Mein Kampus

Uuden yliopistolain myötä yliopistoissa ollaan hyppäämässä vapauttavan työn aikaan. Oikeistolainen kuriin ja kontrolliin perustuva koulutuspolitiikka näyttäisi kuluneen kesän ja syksyn aikana antaneen ensimmäiset merkkinsä siitä mitä tuleman pitää: nyt testataan todella kepillä jäätä!

Opiskelijoita pakotetaan Kivan Kallen ja Leppoisan Liisan muottiin OPM:n SORA-työryhmän kurinpitoskenaariossa, joka mahdollistaisi ei-toivotun porukan potkimisen pihalle opistosta kun opistosta (lisää analyysiä tematiikasta esim. tästä). Räikeän opiskelijan oikeusturvaan puuttumisen ja oppilaitoksesta erottamisen kimmokkeena tuskin toimisivat pelkät päihde-epäilyt ja testit, vaan hankkeen liikkeelle polkaisseiden entisen opetusministeri Sari Sarkomaan ja peruspalveluministeri Paula Risikon päiväunissa lienee esimerkiksi tällaisen häiritsevän käytöksen eliminoiminen.

Lisäksi tuntuisi ajankohtaiselta tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka tietotyöläisten työn tulokset siirtyvät kiristyvien tekijänoikeuksien myötä yhä voimakkaammin työnantajan, yliopiston haltuun. Ja muuta kivaa.

Tämän Lavastekaupungin päivityksen tarkoitus on kuitenkin purkaa muutama oikeiston koulutuspoliittinen propagandaraportti. Jos SORA-työryhmän sekä tekijänoikeuksien kuri ja kontrolli ovat yksittäisiä ilmentymiä työn muodosta mallia ”Wissensarbeit Macht Frei”, ovat seuraavaksi esiteltävät raportit ja niiden varaukseton sumutus mediassa osa laajempaa oikeiston yleiseurooppalaista koulutuspoliittista narratiivia Mein Kampusta.

Ehkäpä jo tutuin osanen on näppärästi kesän alkuun, yliopistolain hyväksymisen yhteyteen räpsäytetty EVAn raportti Pulaa työstä ja työvoimasta (raporttia on kritisoitu ja sitä vastaan on asettetu vaade vastikkeettomasta perustulosta ainakin Revalvaatiossa, Jyväskyläläisen Yhteinen yliopisto-verkoston sivuilla, sekä Lavastekaupungissa). EVAn raportti herättää henkiin vuosituhannen alun Sailaksen työryhmän ehdotuksen opintotukijärjestelmän muuttamisesta lainapainotteiseksi.

EVAn visio laajentaisi lainan mahdollistamaa kontrollia yhä laajemmalle yhteiskunnassa, ja pakottaisi opiskelijat valmistuttuaan ottaamaan vastaan mitä töitä tahansa. Lainavetoisen opintotukijärjestelmän esittely on mielenkiintoista talouskriisin keskellä: korkeakoulutetut nuoret kun saattavat joutua kärsimään lamasta erittäin pahasti. Tähänkin tosin lienee oikeistolla ratkaisu valmiina: lisää lainaa ja lisää täydennyskoulutusta. Oppia ikä kaikki…

Tässä välissä ei malta olla sanomatta paria sanaa koulutuksen maksullisuudesta. Tunnettua on, että uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen asettamisen EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Ei tarvi olla kummoinen visionääri todetakseen, että jos maassamme istuu seuraavalla hallituskaudella porvarihallitus, uhkana on että lukukausimaksuja esitellään välttämättömyytenä kaikille. Tähän kannattaa poimia pätkä Juha Suorannan pikakatsauksesta Iso-Britanniaan:

”Lukuvuosi maksaa Iso-Britanniassa tällä hetkellä 3 500 euroa, oikeisto vaatii maksun pikaista korottamista 8 000 euroon ja liputtaa katottoman lukukausimaksun puolesta.

Lukukausimaksun perustelut tulevat olemaan Matti Vanhasen III hallitukselle yhtä vähän politiikkaa kuin ne olivat Tony Blairille, joka maksuja määrätessään julisti hallituksensa prioriteetit: ”koulutus, koulutus, koulutus”.

Lukukausimaksut ovat valitun poliittisen mallin mukainen looginen seuraava askel. Välttämättömyydeksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi Tampereen yliopistossa huomataan jo tuhannen euron lukukausimaksun tuovan reilusti toistakymmentä miljoonaa kassaan.”

Professori on tässä turhan varovainen: eiköhän Mein Kampukseen ole alusta alkaen kirjoittu lukukausimaksut, ja niiden käyttöönotto on elinkeino- ja yliopistoeliitissä tarkalleen huomioitu – vai mitäpä luulette esimerkiksi näiden keskisuomalaisten jehujen (hyi helvetti…) kelailleen yhtenä osana gaalailtaansa?

