Nyt murretaan universalismi

Viimeisen kolmen vuoden aikana Euroopassa on nähty poikkeuksellinen koulutuksen maksullistamista ja leikkauksia vastustanut opiskelijaprotestien aalto. Viimeisimpänä asiat ovat kärjistyneet Isossa-Britanniassa uuden koalitiohallituksen nostaessa Lordi Brownen raportin pohjalta lukukausimaksukaton kolminkertaiseksi 3290 punnasta 9000 puntaan sekä suunnitellessa mittavia leikkauksia erityisesti humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Kuvaavaa on, että koalitiohallituksen liberaalidemokraattinen varapääministeri Nick Clegg puhui vielä ennen vaaleja lukukausimaksujen poistamisesta, koska ”ne ovat väärin”. Samalla hän myös kyseenalaisti opiskelijoiden opintolainajärjestelmän mielekkyyden. Liberaalidemokraatien vaalikamppanjan keskeinen teema oli ”reiluus” (fairness), nyt tämä tematiikka on soljunut keskeiseksi osaksi koalitiohallituksen poliittista käytäntöä.

Liberaalidemokraattien ja konservatiivien koalitiohallitus leikkasi aluksi reiluuden nimissä korkeatuloisempien lapsilisiä. Lapsilisät ovat esimerkki länsimaisista sodan jälkeisistä universaaleista oikeuksista. Joku ideoi aikoinaan, että osallistutaan kukin yhteiskunnan pyörittämiseen, niin kaikki ovat myös oikeutettuja saamaan jotakin vastineeksi. Saattoipa ajatuksena olla myös, että hyvätuloiset nielisi täten helpommin ajatuksen veroilla rahoitettavasta hyvinvointivaltiosta.

(Ajatuksen lapsilisien leikkaamisesta ”menestyviltä” on muuten Suomessa viimeisimpänä esittänyt toimitusjohtaja Jari Sarasvuo – itsenäisyyspäivän linnanjuhlissa 2,3 miljoonalle TV-katselijalle. Siinäpä seuraavalla hallitukselle eräs tehtävä. Onhan pelkästään reilua, että varakkaat luovuttavat ropojaan hyväntekeväisyyteen. Mutta miten on, Jari, laita rakenteellisesti tasa-arvoisemman yhteiskunnan kanssa?)

Lukukausimaksujen osalta brittiläinen puhe reiluudesta muutti muotoaan. On pelkästään reilua, että alempien luokkien väki ei joudu maksamaan veroja, jotta hyvätuloiset keskiluokkaiset voivat käydä yliopistoa. Taustaoletuksena lienee, että yhteiskunnassa ei ole tarvetta sosiaaliselle liikkuvuudelle tai, että duunariperheiden lapset eivät halua koskaan kouluttautua. Näillä populistisilla reiluus -väitteillä pyritään murtamaan universalismin periaatetta, ja tehdään se verraten onnistuneesti. Luokkaerot lisääntyvät, ja taloudellinen tausta vaikuttaa yhä voimakkaammin tulevaan koulutukseen.

Universalimin katsotaan perustuvan Ranskan vallankumouksen universaaleihin ihmisoikeuksiin, joille mm. YK:n toiminta rakentuu. Sen mukaan kansalaiset ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan ja saamaan siltä perustavanlaatuiset, kuten terveys-, koulutus- ja oikeuspalvelut tasa-arvoisesti. Nyt näistä historiallisista periaatteista ollaan eurooppalaisen oikeiston siivittämänä liukumassa pois. Ja samalla purkautuu hyvinvointivaltion perustat.

Britannian esimerkistä on otettava vaari. Suomalaisen koulutuspolitiikan osalta tämä tarkoittaa universalismin periaatteen säilyttämistä ja yhä tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän rakentamista.

