Kirjoitin aikaisemmin, että tämän päivän nuoret tulisi ymmärtää yhteiskunnallisena etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa, eikä suinkaan toisinpäin. Keskityin kritisoimaan koulujen nuoria passivoivaa vaikutusta. Tässä vielä hieman nuorisosta ja nuoruudesta.
Kun demokratiakasvatuksen puuttuminen ja koulun tarjoama staattinen kuva yhteiskunnasta yhdistetään nuoria yleisemminkin syrjivään yhteiskunnalliseen tendenssiin voidaan mielestäni puhua nuorten tietoisesta syrjäyttämisestä.
Ei ole liioiteltua väittää, Jacques Rancierea mukaillen, että nuoret ovat osa yhteiskuntamme osattomien osaa. Nuoret ovat ulossuljettuja yhteiskunnan poliittisesta kentästä. Sosiaalisesti ja kulttuurillisesti heille tarjotaan syrjäytymistä, kuria ja kontrollia, taloudellisesti heitä odottavat prekaarit työmarkkinat ja epävarma toimeentulo.
Toisaalta nuorilta ei mitään muuta vaaditakaan kuin aktiivisuutta. Kuten usein todettua, tämän päivän työmarkkinat vaativat, että nuorekas työ- ja koulutusputken sankari on kuuliainen, mutkaton, uupumaton, joustava, innostunut ja ainaisessa valmiustilassa. Sankari tekee vähän sitä tuolla ja vähän tätä täällä. Nuoruus on aikaa, jolloin pitäisi olla “kiinnostunut kaikesta sitoutumatta mihinkään”.
Koulutusjärjestelmältäkin on siis tilauksessa ristiriitainen työvoimatavara: yhtäältä pitäisi olla aktiivinen ja joustava yrittäjäsankari, toisaalta kotiin käpertyvä sopeutuja.
Nuoria ohjataan osaksi laajenevaa prekaaria massaa. Anna Kontulan määrittelemän suomalaisen miljoonan ihmisen marginaalin tehtävänä on kantaa kapitalismin tuottavuutta harteillaan, mutta jättää poliittinen päätöksenteko rikkaiden ja poliitikkojen tehtäväksi. Jokaiselle on oma paikkansa ja tehtävänsä.
Tällaisessa totalitaarisessa tilassa ei ole politiikkaa, eikä konflikteja. Yhteiskunnan poliittisen kentän voi politisoida vain sen ulkopuolelta tuleva voima.
Žižekin mukaan ulossuljettujen äärimmäiseksi vaihtoehdoksi muistuttaa olemassaolostaan jää väkivalta. Syrjäyttäminen ja pahoinvointi saadaan poliittisen kentän, ja poliittisen eliitin, tietoisuuteen vain väkivallalla, joka sanoo: “me ollemme täällä, ja me olemme ongelma, jota ette voi enää sivuuttaa.” Kun puhumme kouluväkivallasta, meidän tulisikin ehkä yksilöpsykologian, abstraktien yhteisöllisyysvaateiden ja nuorten terroristeiksi leimaamisen sijaan puhua kouludemokratian palauttamisesta, yhteiskunnallisten konfliktien käsittelyn tuomisesta luokkahuoneeseen ja nuorten autonimisuuden vaalimisesta.
Sillä että ihminen kykenee vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan ja lähiyhteisöön sekä oppii tuntemaan omat juurensa on selkeä yhteys mielekkääksi koettuun elämään.
Samaan aikaan – passiivisuuden ja aktiivisuuden ristiriitaisen vaateen takaa – itse nuoruus muuttuu laajemmin prekaarin yhteiskunnan päällejääväksi ikäkaudeksi.
Olette ehkä saattaneet ihmetellä, miksi vuosittain jaettavan Vuoden nuori taiteilija -palkinnon käy usein pokkaamassa lähemmäs nelikymppinen taiteilija. Samoin palkitut nuoret lupaukset, yrittäjät tai tutkijat ovat syntyneet 1970-luvulla tai jopa sitä edeltävällä vuosikymmenellä. Mitäs nuoria ne sellaiset ovat, kuulee huudettavan.
Kyse ei ole palkintoraadin virhearvioinnista, vaan siitä, että nyky-yhteiskunnassa nuoruus ei näyttäisi loppuvan koskaan.
