Hajamerkintöjä yliopistotiedotuksesta

Uusi ”fantastinen” yliopistolaki on siivittänyt yliopistojen menoa vuoden, ja turbulenssi on ollut melkoista. Tuntuu, että päivittäin saa lukea toinen toistaan huvittavampia – mutta niin tosia – tiedotteita hankkeista, hallinnollisista ratkaisuista, uusista innovatiivista mittareista, konsepteista ja yhteistyödiileistä. Uudistusrumban vauhti on lyönyt kaikki ällikällä.

Olenkin huolestunut yliopistotiedottajien työssäjaksamisesta. Seuraavassa pari pikaista aikalaismerkintää.

Jyväskylän yliopisto perusti taannoin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvoston. Neuvoston vastuullisena tehtävänä on ylläpitää ja edistää yliopistojohdon rinnalla yhteiskunnallisia vuorovaikutussuhteita. Neuvoston kokoonpanoon tuntuisi tiivistyvän yliopistojohdon käsitys yhteiskunnasta. Yritysväen määrästä päätellen tarkoituksena on valvoa hedelmällisiä suhteita maakunnan liike-elämään.

Yliopistojen yhteiskunnallisen tehtävän voisi ymmärtää siten, että se pyrkii etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja parantamaan ihmisten hyvinvointia. Keskeisenä voisi olla ajatus, että tiede tuottaa laaja-alaista ymmärrystä ristiriitaisesta todellisuudesta, eikä vain palvele liikevoittoja tai lähtökohtaisesti pelkistä yhteiskuntaa markkinoiksi. Siten kai voitaisin sitten luoda edellytyksiä myös yhteiskunnan muuttamiselle.

Millaisia ratkaisuja yliopistot tarjoavat taantumana ilmenevään järjestelmätason kriisiin? Millaisin lähtökohdin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ylläpitävä neuvosto ja yliopisto pyrkivät etsimään ratkaisua julkisen sektorin sekavaan tilaan? Miten neuvosto aikoo edistää yliopiston suhdetta kolmannen sektorin kehittämisessä? Millaisia vaihtoehtoja haetaan kansalaistoiminnan jämähtyneisyyteen ja edustuksellisen demokratian kriisiin?

Aikooko neuvosto edistää liikettä myös toiseen suuntaan, eli voivatko muutkin yhteiskunnalliset voimat kuin yritykset tulla yliopistojen sisään ja käyttää hyödyksi niiden resursseja?

Kaikessa jylhyydessään myös Allianssi yliopistot (?) polkaisivat pystyyn uuden ”tietämisen lajin”, kauppataiteen (Art of Business Creation) (?). Global Venture Lab Finland -hankkeen (?) tarkoituksena on puhaltaa talouskasvuun (?) uutta liekkiä: ”ratkaisuksi krooniseen kasvuyrityspulaan GVL Finland tarjoaa osaamissijoittamiseen eli yritysten jaettuun vanhemmuuteen nojaavan tietämisen lajin”, siis kauppataiteen.

Tietämisen laji on eräänlaista uuden ajan tutkija-aktivismia: ”kauppataiteessa tarkastellaan kasvuyrityksiä sisäpuolelta ja osallistutaan niiden luomiseen osana yrittäjätiimiä”.

Pidän saavutusta merkittävänä, ”edellä kävijöiden kelkassa” kun ollaan. Kiinnostavaa kauppataiteessa ei ole kuitenkaan sen visiot tai tulevat tulokset hyvinvoinnin rakentamisessa, vaan prosessi, joilla uudet ”tietämisen lajit” syntyvät (sama pätee itseasiassa JY:n neuvostoon: mielenkiintoista ei ole visiot, vaan se, miten elimiä perustetaan).

Yliopistot kykenevät nyt perustamaan ylhäältä käsin kokonaan uusia tietämisen ja tieteen lajeja. Tämä on melkoinen voimannäyte aikana, jolloin toisia tietämisen lajeja, kuten yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä ajetaan alas.

Luodaan brändi, siis eräänlainen kuori ja sitten pyritään etsimään sille sisältö.

