Yrittäjäminän kritiikki

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.” – Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Yrittäjyyskasvatus on ollut voimakkaasti esillä 2000-luvun koulutuspoliittisessa keskustelussa. On vaadittu, että yrittäjyyden tulisi olla koulutuksen läpäisevä periaate päiväkodista korkeakouluihin. Kritiikkiä yrittäjyyskasvatuksen eetokselle ei ole juurikaan esitetty. Tämä johtunee ainakin siitä, että yrittäjyyttä ei ole tutkittu kasvatuksellisena, ihmisen subjektivitteettia muokkaavana toimintana. Artikkelikokoelma Yrittäjyyskasvatus hallintana tarjoaa asetelmaan muutosta.

Kirjan esipuhe tiivistää hämmästyksen, jonka varmasti moni kasvatuksen parissa työskentelevä on kokenut: Mistä yrittäjyydessä ja sen liittämisessä kasvatukseen on kysymys? Miten yleissivistävästä kasvatuksesta on tullut koulun lävistävää ”sisäisen yrittäjyyden” tavoittelemista? Millaisia ihmisiä itseasissa kasvattamme?

Teoksessa on tarkastelussa kasvatuksen kenttä perheestä korkeakouluihin ja päivähoidosta työelämävalmennukseen. Menetelmällisesti kirjan artikkelit vaihtelevat haastatteluista opetussuunnitelma-analyysiin. Työn sosiologiasta, kontrolliyhteiskuntateoriasta sekä uusimmista feministisistä analyyseistä ammentavat näkökulmat problematisoivat tuoreella tavalla kasvatuksen suhdetta kapitalistisiin työmarkkinoihin sekä luokkaan, sukupuoleen ja ruumiillisuuteen.

Kirjan mukaan yrittäjyyskasvatus näyttäytyy koulutuspolitiikassa ylihistoriallisena: yrittäjyydestä on tullut edistyksellinen lähestymistapa, joka on tähän asti ymmärretty väärin koulutuksessa. Näin yrittäjyyskasvatus irroitetaan uusliberalistisesta projektista ja sen ideologiset tavoitteet häivytetään.

Kirja tarkastelee kriittisesti uusliberalistista hallintaa ja sen keinoja yrittäjämäisen subjektiviteetin, yrittäjäminän (enterprising self) tuottamiseksi. Yrittäjyyskasvatuksen ihanteeksi muodostuu maskuliininen keskiluokkainen subjekti, joka heittäytyy joustavasti epävarmojen työmarkkinoiden armoille, yrittää omalla riskillä, omaksuu työnantajien näkökulmia asioihin, kuluttaa koulutusta markkinahyödykkeenä, hyväksyy markkinavoimien ohjailun ja sisäistää hegemonisessa asemassa olevia poliittisia ja ideologisia päämääriä. Kasvatus muovaa ”sisäiseen yrittäjyyteen”, kun vielä hetki sitten yrittäjyyden katsottiin olevan tietynlaista kyvykkyyttä ”ulkoiseen yrittäjyyteen” palkkatyön vaihtoehtona.

***

Kirjan esipuhe ja Seija Keskitalo-Foleyn, Katri Komulaisen ja Päivi Naskalin avausartikkeli tiivistää onnistuneesti yrittäjyyskasvatuksen yhteiskunnallisen taustan ja kirjan käsitteellisen apparaatin. Taustalla on siirtymä hyvinvointivaltiosta kilpailukyky-yhteiskuntaan. Se on tuonut tulleessaan erityisesti poliittisen eliitin hyväksymän näkemyksen yhteiskunnasta, jossa kilpailukyvyn lisäksi korostuvat markkinamekanismit, tehokkuus, innovatiivisuus, talouskasvu ja jokaisen kansalaisen yksilöllinen vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Voidaan myös puhua welfaren muuttumisesta workfareksi: hyvinvoinnin tasa-arvoisesta turvaamisesta ollaan sirtymässä yhteiskuntaan, jossa oikeus hyvinvointiin on ansaittava työllä [1].