Kyse on lienee pikemminkin siitä miten maksut pyritään esittelemään ja perustelemaan. Tähän tarvitaan mitäs muuta kuin valtion ja elinkeinoelämän propagandakoneistoa.

Maksullisuus ja lainavetoisuus ovat sidoksissa laajempiin elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa koskeviin rakenteellisiin muutoksiin, joita kiihdyttämään on eri ministeriöiden toimesta tilattu kansainvälisen ”puolueettoman” asiantuntijaryhmän toteuttama äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisen innovaatiojärjestelmän tasosta.
Raportti puskee eteenpäin sellaisella hyökyllä, että heikompaa hirvittää: alueellisia rakenteita on muutettava yritystoimintaa paremmin tukevaksi koko elinkeinopolitiikan, ja siihen liittyvien palvelujen uudelleen organisoimisella; koulutus, tutkimus ja yritystoiminta on liitettävä voimakkaammin osaksi eurooppalaista ja globaalia kehitystä; innovaatiotuet on keskitettävä innovaatioytimiin (siis tulevaisuuden muutamaan yliopistokaupunkiin), sillä kasvukeskusten ulkopuolle menevät tuet heikentävät talouskasvua (tässäpä onkin aluepolitiikan lähettiläille, kepulaisille pähkinä purtavaksi: miten perustella maakunnille mm. korkeakouluverkoston karsimista?); yliopistouudistus on innovaatiojärjestelmän keskiössä, ja sen turvin on mahdollista kiihdyttää korkeakoulurakenteiden (sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen) uudistamista kaikilla tasoilla; sektoritutkimusta on karsittava radikaalisti; innovaatiopolitikkassa on tuettava elinkeinoelämän suurempaa riskinottomahdollisuutta; ja niin edelleen…

Kuin pisteeksi i:n päälle OPM:n tiedote toteaa, että ”paneelin tekemän laajan kyselyn mukaan järjestelmäuudistuksiin ollaan Suomessa valmiita ja niitä toivotaan. Lähtökohdat muutoksiin ovat siis hyvät.” Tämä, jos mikään, on sitä mitä Alan Badiou nimittää liberalistisen politiikan vihollispropagandaksi. Se ei kuitenkaa voi jäädä ministeriöiden tiedotteiden ja tutkimusten tasolle, vaan avuksi kaivataan yksi maan vaikutusvaltaisimmista aikakausilehdistä.

Suomen kuvalehti ja erityisesti sen päätoimittaja Tapani Ruokanen on ollut innovaatiojärjestelmän ja korkeakoulu-uudistusten kiihkeimpiä puolestapuhuja. Myös pappina tunnettu Ruokanen totesi mm. viime kevään yliopistoliikehdinnän aikaisessa pääkirjoituksessa sen kummemmin perustelematta, että ”yliopistolain kritisoijat ovat väärässä”.

Koulupoikamaisiin itkupotkuraivareihin lienee selityksenä se, että yliopistoliike astui ns. suoraan Ruokasen kaftaanille. Päätoimittaja nimittäin laati vuonna 2004 EVAlle raportin, jossa linjataan pitkälle oikeistolaisen innovaatiojärjestelmän tulevaisuutta. (Raportin taustavaikuttajien kirjo vaihtelee Anteista Herlin ja Piippo aina Matti Alahuhtaan, joka muuten tätä nykyä istuu esimerkiksi Aalto-yliopistosäätiön puheenjohtajan pallilla, ja yliopiston rehtori Aino Salliseen! Hyi helvetti…)

Tuoreessa pääkirjoituksessa (SK 44/2009) ”Liikaa yksimielisyyttä” (sic!) Ruokanen luukuttaa Asiaansa niin kuin kunnon profeetan kuuluukin.

Aluksi Ruokanen asianmukaisesti muistuttaa, että opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriöiden tilaama arvio innovaatiojärjestelmästä on toteutettu ”kansainvälisessä riippumattomassa työryhmässä”, sitten hän jatkaa:

”Taantuma pakottaa päättäjät etsimään uutta politiikkaa ja torjumaan muutosvastarintaa. Tähän arvio antaa eväitä. Suomella on poikkeuksellisen hyvät edellytykset etsiä teorian ja käytännön päätöksenteon yhdenmukaisuutta globaalitasolla. Hyvä virkamieskunta tarttuu uusiin ideoihin ja vie ne poliittiseen keskusteluun. Nopea ja suoraa puuttumista asioihin suorastaan odotetaan –.”

Oikeistolainen innovaatiopolitikka esitellään siis jälleen välttämättömyytenä, mutta myös ainoana mahdollisena ratkaisuna. Lopuksi päätoimittaja perustelee linjauksiensa tarpeellisuutta pelottelemalla Suomen jäämisellä jälkeen muusta Euroopasta, ja tukee mm. arviointipaneelin näkemystä koko elinkeinopolitiikan uudistamisesta ja ”rönsyilevän menon” karsimisesta. Kakun päälle kermat täräyttää kuitenkin teesi, jolla kapitalismi nousee pysähtyneisyyden suostaan:

”Tiedon ja inhimillisen pääoman tehokkaan käytön lisäksi tarvitaan palkitsemismenettelyn uudistuksia, varsinkin riskiyrittäjille”.