Voisi väittää, että aikaisemmin tietämisen lajit, tieteen alat ja oppituolit syntyivät pitkällisen tieteellisen prosessin tuloksena: ristiriitojen, juuriin menevät tutkimuksen, ajattelijoiden välisten kamppailun ja uuden löytämisen kautta. Uusille ”tietämisen lajeille” rakennettiin täten vakaa tieteellinen perusta ja traditio. Usein ne syntyivät pitkällisessä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja sen muutosten sekä niiden tutkimisen kautta.

Samaan aikaan kun tällaisia tieteellisen prosessin kautta syntyneitä aloja nyt ajataan alas (vrt. esimerkiksi naistutkimuksen ja taidekasvatuksen tilanne JY:ssa, opettajankoulutus Kajaanissa, filosofia Joensuussa, humanististen tieteiden turbulenssi Helsingissä jne.) löytyy kasvuyritysten tarpeista mahdollisuuksia uusille tietämisen lajeille. Tulevat ”tieteenalat” perustetaankin todennäköisesti yliopistojohdon mahtikäskyllä.

JY:ssä muuten myös kaupataan tänä viikonloppuna taidetta yliopiston pääoman kartuttamiseksi, taiteelle löydettiin vihdoinkin tehtävä. Hieman aikaisemmin maakunnan elinkeinoelämän ja yliopiston yhteistyö saikin jo arvoisensa kruunun, kun opetusministeri Henna Virkkusen hevosaiheinen maalaus myytiin menestyneesti 700 eurolla.

Lavasteista kaupunkiin

”Kaupunkisuunnittelun avulla kapitalismi ottaa haltuunsa kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä kehittyy loogisesti absoluuttiseksi ylivallaksi, joka voi luoda – ja jonka on nyt luotava – tilan totaalisuus uudelleen omaksi lavasteekseen.”

– Debord, Spektaakkelin yhteiskunta

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Kirjoitin harvakseltaan vasemmistosta, rasismista, commonseista, zombiepolitiikasta, ja mm. yliopistoista. Tarkoituksena oli kapitalismin kriisin, vasemmiston jatkuvan kilpikonnapuolustuksen, suuntaa etsineiden ympäristöprotestien, yliopistokapinan jälkilöylyjen, voimistuvan muukalaisvihan ja oikeiston harjoittaman häikälemättömän luokkapolitiikan keskellä raapia kasaan joitakin suuntaviivoja vaihtoehtoisille kehityskuluille ja vastarinnalle.

Samaa näyttivät tekevän useat muutkin erinomaiset blogit ja sivustot. Toiset aloittelivat, toiset väänsivät jo hyvinkin pitkällä kokemuksella. Useimpien työ jatkuu edelleen, voimakkaammin ja kokeneemmin. Monet löytyvät myös viereisestä linkkilistasta.

Annoin tuolloin blogille nimeksi Lavastekaupungin rajat. Olin alkanut yhä selvemmin jäsentää poliittisia kamppailuja, yhteiskunnallisia konflikteja ja arjen vastarinnan mahdollisuuksia kaupunkikehykseen. Tätä teen edelleen.

Kaupunki on kiinnostanut vastarinnan sekä vaihtoehtoisten elämän muotojen ja yhteiskuntien teoretisoijia löyhästi sanottuna koko työväenliikkeen historian ajan. Marx piti eräänä porvariston menestyksekkäimmistä saavutuksista sitä, että se alisti maaseudun kaupungille, jossa ”pelkkä ilma oli vapauttavaa”. Engels ihmetteli työväenluokan oloja kartoittaessaan niitä täysin aikaisemmasta poikkeavia elämänmuotoja, uusia subjektivisuuksia, joita oli syntynyt muutamassa vuodessa nopeassa tahdissa teollistuviin englantilaisiin kaupunkeihin.

Myöhemmin esimerkiksi Henri Lefevbre ja Guy Debord teoretisoivat 1960-luvun lopun yhteiskunnallisen liikehdinnän pyörteissä kaupunkitilan kapitalismin keskeiseksi areenaksi, jossa se uudisti itseään. Haluttiin myös esittää, että vastarinnan rakentumisen näkökulmasta kaupunki oli noussut yhä merkittävämmäksi tilaksi perinteisen tehtaan tuotantolinjan rinnalle. Edelleen pyrittiin nostamaan esiin palkkatyön ulkopuolisen elämän merkittävyys, työvoiman uusintaminen ja erilaiset vertaistuotannon muodot sekä näiden keskeinen asema paitsi kaupunkitilassa myös yhteiskunnallisen varallisuuden luojana.

