytä tietää lisää vapaa-aikaa vaatiessaan, että nykykapitalismiin voi myös hyvin olla sisäänkirjoittetu vahva tendessi, joka pyrkii ottaamaan myös työntekijöiden vapaa-ajan tuotannon piiriin. Mutta no hei, Uschanov on tilastojen mies. Tällainen pohdinta ei kuulu hänen pamflettiinsa.

Kolmas Uschanovin ongelma on Lavastekaupungissa hyvin tuttu. Vaikka Uschanovkin varmasti kieltäisi Francis Fukuyaman teesin historian lopusta aivopieruksi, näyttää hän pamfletissa olevansa mitä selkeimmin fukuyamalainen. Liberaali-demokraattisen kapitalismin voittokulun ydinkärkenä toimii uschanovilaisittain ”uudistettu” sosialidemokraattinen puolue.

Tuoreahkon Suomen kuvalehden haastattelu valottaa neljättä Uschanovin ongelmaa. Uschanovilainen ajattelu näyttäisi pyrkivän iskemään juuri nyt (ja miksipä ei pyrkisi onhan Vasemmistoliitto eurovaalitappion ja Arhinmäen puheenjohtajavalinnan jälkeen ”historiallisessa murrosvaiheessa”) vasemmiston kylkeen kuin Hubba bubba liimautuu nahkahousuhevarin tukkaan. Tämä liimautuminen näyttäsi sisältävän kaksi argumenttia: ensiksikin Arhinmäestä pitäisi koulia vasemmiston oma Soini; pitäisi siis tehdä kunnon äijäpolitiikkaa niin että meetwurstileivät tirisee ja Popeda paukkuu. Toiseksi pitäisi alistua oikeistohegemoniseen valtadiskurssiin ja käydä poliittinen debatti sen rajoissa; siis kiillottaa pöhöttyneen puolueen julkisivu ja unohtaa todelliset yhteiskunnalliset konfliktit. (Tietysti tähän voisi lisätä vielä kolmannen kohdan, jonka tarkoituksena on ajaa ”vaatimaton Uschanov” vasemmiston omaksi ”hovifilosofiksi”.)

Pakko ihan kysyä, anteeksi nyt vaan, että mitä vittua?

Pitäisi siis olla äijiä ja puhua porvarillista huttua, aikana jolloin pöydällä pitäisi olla kysymykset luokasta, työstä, commonsseista (yhteishyvät, kuten tieto, luonto, vesi, netti, bioteknologia), naisasiasta, ay-liikkeen uudistamisesta, radikaalista ekologisesta ajattelusta, sosiaalisesta apartheidista jne.

Viides Uschanovin, ja ehkäpä kaikkein kohtalokkain ongelma on uskalluksen puute. Tämä tulee esille Uschanovin suhteessa utopistiseen ajatteluun. Pamfletissa todetaan:

”– yhteiskunnallisten ajatusten ja poliittisten vaatimusten utopistisuutta tai ei-utopistisuutta on mahdotonta arvioida ennalta. — vaatimuksen esittämistä täytyy (kuitenkin) edeltää sen toteuttamisen tulo mahdolliseksi. — emme myöskään voi leimata utopistisiksi mitään juuri nyt haihattelulta tuntuvia vaatimuksia, koska jotkut niistä saattavat myöhemmin, ja joskus hyvinkin nopeasti, muuttua itsestään selviksi arjen osiksi.” (Uschanov 2008, s. 151-152).

Uschanovin ongelma on, että hän ei juurikaan esitä ”haihatteluilta tuntuvia vaatimuksia”, sen verran onnetonta hänen aloitteellisuutensa vasemmiston uudistamisen osalta on. Toinen Uschanovin ongelma on sosialidemokratialle tuttu ajattelun sitominen siihen, että vaatimuksia voidaan esittää vain jos niillä on selkeät mahdollisuudet toteutua. Eli siis – ja kuinka tutulta tämä kuulostaakaan – päädytään vaatimaan kapitalismia ilman kapitalismia jne. Uschanovilainen vasemmisto haluaa tekoja ilman riskejä.