Kirjassa uusliberalismia ei mielletä ideologisena aatteena, vaan käytäntönä, ”jolla moderni valtio harjoittaa poliittista hallintaa ja kohdistaa sen yksilöihin.” Mielestäni kirjan onnistuneimmat asetelmat nousevat Michel Foucaultin ja Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskunta-analyysistä. Kyseessä on subjektiivisuuden ja työvoiman uudenlainen haltuunotto, jossa kurinalaisen palkkatyöläisyyden sijaan yksilöltä vaaditaan joustavuutta, riskinsietokykyä ja vastuun kantoa.
Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.

Hallinta ei tapahtu suljetussa instituutiossa, kuten tehtaassa tai koulussa, vaan kontrolli leviää kaikkialle yhteiskuntaan. Tuotannon immaterialisoiduttua perinteisiltä koulutusinstituutioilta on viety niiden tiedollinen auktoriteetti, mutta toisaalta niiden asema subjektiivisuuden tuottamisessa voimistuu. Elinikäisen oppimisen aikakaudella hallinta ulotettaankin koko ihmisen elinkaareen. Yksilön velvollisuutena on jatkuva kouluttautuminen sekä kykyjen ja taitojen kehittäminen.

Uusliberalistinen hallinta häivyttää yhteiskunnallisia eroja, mutta toisaalta tuottaa niitä uusin tavoin. Yrittäjyys on myös moraalista säätelyä ja hallintaa: ne, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaa yrittäjäminuuden koodistoa marginalisoidaan ja kontrolloidaan perinteisen kurin keinon. Yrittäjäasenne näkee yksilöllistä kyvyttömyyttä, ei esimerkiksi kasvatustapahtuman luokkaa rakentavaa valtasuhdetta.

***

Maija Korhonen, Katri Komulainen ja Hannu Räty tarkastelevat millaiset oppilaat ovat opettajien tulkinnoissa yrittäjämäisiä. Opettajille sisäinen yrittäjyys näyttäytyy oppilaan ahkeruutena, ponnisteluna ja vastuunottona omasta työskentelystään. Tästä muodostuu ideaali, johon kaikkia oppilaita tulisi kannustaa. Aikaisemmin hyvät arvosanat kuvasivat oppilaan älykkyyttä, mutta yrittäjyys kyseenalaistaa akateemisen älykkyyden ja asettaa sen rinnalle sosiaalisen älykkyyden ja kättentaidot. Opettajien näkemys yrittäjämäisyydestä on sukupuolittunut ja luokkaerityinen ”bisnesmies” tai vaihtoehtoisesti keskiluokkaisuuden haastava ”kunnon työmies”.

Naskali tarkastelee kasvatustieteen opiskelijoiden suhtautumista yrittäjyyskasvatukseen. Artikkelissa näyttäytyy yrittäjyyden suhteellisen neutraalina käsittävä opiskelijajoukko, joka toistaa yrittäjyyteen liitettyjä yleisempiä luonnehdintoja. Opiskelijoiden näkemystä tulevaisuuden työmarkkinoista leimaa edelleen protestanttinen etiikka, mutta palkkatyöläisyys on korvautunut maskuliinisena yrittäjyytenä. Naskalin mukaan opiskelijoiden vastauksiss yrittäjyys hahmottuu, joskin hatarasti, ihmisen minuuteen ja persoonallisuuteen kohdistuvana hallintana, ”foucault’laisittain” biovaltana.

Räty, Komulainen ja Korhonen erittelevät toisessa artikkelissaan vanhempien suhtautumista koulun yrittäjyyskasvatukseen. Kyselytutkimuksessa suurimmalle osalle vanhemmista yrittäjyyskasvatus näyttäytyi pääosin hyväksyttävänä osana koulua ja se irroitettiin vanhempien esittämästä yleisemmästä yhteiskunnan eriarvoistumisen kritiikistä. Faktorianalyysi tuo esiin myös eroja: akateemiset vanhemmat suhtautuvat myönteisemmin yrittäjyyteen, ammattikoulutetut arvostelevammin.