Voitokkaan uusliberalistisen projektin ja ns. jälkifordistiseen tuotantoon siirtymisen aikakaudella erityisesti autonomimarxistit, tunnetuimpana ehkä Toni Negri, ovat hahmotelleet metropolia väen yhteisen tuotannon ja organisoitumisen tilana perinteisen tehtaan sijaan. Keskeistä heille on ollut myös immateriaalisen tuotannon merkityksen esiinnostaminen, älytyön ja kommunikaation tuleminen riiston kohteeksi.

Eräs pitkän linjan näkyvä urbaaneja kapitalistisia prosesseja tarkastellut teoreetikko on maantieteilijä David Harvey. 2000-luvulla Harvey on herätellyt henkiin Lefebvren vaatimusta kollektiivisesta oikeudesta kaupunkiin, ja pyrkinyt osoittamaan, että nykyisen kapitalismin kriisin keskeiset syyt on palautettavissa urbaaneihin prosesseihin niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Paikantamalla konkreetisesti ihmisten hyvinvointia uhkaavia kehityskulkuja kaupunkitilaan Harvey visio erilaisten urbaanien yhteiskunnallisten liikeiden ja emasipatoristen projektien yhteistyötä vastarinnan rakentamiseksi globaalille uusliberalistiselle kaupunkihallinnalle (katso Harveyn Right To The City videoluennot tästä).

Suomessa on tietysti myös käyty vilkasta debattia kaupunkitilasta. Erityisesti 2000-luvun prekariaattikeskustelussa kaupunki/metropoli on jäsentynyt prekariaatin tuotannon, luovuuden ja vastarinnan tilaksi. Vapaata kaupunkitilaa on viimeisen vuosikymmenen aikana vaadittu ties minkälaisissa karkeloissa. Kaupunkiajattelun moninaisuus ei tietenkään tyhjene lähellekään edellä mainittuihin muutamiin suuntauksiin.

Kapitalistisen kaupunkikehityksen (prosessi, jossa kaupunkitila muokataan mahdollisimman hyvin lisäarvon tuotantoa palvelevaksi, ja joka pyrkii tuottamaan myös uusia pääoman kiertokulkua kiihdyttäviä elämänmuotoja) analysointi mahdollistaa parhaimmillaan moninaisten kamppailujen terävöittämisen laajempaan yhteyteen. Kun tuotanto on levinnyt yhteiskuntaan, on moneen kertaan myös todettu: mikä teolliselle työväelle oli tehdas on nykytyöläiselle kaupunki.

Vastarinnan potentiaalin näkökulmasta väite on mielenkiintoinen. Vaikka teollinen kapitalismi ajoi työläiset tehtaisiin, oli tehdas kuitenkin keskeinen paikka työväenliikkeen solidaarisuudelle, organisoitumiselle ja kommunikaatiolle. Organisoituminen ja vastarinnan rakentuminen kuitenkin ottivat aikansa, työläinen ”haki suhdettaan” tehtaan tuotantolinjaan ja pääomaan. Sitä voisi kutsua pedagogiseksi prosessiksi, jossa tiedostettiin työväenluokan kollektiivinen potentiaali ja visioitiin menetelmiä päämäärien saavuttamiseksi.

Samalla tavalla suhdettaan kaupunkiin hakee nyt prekariaatti. Tästä näkökulmasta kaupunkitilassa hajallaan olevissa, hyvin erilaisissa kamppailuissa on kyse position määrittymisestä, oppimisesta: kokeilemisesta, hapuilusta, tutustumisesta, vastarinnan paikkojen konkretisoimisesta, uudenlaisten organisoitumistapojen etsimisestä, poliittisen luovuuden testaamisesta, ja sen hoksaamisesta, että järjestelmän tulevaisuus nojaa prekariaatin halukkuuteen tuottaa pääoman hyväksi. Tehdas toi yhteen aikaisemmin maaseudulle leväytetyt ihmiset, ja mahdollisti työläisten välisen kommunikaation. Nykyisin globaalin kommunikaatioinfran tarjoaa netti. Ihmisten vapaan kohtaamisen ja kaduilla tai yhteisissä tiloissa tapahtuvan kollektiivisen vuorovaikutuksen merkitystä yhtään vähättelemättä.