Niistä elementeistä, jotka aiemmin liitettiin nuoruuteen tulee yhä vanhempaan ikään ylettyviä säännönmukaisuuksia. On tapahtunut se nuoruuden haltuunotto, jonka Guy Debord tiivisti kaukonäköisesti Spektaakkelien yhteiskunnassaan neljä vuosikymmentä sitten:
”…spektakulaarinen vastakkainasettelu nuorison ja aikuisten välillä nousee keskeiseksi valheellisten roolien joukosta: valheellisten, sillä aikuista, oman elämänsä herraa, ei ole olemassakaan, ja nuoruus, olemassa olevan muuttuminen, ei missään mielessä ole omaa nuoruuttaan viettävien omaisuutta, vaan talousjärjestelmän, kapitalismin dynamiikkaa.”
Nuoruus on nykykapitalismille elinehto, siksi se levittää nuoruuden kaikkialle. Teollisen yhteiskunnan aikuisuuteen siirtymisen riitit, kuten rippikoulu ja armeija, ovat menettäneet ajat sitten merkityksensä. Nuoruus jatkuu myös sellaisen tunnetun ajanjakson yli, jossa tietty vastuuton käyttäytyminen, mutta toisaalta myös toiveikkuus ja asetettujen normien koittelu, oli nuorille hyväksyttävää. Ajanjaksoa kutsutaan teini-iäksi, murrosiäksi tai puberteetiksi.
Niin kauan kuin teollinen yhteiskunta kykeni tarjoamaan ennemmän töitä kuin työntekijöitä, ei siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen kohdannut ongelmia. Nuoruuden väliaikainen, siis turvallinen, luonne säilyi. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli pyrkimys vapautua nuoruudelle asetetuista normeista, mutta siirtymän aikuisuuteen muutti ja teki epävarmaksi toden teolla jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteellinen työttömyys.
Nuoruus on ikäkausi, jota ei kyetä ylittämään vaikka haluttaisiin. Työelämän prekarisaatio jatkaa nuoruutta yhä pidempään, mikä tekee elämän suunnittelemisesta erittäin haastavaa. Parisuhteet ja perheet jäävät perustamatta. Lapsi tulee, jos on tullakseen, pitkän matkaa kolmenkympin jälkeen. Siirtymästä tulee pysyvä vaihe, joka määrittelee paitsi täysi-ikäisyyttä myös työelämässä vietettyä aikaa.
Radikaali muutos nuoruudessa asettaa myös muutosvaatimukset nuoruuteen ja nuorisoon kohdistuviin hallintamekanismeihin. Hämmennys näkyy suhtautumisessa nuorisoon. Kriittisen keskustelun tai nuoren autonomian kunnioittamisen sijaan huudetaan niin maan perkeleesti kurin ja kontrollin perään, oli sitten kysymys koulusta tai kaupunkitilasta. “Oireilevaa” mieltä hoidetaan psyykelääkityksellä. Kaupunkitilassa perässä on poliisi tai ostarin stevari. Poliittisesti nuorisoa halutaan hallita yhä pidemmällä koulupakolla, ja sen jälkeistä palkkatyöstä “syrjäytymistä” viranomaisten hyysäyksellä.
Tässä tilanteessa perinteisestä nuoruudesta, joka oli myös vapauden, toivon ja irtioton aikaa, tulee taakka ja rasite, pysyvä epävarmuuden tila. Epävarmuudessa pyristelläkseen tarvitsee yli-inhimilisiä kykyjä, selvitäkseen pitää olla eräänlainen arjen radikaali.
Politiikan tutkija Mikko Jakonen on tiivistänyt osuvasti 2000-luvun prekariaatin ahdistuneen kysymyksen: miksi kasvaa aikuiseksi, jos aikuisuus on vain jatkettua nuoruutta?
Tekstissä mainittuja:
Ranciere, Jacques (2009): Erimielisyys. Politiikka ja filosofia.
Zizek, Slavoj (2008): Violence.
Jakonen, Mikko (2010): Menetetty nuoruus. Kirjassa Muistikuvia 00-luvusta.
Debord, Guy (2005): Spektaakkelin yhteiskunta.
Lavastekaupungin rajat 