Päivi Berg purkaa liikuntakasvatusta minän ja ruumiin hallintana. Oppilashaastatteluissa liikunta ja terveystieto ovat poikkeuksellisia oppiaineina, koska ne menevät ”suoraan itseen.” Työmarkkinoiden vaatimukset itsekontrollista ja oikeanlaisesta habituksesta valuvat liikuntakasvatukseen. Oppilaat peilaavat itseään yhteiskunnassa hegemonisena valitsevaan minuuteen ja ruumiillisuuteen. Tämä ”oikean asenteen” hyväksyminen täydentyy sukupuolittuneella ruumiillisuudella, ”oikealla asennolla”, jossa tyttöjen ja poikien tarpeet ja kiinnostukset eriytyvät.

Reetta Mietolan yleis- ja erityisopetuksen oppilaanohjausta tarkastelevassa artikkelissa näyttäytyy koulutusmarkkinoiden pärjääjät ja marginaali. Mahdollisuuksien tasa-arvon korostuessa on selvää ketkä ovat valintatilanteessa etuoikeutettuja ja keille tulee koultusjärjestelmässä ongelmia. Nykyinen erityisopetuksen eetos räätälöi yksilöllistä opinpolkua, mutta Mietolan artikkelissa näyttäytyy varsin homogeeninen erityisoppilaiden joukko, jota käsitellään syrjäytymisdiskurssin näkökulmasta.

Sirpa Lappalainen, Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Elina Lahelma tarttuvat uusliberalistiseen hallintaan sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa koulutuksessa. Artikkeli on erityisen mielenkiintoinen, koska parasta aikaa julkinen, perinteisesti palkkatyönä toteuttettu naisvaltainen hoiva-ala on avautumassa yrittäjyydelle ja markkinamutoiselle voitontavoittelulle. Hoivatyössä näkyy ne prosessit, joissa tunne ja välittäminen ikään kuin ”irroitettaan työntekijästä” ja työstä tulee suoritusluontoista[2]. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelma-analyysi kiteyttää kuluttajakansalaisen subjektin, joka kansainvälisillä työmarkkinoilla vastuuttaa työelämän riskeistä vain itseään, mutta tavoittelee samalla kansallista etua.

Kristiina Brunila ja Sari Mononen-Batista Costa purkavat julkisen sektorin puhetapoja ja käytäntöjä yrittäjyyttä korostavissa työllistämisprojekteissa. Kirjoittajat lanseeraavat ”taloustalkoohenkisyyden” diskurssin kuvaamaan julkisen sektorin tasa-arvo-, koulutus- ja työvoimapolitiikan hallinnan muotoja, joilla ohjataan kohti yrittäjyyttä. Kontrolliyhteiskunnan viitekehyksessä yrittäjyys rakentuu jatkuvana tulemisen tilana. Jos tätä keskeneräisyyttä, ikään kuin säröä hallintavallassa, ajatellaan voimana, voi avautua tilaa kyseenalaistaa vallitsevat toiminnan muodot. Kirjoittajien mukaan poliittisuus ja valta olisikin tehtävä näkyväksi menemällä hallinnan diskurssin rajoille ja mahdollisuuksiin.

Keskitalo-Foley analysoi Lapissa naisille tarjottuja yrittäjyyttä edistäviä hankekoulutuksia, joilla on pyritty ratkaisemaan rakennemuutoksen ja poismuuton haasteita. Hankkeiden läpikäyneiden puheissa paikantuu elinikäisen oppimisen muutos: ammattitaidon kehittämisestä on siirrytty itsen jatkuvaan muokkaamiseen. Naishaastateltavat pitävät yrittäjyyshankkeita palkkatyötä voimauttavampina, mutta toisaalta niiden kautta tuotetut ”uudet” naiset asetetaan työelämän sukupuolisegrekaatiossa tutuille naiserityisaloille.

Kirjan päätteeksi Naskali tarkastellee opettamista uusliberalistisessa yliopistossa ja siellä tuotetun tiedon yhteyttä valtaan. Naskalin mukaan opettamisesta, niinkuin muistakin ihmisten tietokykyihin liittyvistä toiminnoista, on tullut managerialistisessa hallinnossa tuotantotekijä, jonka avulla rakennetaan kaivattuja kuluttajakansalaisia. Opetusajattelua leimaa vaihdon talous, jossa keskiössä on tiedon omistettavuus ja taloudellinen hyödynnettävyys sekä sivistyksen itseisarvon kyseenalaistuminen. Tätä vastaan Naskali rakentaa ideaalisen, ”tulemisen filosofialle” perustuvan vision toisesta opetusajattelusta, joka kurottaa kohti mahdotonta ja arvostaa ”vaikeaa” muun yhteiskunnan tarjoaman ”helpon” sijaan.

