Ihan epätavallista rallia, eli reclaim everything

Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.

Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.

Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b

Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.

Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.

Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.

Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.

Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.

Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.

Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.

Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.

Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.

Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.

Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.

Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.

Ulossuljettu nuoriso – väkivallan piikki mellakoista ja koulusurmista

Julkaistu alunperin verkkojulkaisussa revalvaatio.org

”Monet nuoret vaativat oudosti ’motivaatiota’, kyselevät oppisopimuksen ja jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät – eivätkä vailla tuskaa – kurin päämäärän.”
– Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Nuorison pahoinvointi lienee eräs tämän hetken puhuttelevimmista – joskin peitellyimmistä – yleiseurooppalaisista ilmiöstä. Näkyvimmät manifestaationsa pahoinvointi on saanut kouluväkivallassa ja lähiömellakoissa. Lukuisat tahot ovat tuottaneet tutkimusta ja analyysia 2000-luvun nuorison tilasta. Sen sijaan, että tässä tekstissä lähdettäisiin jatkamaan esimerkiksi kouluväkivallan syitä ja ulottuuvuksia pyörittelevää kommentointia (mikä sinällään on toki tarpeellista), on ehkä virkistävää kysyä, voisiko lähiömellakoilla ja äärimmäisellä kouluväkivallalla olla jotain yhteistä.

Slavoj Žižek tulkitsee tuoreahkossa kirjassaan Violence syksyn 2005 Ranskan mellakat väkivaltaiseksi ryöpsähdykseksi ilman poliittista visiota. Filosofi arvostelee pistävästi niin mellakoitsijoita kuin länsimaista poliittista järjestelmääkin:

”What kind of universe is that we inhabit, which can celebrate itself as a society of choice, but in which the only option available to enforced democratic consensus is a blind acting out?”

Edelleen kritiikki on suunnattu myös mellakoihin liittyneisiin vasemmistolaisiin tulkintoihin. Žižekin mukaan sen sijaan, että mellakoille etsittäisiin iänikuisia ”humanistisia” syitä yhteiskunnan arvoista tai sosiaalipalvelujen puutteista, pitäisi niiden pohjalta kyseenalaistaa (ranskalaisen) poliittisen järjestelmän mielekkyys.

Ensinnäkin, eivätkö mellakat osoittaneet, että systeemin oppositiolla ei ole kunnollista poliittista visiota? Mellakoiden eskaloituminen näytti johtuvan siitä, että silloinen sisäministeri Sarkozy ”erehtyi” kutsumaa protestoijia ”roskaväeksi”. Kärjistetysti siis mellakoitiin mellakoiden reaktioita vastaan. Žižekille mellakat ovat osatekijä, joka omalta osaltaan vahvistaa sen surullisen faktan, että vallitsevan järjestelmän oppositio ei kykene artikuloimaan itseään realistisena vaihtoehtona porvarilliselle politiikalle (Jos Žižekin oppositio-määrittely tuntuu ontuvalta, voitaneen sitä laajentaa ja kysyä provokatiivisesti: millaisena todellisena vaihtoehtona tai porvarillisen politiikan haastajana ns. uudet likkeetkään pystyvät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa näyttäytymään?).

Toiseksi, järjestelmän vastustajien, tässä tapauksessa mellakoitsijoiden, politiikka ei yltänyt edes merkitykselliseksi utooppiseksi projektiksi, vaan pelkistyi pahimmillaan päättömäksi, turhautuneeksi purkaukseksi. Tämä on Žižekille surullinen osoitus aikamme ahdingosta. Tällä ei välttämättä kielletä purkauksen (välitöntä) poliittista merkitystä siinä osallisina olleiden kokemuksissa, tai sitä, että ne voivat tuoda hetkellisiä parannuksia esim. sosiaali- ja terveyspalveluihin. Todennäköisempi seuraus on kuitenkin oikeistolaisen kontrollin ja ulossulkemisen lisääminen; esimerkiksi sirtolaisten ajaminen yhä ahtaammalle.