Koulutuspoliittisen eliitin puheessa on tapahtunut nopea suunnanmuutos. Vielä kymmenen vuotta sitten sellaisetkin tiedemaailman supertähdet kuten Manuel Castells ja Pekka Himanen (Suomen tietoyhteiskuntamalli, 2001) arviovat Suomen tietoyhteiskunnan menestyksen erääksi keskeiseksi tekijäksi laajan ja yhtäläisen perus- ja korkeakoulutuksen. Juuri laajapohjainen koulutus ja muut hyvinvointivaltion peruspalvelut tekivät eron Suomen ja toisen globaalissa kilpailussa menestyneen tietoyhteiskuntamallin, Kalifornian Piilaakson välille.

Nyt olemme palanneet samoihin oikeistolaisiin puheenparsiin, jotka tulivat tutuiksi 1970-luvulla keskustan ja vasemmiston ajaessa läpi peruskoulu-uudistusta. Oikeiston näkemyksenä oli tuolloinkin pitkälti ”huippuihin” satsaaminen. Tämä puhe huipuista, jolle ei ole vielä paradoksaalisesti esitetty tieteellistä pohjaa, on kuulunut kiihtyvästi oikeiston sanavalikoimaan koko 2000-luvun, erityisesti se on ollut korkeakoulumuutoksen puskurina.

Kun hetki sitten keskusteltiin Nokian kriisistä (siis siitä kriisistä kun luurit ei mene kaupaksi entiseen malliin), vastaukseksi haettiin koulutusjärjestelmää, joka tuottaa huippuja ratkaisemaan kansallisen yritysikonimme ongelmat maan kilpailukyvyn ohessa.

Visiot näyttäisivät osoittavan ymmärtämättömyyttä paitsi Suomen kilpailupotentiaalista myös siitä, kuinka innovaatiot ja yhteiskunnallinen varallisuus tulevaisuudessa luodaan. Oletuksena lienee, että Suomen huiput takovat timanttia esimerkiksi Kiinan ja Intian vastaavien vastaillessa sermikopissa vielä seuraavankin vuosisadan yhdysvaltalaisen keskiluokan eläkevakuutusongelmiin.

Eteenpäin medianerojen Himasen ja Castellsin viitoittamaa tietä! Yhtäläisen ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän purkamisen sijaan tarvitsemme syvemmin tasa-arvoisempaan ja yhtäläistä koulutusjärjestelmää.

Tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista eriarvoistamalla peruskoulua, karsimalla korkeakoulujen opetustarjontaa tai siirtymällä lainapainotteiseeen opintotukijärjestelmään ja lukukausimaksuihin.

Universalismi rakentuu monella tapaa peruskoulusta. Myös Suomessa koulujen eriarvoistuminen on käynnissä. Tässä mielessä on omituista, että opetusministeri valinnanvapauden nojalla on kasvattamassa koulujen eroja entisestään. Esimerkiksi paljon kritiikkiä herättäneessä tuntijakotyöryhmän ehdotuksessa koulujen valinnaisuutta esitetään lisättäväksi radikaalisti 13 vuosiviikkotunnista 34 tuntiin. Kuntaliiton mukaan valmisteltavana oleva esitys perusopetuslain muuttamisesta lisäisi perusopetuksen kustannuksia kaikkiaan noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Miten käy jo ahdingossa oleville kouluille?

Toisaalta itse koulutusjärjestelmä ja sen toiminta pyritään rakentamaan yleisemmän oikeistolaisen oletuksen varaan, jossa yhteiskunta = markkinat. Koulutus on tavara, jonka asiakkaan valinnanvapauksin markkinoilta voi ostaa, koko koulutusputken ajan. Se siitä universalismista sitten.

Maksuttomaan koulutukseen kohdistuvaa painetta ei ole syytä vähätellä. Vuoden alusta voimaan tulleen uuden yliopistolain myötä lukukausimaksujen periminen on mahdollista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Tämän hetkisten tietojen mukaan maksuja aikovat periä Aalto yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto sekä Jyväskylän yliopisto. Aalto yliopisto kaavailee 8 000 euron lukukausimaksuja vieraileville opiskelijoilleen.