***

Tärkeää kirjaa vaivaa hajanaisuus, joka johtuu erityisesti artikkeleiden eritasoisesta teoreettisesta syvyydestä. Teos esittää vakuuttavan yrittäjäsubjektin kritiikin, mutta lukija jää ehdottomasti kaipaamaan jälkisanoja toisenlaisesta koulutus- ja työvoimapolitiikasta, etenkin kun kirjassa on juonne, jossa pyrkimyksenä on teoretisoida toisin tekemistä ja vastarintaa.

Kirjan subjektiivisuuden tuotannon kritiikki painaa alleen sen, että biopolitiikka – kuten Foucault muistutti – ei tuota pelkästään kontrolloituja ja tottelevaisia subjekteja, vaan toisin tekemistä ja vastarintaa tässä ja nyt. Kontrolliyhteiskunta nousee vastauksena ihmisten 1960-luvulla alkaneeseen joukkopakoon massamuotoisesta palkkatyöyhteiskunnasta. Uusliberalistinen hallinta on siis myös, ja ehkä ennen kaikkea, reaktio ihmisten uusiin tarpeisiin ja haluihin etsiä toisenlaista elämänmuotoa.

Teolliseen palkkatyöyhteiskuntaan ei ole paluuta, ja vaikka siinä ehkä oli paljon hyvää, ei vähiten toimeentulon varmuus, sitä on myös varottava nostalgisoimasta. Kriittiselle aikuiskasvatukselle asettuu haaste tunnistaa yrittäjämuotoisen subjektiivisuuden ja prekaarin työn hyvät puolet. Verkostotalouden aikakaudella olisi parannettava työntekijöiden itsemääräämisoikeutta ja ymmärrystä osana alati muuttuvaa työmarkkinaympäristöä. Yrittäjyyskasvatus hallintana osoittaa, kuinka aikuiskasvatuskin määrittelee vain kuluttajakansalaisen oikeudet, samalla kun työelämän riskeistä vastuutetaan ainostaan työntekijää.

Kirjan haastatteluissa on tunnistettavissa elinikäisen oppimisen ristiaallokossa opiskelevia ja työskenteleviä subjekteja, joilla on valmiudet vallan ja erojen tuottamisen analyysiin. Naskali toteaa osuvasti, että haaste asettuu tutkimukselle ja koulutukselle sekä yhteiskunnalliselle keskustelulle: halutaanko palvella uusliberalistista hallintavaltaa vai rakentaa kritiikin kauttaa toisenlaista todellisuutta?

Kirjan luettuaan tulee levoton olo. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä esivallan halusta luoda ”uusi ihminen”. Toistaiseksi sulavimmin siinä on onnistunut 1970-luvulta alkaen nouseva, kontrolliin perustuva ja valtiota aktiivisesti hyödyntävä, uusliberalistinen hallinta. Siksi on toivottavaa, että Yrittäjyyskasvatus hallintana on mahdollisimman pian pakollisena kurssikirjana ainakin kasvatustieteiden laitoksilla ja opettajankoulutuksessa.

[1] Ks. Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero. 2010. Radikaaleinta on arki. Helsinki: Like, s. 13. Kirjassa käsitellään myös workfareyhteiskunnan vaikutuksia kouluun ja kasvatukseen.

[2] Viime aikoina on tehty tutkimusta opettajuuden muuttumisesta ”kutsumuksesta palkkatyöksi”. Perinteisesti kutsumukseen perustuneissa, toista ihmistä hoivaavissa tai kasvattavissa töissä on havaittavissa siirtymä työn mekanisoitumiseen ja tavaramuotoistumiseen. Ks. Linden, Jyri. 2010. Kutsumuksesta palkkatyöhön? Perusasteen opettajan työn muuttunut luonne ja logiikka. Tampere: Tampere University Press.