Mitä mieltä siis on porvarillisessa valinnanvapaudessa, joka materialisoituu keskiluokkaisessa kuluttamisessa, jos voimme valita ainoastaan tottelemisen ja itsetuhoisen väkivallan välillä?

Toki Žižek vetää mutkia suoriksi – eipä sillä ja entäpä sitten. Tuskin ketään enää kiinnostaisikaan perinteinen vasemmistolainen kritiikki, jossa lähiöistä nouseva turbulenssi kuitataan viittaamalla yhteiskunnan väärään arvojärjestykeen: ”Voi niitä ressukoita, kun ei niille ole tarjottu mahdollisuuksia, kyllä oikeistolainen politiikka on sitten paha paha paha asia – nyt kyllä tarvitaan lisää kansalaisjärjestöjä auttamaan näitä uhreja.” Ja niin edelleen.

Toisaalta, Žižekistä huolimatta, ainakin lavastekaupunkilaista kiinnostaisi kuulla vastaavankaltaisista tapauksista analyysia esimerkiksi siitä, kuinka kapitalismin tuotannollinen muutos on jättänyt aikaisemmin liukuhihnalla tarvitun siirtolaisväestön ja sen jälkipolvet nuolemaan näppejään lähiöihin ilman työ- ja koulutusmahdollisuuksia, tai siitä kuinka metropolien kehitys ja vaikkapa uudenlainen ”ekologisesti kestävä” kaupunkisuunnittelu muuttaa siirtolaisten oloja ja vahvistaa metropolien sisäisiä hierarkioita – ja edelleen millainen on esimerkiksi näiden muutosten ja lähiömellakoiden yhteys. Etenkin kun otetaan huomioon, että olot eivät ole ranskalaisissakaan lähiöissä parantuneet, eikä tilanne ole missään vaiheessa ns. rauhoittunut, mistä viimeisimpänä osoituksena kuukauden takainen kärjistyminen nuorison ja poliisin välillä.

Mutta jotain tässä Žižekin analyysissä kuitenkin on. Pariisilaiset tuhosivat omaa naapurustoaan, eivät artikuloineet poliittista vaihtoehtoa tai uhanneet oikeistohallintoa, eivätkä juurikaan kapitalistista kontrollia (ellei sitten tulkita mellakoita lyhyemmällä aika välillä: esimerkiksi 1. hyökkäys yrityksiä kohtaan hyökkäyksenä kapitalismia vastaan, tai 2. hyökkäys liikennettä vastaan tarkoituksena pysäyttää maan ja oikeistohallinnon liikkuminen, tai 3. väkivallan politiikka pakona kapitalistisesta kontrollista jne.). Mellakat olivat lähiönuorison tapa osoittaa Ranskan hallinnolle, että he ovat ongelma, jota ei voi enää jättää huomiomatta. Ja huomion saaminen onnistui vain väkivallan avulla – siksi se oli myös tarpeellista.

Kysymys siis kuuluu: miten väkivaltainen ryöpsähdys ilman poliittista visiota haastaa poliittisen vastustajan tai vallitsevan järjestelmän?

Vastaus on: ei mitenkään. Mitä sillä saavutetaan? Lisää berlusconi-sarkozylaista fasistista kontrollia, kuria ja ulossulkemista.

Sivuraide. Mitä jos kotoisten kouluampumisen syyt jäljitettäisiinkin, mielenterveysongelmien, vääristyneen maailmankuvan tai koulukiusaamisen sijaan, laajemmaksi nuorisoa ja poliittista järjestelmää koskevaksi ongelmaksi? Mitä jos kouluampumisessa onkin kyse ulossuljettujen äärimmäisestä absoluuttisesta manifestaatiosta, väkivaltaisesta purkauksesta, jossa väkivalta kohdistuu käsittämättömästi lähimpiin ihmisiin, koulutovereihin ja opettajiin sekä tuttuun ympäristöön (vrt. naapuruston tuhoaminen Rankassa)?