Vähäiseen ulkomaisten opiskelijoiden määrään nähden maksut toisivat yliopistojen kassaan häviävän pienen osuuden niiden budjeteista. Maksuja on perusteltu mm. koulutuksen houkuttelevuuden lisääntymisellä. Kokemukset esimerkiksi Tanskasta ovat kuitenkin päinvastaiset ulkomaisten opiskelijoiden määrän romahdettua maksujen käyttöönoton jälkeen.

Ulkomaisille opiskelijoille asetetut maksut on nähty pohjan luomisena yleisemmälle, kaikkia koskevalle maksullisuudelle. Harvassa ovat poliitikot, jotka eivät edelleen liputtaisi maksuttoman koulutuksen puolesta. Sen sijaan esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisut ja Elinkeinoelämän keskusliiton linjaukset tuovat toistuvasti esille lukukausimaksujen tarpeellisuuden – OECD:n useista raporteista puhumattakaan. Maksuja kannattaa myös osa yliopistojen rehtoreista.

Kun koulutuksen vientistrategiaa miettinyt opetusministeriön työryhmä alku keväästä 2010 ehdotti koulutuksen maksullistamista, sanoutui opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) irti maksullisuudesta ja lisäsi, ettei tällaista ole suunnitteilla. Kuitenkin hetkeä myöhemmin tuli ilmi toinen opetusministeriön työryhmä, jonka keinovalikoimaan korkeakouluopintojen nopeuttamiseksi kuului lukukausimaksut jokaiselle opiskelijalle. Virkkusen hapuilu on vastuutonta, mutta tapaus osoittaa myös sen, että keskeiset koulutuspoliittiset linjaukset tuotetaan konsulttien ja työryhmien papereissa.

Yliopistojen rahoituksen tulevaisuus on epäselvä. Tiedossa on, että rahoitusmalli uudistuu 2013 sitä yksinkertaistamalla. Opetusministeri Virkkunen toteaa uusimmassa Acatiimissa (9/2010), että yliopistojen kasvanut autonomia otetaan siinä vaiheessa mallissa paremmin huomioon. Kaikille asetettavat lkukausimaksut toisivat yliopistojen kassaan sievoisen potin.

Kriisiytyvässä taloudessa ei ole vaihtoehtoja, valtionvarainministeriön on siilinjärveläisen maakuntanyrkin johdolla ikävikseen pakotettava maa leikkauksiin, yliopistojen hallitukset kannattavat maksuja – hei täähän nyt on pelkästään reiluu.

Cleggin kaltaisiin takinkääntöihin ei ole Suomessa varaa. Yliopistolaki esitettiin ratkaisuna, joka selkiyttää yliopistojen asemaa. Poliitikkojen kannattaessa – oikealta vasemmalle – koulutuksen maksuttomuutta vastaava menettely selkiyttäisi koulutuspoliittista keskustelua.

Tulevilta senaattoreilta voidaan vaatia sitoumus maksuttoman koulutuksen tulevaisuudesta. Kesästä alkaen uusi eduskunta aloittaa sitten välittömästi valmistelut kaiken koulutuksen maksuttomuuden, siis toisen asteen ja korkeakoulujen, kirjaamisesta perustuslakiin. Kaikkien kannattama koulutuksen universaaliuden perusta ja Suomen loistava tulevaisuus on siten ainakin osin turvattu. A vot!

Viime vuosien koulutuspolitiikassa yhteiskunnan perustoja on järjestelty uusiksi ilman syvempää näkemystä niiden vaikutuksista tai tulevaisuudesta. Sodan jälkeinen Suomi on ollut koulutuksen Suomi. Korkeakoulujärjestelmä oli myös joillekin keskiluokkaistumisen väylä. Johtoajatuksena on ollut, että universaali koulutusjärjestelmä on paras tapa taata varallisuuden perusta ja mahdollistaa sen uusjako. Lukukausimaksut asettuvat tätä ajatusta vastaan.

Luettavaa:

Mikko Jakonen & Jouni Tilli (toim.). Yhteinen yliopisto. Polemos-sarja. Tutkijaliitto. Tulossa tammikuussa 2011.

Koivulaakso ja kumppanit. Radikaaleinta on arki. Into 2010.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s