Että huh huh.

Pääkirjoituksesta ja arviointiryhmän tutkimuksesta kannattaa tässä nostaa esille kaksi yleisempää huomiota. Ensinnäkin, oikeisto viilettää edelleen kovalla itsevarmuudella ja pystyy esittämään talouskriisin keskellä – toki myös sen vuoksi – aivan käsittämättömiä poliittisia vaatimuksia, jotka paitsi pyrkivät sivuuttamaan kaiken järjestelmään kohdistetun vastarinnan, esittelevät myös ”yhdenmukaisuutta” ja ”nopeaa ja suoraa puutumista asiohin” kuin itsestään selvyytenä.

Tulee miettineeksi, olisivatko tällaiset julkiset linjaukset olleet mahdollisia vielä muutama vuosi takaperin?

Toinen huomio on päinvastainen. Badioulaisittain arvoiden (Ks. Slavoj Zizek: First as Tragedy, Then as Farce. New York: Verso 2009. s. 26-28.)  tällainen vihollispropaganda paljastaa jotain jarjestelmään kohdistuvan vastarinnan potentiaalista. Propaganda taistelee jotain sellaista vastaan, josta se on tyystin tietämätön, jotakin sellaista vastaan mille se on rakenteellisesti sokea. Toisin sanottuna se ei sodi aktuaalista vastavoimaa (kuten vaikkapa vasemmistopuoluetta tai aktivistiryhmittymää) vaan tilanteessa immanentisti olevaa mahdollisuutta – vallankumouksellista ja emansipatorista potentiaalia, joita propagandan tuottajat eivät kykene tavoittamaan – vastaan. Se pyrkii siis esittelemään vallitsevan järjestelmän ja oikeistopolitiikan läpäisemättömänä totaliteettinä, ja vastarinnan potentiaalin tai radikaalin politiikan pyrkimyksinä, jotka tekevät asiat ainoastaan huonommiksi.

Hyvä jatkoesimerkki tästä badioulaisittain määritellystä vihollispropagandasta on ministeri Christoffer Taxellin puhe jo edellä mainituilla gaalakekkereillä keskisuomalaisen porvariston lepakkoluolassa, kauppakamarilla. Taxell ei tyydy vain niputtamaan poikkeuksellisen räikeästi korkeakoulujen ja elinkeinoelämän etuja yhteisiksi vaan jättää täysin huomioimatta mm. yliopistouudistusta vastaan asettuvan liikehdinnän:

”Jos menisimme vaikka esimerkiksi neljäkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin itse luin lakia Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tällaista tilaisuutta tuskin olisi järjestetty ilman äänekkäitä protesteja, ylioppilaiden, opettajien ja monien poliittisten vaikuttajien taholta.  Olisi ehkä väitetty että yliopisto on rähmällään kapitalismin edessä, tai esitetty vielä hurjempia väitteitä. Vielä suurempaa raivoa olisi ehkä aiheuttanut oma vastaukseni kysymykseen siitä minkä vuoksi Kauppakamari järjestää gaalaillalliset: Yliopistolla ja yrityksillä on yhteinen intressi! Mutta 1960-luvulla tämän tapaista tilaisuutta tuskin olisi edes järjestetty. Maailma on muuttunut.”

Totta totisesti on yliopistomaailma muuttunut, jos porvaristo voi esitellä oman etunsa näin räikeästi yhteisenä etuna. Toisaalta miksipä ei esittelisi: onhan noille eduille (ainakin osittainen) juridinen tae uudessa yliopistomuodossa.

Oikeisto on kuitenkin väärässä.

Taxelilla ja kumppaneilla on yksi pieni ongelma: he ovat rakenteellisesti sokeita sille potentiaalille – uudelle vasemmistolaiselle politiikalle – mikä tällä hetkellä kuhisee paitsi yliopistoissa myös muualla yhteiskunnassa. Potentiaalille, joka etsii yhteisiä kiintopisteitä artikuloidakseen politiikkansa voimakkaammin esiin, ja joka pitkässä juoksussa myös tulee etsimään juridisen turvan vaatimuksilleen – aivan kuten porvaristo on uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä tehnyt.

Mahtaapi yliopistoeliittiä pikkasen kyrsiä vasemmiston voitto ylioppilaskuntien vaaleissa. Mahtaapi porvaristoa pikkasen kyrsiä enemmän kun valkenee politiikan aika: yliopisto yliopistolta, kortteli korttelilta, kaupunki kaupungilta ja sitä rataa…