Yhteys lähiömellakoiden ja kouluampumisien välillä tuo eteemme ajatuksen väkivallan tarpeellisuudesta. Onko nuorissa eräs ulosuljettujen joukko, jonka ongelmat tulevat hallinnolle näkyviksi vain äärimmäisen väkivallan kautta?

Žižek voisikin todeta, että nuorisoa ahdistaa jotkin aivan muut tekijät kuin sikainfluenssa tai ilkeä rehtori. Tiedämme myös, että ulossuljetuilla sukupolvilla on poliittisia visioita muustakin kuin suomalaisen koulutusjärjestelmän autuudesta tai porvarillisesta aktiivisesta kansalaisuudesta.

Vasemmisto etsii yötä

zom·bie /’zQmbi;’zA;mbi/ noun
1(informal) a person who seems only partly alive, without any feeling or interest in what is happening
2(in some African and Caribbean religions and in horror stories) a dead body that has been made alive again by magic

Porvarillinen media näyttää paikoitellen tarjoavan tilaa myös keskustelulle vasemmiston tulevaisuudesta. Tuomas Nevanlinnan kolumnissa on ansionsa. Sen sijaan lavastekaupunkilaista häiritsee vasemmiston tulevaisuutta koskevan keskustelun aiheeton ohjautuminen ns. uschanovilaiseen linjanvetoon. Tämä on linjaus, joka pyrkii sulkemaan ulos uudet merkittävät avaukset vasemmisto-keskustelusta; se pakottaa vasemmiston tekemään keskusta-oikeiston määrittelemää zombiepolitiikka.

Media näyttää kohottaneen Tommi Uschanovin vasemmiston ikiomaksi filosofiksi, vähän samaan tapaan kuin Himasen Pekka kirjoittaa ”objektiivista filosofiaa” liberaalille oikeistolle. Tommin ja Pekan ero on siinä, että jälkimmäisen asettamisesta valtiofilosofin asemaan on ollut suurta hyötyä esimerkiksi oikeistolaisen innovaatioyhteiskunnan perustusten retorisessa rakentamisessa. Sen sijaan Uschanovin asettaminen vasemmiston linjanvetäjäksi tulee upottamaan vasemmiston mahdollisuudet yhtä varmasti kuin enon tulpaton vene uppoaa mökkirantaan.

Uschanovin pamfletin Mikä vasemmistoa vaivaa? sanotaan herättäneen vuoden aikana paljon keskustelua vasemmiston tilasta ja tulevaisuudesta. Millaista keskustelua? Mitä uutta Uschanovilla on vasemmistolle tarjottavana? Miksi Tommin sanoma uppoaisi ylipäätänsä vasemmistoon? Onko kukaan kirjoittanut pamfletista kunnollista kritiikkiä (täältä löytyy yksi aika suoraviivainen, ja ehkäpä juurikin sellainen, jonka ko. teos ajallisesti ansaitsee. Täältä sen sijaan löytyy useampi kirjaan tarttunut enemmän tai vähemmän pureva arvostelu, joista osaan Uschanov on itse myös kunnioitettavasti kommentoinut)?

Jos vasemmiston ongelmat ja tulevaisuuden ratkaisut on jäljitettävissä tähän pamflettiin niin, pitäisikö ennemminkin kysyä, että mikä vittu tätä Uschanovia oikein vaivaa?

Lavastekaupunkiin on jäänyt muutamia hassuja muistoja tuosta vuoden takaisesta pamfletista. Vaikka ei oikein kiinnostaisikaan, tuodaanpa niistä muutama esille. Uschanov haluaa esittäytyä kyseenalaistavana ja ehkäpä uusia avauksiakin esittävänä tekijänä, mutta itseasissa hänen pikkunäppärät teesinsä ja kirjoitustyyli kääntyvät pikemminkin tekijää itseään vastaan. Teos on suunnattu keski-ikäisille demareille, joiden tuskin on kovin vaikea ottaa sen sanomaa vastaan: monet Uschanovin teeseistä kun näyttävät jo, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, sisältyvän 2000-luvun sosialidemokraattiseen eetokseen (tai sen esikuvaan brittiläiseen New Labouriin).