Itseasiassa, jos otetaan tässä välissä pieni vuorovaikutuksellinen sivuraide, niin ”positiiviset kohtaamiset” näyttäisivät nousevan arvoon arvaamattomaan oli sitten kyse tuotannon tehostamisesta tai – vastarinnasta.

Ei ole tietenkää sattumaa, että kaupunkia (ja sen yhteyttä tällä hetkellä radikaalisti muokattaviin koulutusinstituutioihin) käsitellään yhä useammin innovaatiovisiönäärien ja ns. luovan luokan teoreetikkojen puheissa keskeisenä innovoinnin tilana. Merkittävää on kuitenkin se, että niissä korostetaan positiivista henkeä ja vuorovaikutusta. Kaupunkitilan positiivisissa kohtaamisissa ja ihmisten luovassa vuorovaikutuksessa on Pekka Himasenkin tuoreet avaimet kansalliseen innovaatiomenestykseen. Siitä se tuottavuus sitten lähti, ihmisten vuorovaikutuksen alistamisesta arvonlisäykselle.

Tuntuukin siltä, että innovaatioturbokapitalismin kaupunkisuunnittelu on täysin skitsofreenisessa tilassa. Yhtäältä olisi, Debordin sanoin, pidettävä yllä ”urbaanien tuotanto-olosuhteiden vaarallisesti yhteen saattamien työläisten atomisoitumista”, siis sitä, että ihmiset ovat eristyneitä toisistaan, toisaalta olisi saatava jokainen ihminen ja alue kytkettyä urbaanin kulutuksen ja tuotannon virtaan. Kolmanneksi olisi promottava ihmismassoihin positiivista vuorovaikutusta innovoinnin edistämiseksi. Siinäpä sitä.

Vastarinnan rakentumisen näkökulmasta voidaan kuin voidaankin myös korostaa positiivisuutta. Tain näin ainakin mm. Negri ja Hardt tekevät Commonwealthissaan. Eristäytymistä vastaan väki pitäisi saada yhä enemmän kaduille, julkisiin tiloihin, kuppiloihin jne. kohtamaan toisensa, aloittamaan keskustelu ja nostamaan katse ylös katutasosta. Vallankumous lähtee positiivisista viboista. Kyllähän tuo passaa. Kollektiivinen luovuus sykkimään – keskisormea himasille ja kumppaneille.

Kyllästyminen teollisen yhteiskunnan kuriin manifestoitui 1960-luvulta alkaen pakona tehtaista ja palkkatyönormista, mutta myös hyökkäyksenä sen aikaista kapitalismin sanelemaa kaupunkikehitystä vastaan laajan urbaanin liikehdinnän muodossa. Tämän hetken globaalin kapitalismin muoto on pantu täytäntöön kaupungeissa. Tästä järjestyksestä otetaan nyt irtiottoja. On tarve järjestää uusiksi kaupungeissa harvojen käsiin kasaantunut varallisuus, vallata takaisin entisiä ja synnyttää uusia yhteisiä resursseja, ajatella kaupungin ja maaseudun suhde uusiksi kestävällä tavalla, muokata poliittiset hierarkiat ja näivettyneen demokratian muodot uusiksi, kaataa näkyvät ja näkymättömät luokkajaon ja erottelun muurit, sekä pistää piste vallitsevalle kaupunkitilan komennolle – eli purkaa sen kaikkialle kasaamat lavasteet.

***

Kirjoitelen näistä lisää myöhemmin. Nyt lähdetään ruokkimaan positiivisia viboja lavastekaupunkiin. Blogi herää kuitenkin talviunilta – lavasteista kaupunkiin. Kirjoitusten tyyli ja kohteet toivottavasti monipuolistuvat, ehkäpä mukaan saadaan hieman ns. realipoliittisempaakin käryä. Kuka tietää.