Tässä tulemmekin teon politiikkaan. Uschanovilainen ajattelu ei mahdollista koskaan minkäänlaista radikaalia tekoa. Se näyttäisi rajoittuvan ainiaaksi porvarillisen edustuksellisen demokratian – oli se kuinka toimimatonta tahansa ja osallistui sen toteuttamiseen miten suuri/pieni osa ihmisistä tahansa – puitteisiin, joissa pitäisi ensin äänestää siitä, että pitäisikö äänestää siitä, että järjestettäisiinkö kansanäänestys siitä, että… (vai oltaisiinko sittenkin tekemättä yhtään mitään). Äänestettävä on, oli katasrofi millainen tahansa tai systeemin mädänneisyys millainen tahansa.

Voi tosiaan olla niin, että radikaali teko mahdollistuu vain liberaali-demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän poikkeustilassa, mutta tällaisen poikkeustilan ajatteleminen paljastaa myös uskalluksen puutteen. Poikkeustilassa otettu riski joko saa demokraattisen oikeutuksensa jälkikäteen tai sitten ei. Historiallinen esimerkki Žižekiltä: vuonna 1940 de Gaulle vaati Ranskassa sodan jatkamista Hitkerin Saksaa vastaan, mutta ei saanut taakseen demokraattista oikeutusta. Kaikki tiedämme, että totuus oli myöhemmin de Gaullen puolella. Vaikka radikaali teon politiikka saattaa olla ilman kontrollia, toisin sanoen sen seuraamuksista ei ole varmuutta, niin aivan samoin – kuten de Gaullen ja ranskalaisten esimerkki osoittaa – myös demokratia tuottaa omat ylilyöntinsä.

Kysymys siis kuuluu: elämmekö tällä hetkellä poikkeustilaa? Onko radikaaleille teoille tarvetta? Voisiko olla niin, että liberaali-demokraattinen eetos peittää alleen kapitalismin todelliset antagonismit?

Kuten edellisen Lavastekaupungin postauksen lopuksi kysyttiin, onko nyt, kun meillä on viimekädessä pelissä koko elämä maapallolla, zombiepolitiikan aika?

Tämän tekstin otsikossa kerrottiin, että vasemmisto etsisi yötä. Lopuksi meidän onkin tehtävä selvyys uschanovilaisuuden, vasemmiston, zombiepolitiikan ja yön politiikan välillä.

Uschanovin vasemmistolaisuus jos mikä on zombiepolitiikka. Se on vasemmistolaista politiikkaa, joka ajaa porvareiden tavoitteita ja näkee päivät pitkät porvareiden unia. Se on osa sitä politiikkaa, joka on tehnyt aikaisemmista yöeläjistä, zombie’sta, elävistäkuolleista päivän politiikan subjekteja.

Jos päivällä meno on näin rumaa, niin voisiko se yöllä olla jotain muuta?

Jos zombiepolitiikkaa tehdään päivisin oikeistohegemonisin ehdoin, pitäisikö vasemmiston ottaa (radikaalin teon) askel kohti yön politiikkaa? Voisiko yön politiikka olla ”kaukana ollut vieras”, johon tutustumiseen ei ole vasemmistossa suotu mahdollisuuksia:

Yöt ovat sanomattoman pitkiä,
on aikaa nukkua,
on aikaa kertoa,
viiniä juoda ja viihdyttää
kaukaa tullutta vierasta. —

Yöllä aurinko
paistaa kuolleille —
Niitä jotka haudattiin pystyyn
ei enää erota.

– Pentti Saarikoski, runokokoelmasta Onnen aika 1971.

Uschanovilainen politiikka on zombiepolitiikkaa, joka julistaa elävän, ajattelevan ja hengittävän nuoren vasemmiston kuolleeksi. Ehkäpä tämä julistus ei tuota tulosta, sillä yöllä aurinko paistaa kuolleille.