Toisaalta teos on ehkäpä suunnattu ”radikaalille vasemmistolle”, jonka Uschanov näyttää tuntevan yhtä hyvin kuin Jutta Urpilainen Marxin tuotannon. Uschanov nimittäin onnistuu niputtamaan samaan sakkiin mm. nuoret ja ärsyttävät aktivistit, taistolaiset, vegaanit, Neuvostoliiton puoluekoneiston, ituhipit, Maon ja Zimbabwenkin. Estetiikka tuntuu Tommille tarkoittavan porvarillista populistista lumoa, joka vasemmiston tulisi ottaa omalle agendalleen menestyäkseen. Ja sitten: Marxia pamfletissa osataan lukea syvemmin kuin Marx itse, Frankfurtin koulun kriittinen teoria redusoituu ponnettomaksi näpertelyksi (missä toki on totuuden siemenkin), ihminen redusoituu nykykapitalismin vihreäksi kuluttajaksi, kapitalismin kritiikin terävin kärki näyttäytyy uusliberalismin kritiikkinä (sen sijaan, että lähdettäisiin analysoimaan tuotantotavoissa ja työssä tapahtuneita rakenteellisia muutoksia), oikeistolaisen vastustajan ja sen tavotteiden analyysille ei näytä olevan tarvetta, jne.

Mutta hei, millaisista poliittisista avauksista ja henkilökohtaisesta uskalluksesta loppujen lopuksi puhutaan silloin, kun analysoidaan vasemmistolaista habitusta (suurena) poliittisena ongelmana, kuten Uschanov tekee?

Tämän pikaisen luettelon lisäksi lienee kuitenkin syytä nostaa esille muutama suurempi ongelma Uschanovin ”vasemmistomallista”. Eteen tulee väistämättä kaksi tärkeää kysymystä. Millainen on uschanovilainen (vasemmistolainen)

1. poliittinen subjekti?

ja

2. poliittisen toiminnan tila?

Radikaalivasemmistoa arvostellessaan Uschanov tulee karsineeksi polittisen toimijan huolestuttavan lähelle pelkää parlamentaarista kansanedustajaa (vastuullista kuluttajaa poliittisena toimijana lukuunottamatta), ja poliittinen tila redusoituu yhdeksi Arkadianmäeksi yhtäkaikki. Tätä ei voi hyväksyä.

Uschanov taipuu kannattamaan asiantuntijavaltaa mm. huteran väkivallan analyysin kautta. Paitsi, että analyysi on puutteellinen, se näyttää olettavan, että puoluepolitiikan ulkopuolinen poliittinen toimija, aktivisti on aina epäluotettava. Uschanovin ajatteluketju menee näin: radikaalien surkeat kokemukset ihmisistä ja elämästä, kääntyvät väkivallaksi ja kostoksi mikäli he sattuisivat pääsemään valtaan. Täten onkin parempi tunnustaa poliittiseksi subjektiksi vain liberaalin-demokratian puitteissa toimivat ja parlamentaarista edustuksellista demokratiaa viimeiseen saakka kumartavat hyväosaiset kansalaiset (ei siis ole ihme, että Uschanovin poliittinen ikoni näyttäisi ruumiillistuvan Osmo Soininvaarassa). Tässä mielessä Uscahanovin itsekin esille tuoma –  tosin eri yhteydessä – kepulainen vaalikampanja vuodelta 2007 tiivistää kirjoittajan sanoman: ”Vähän kuin itseäsi äänestäisit!”. Uschanov siis jäljittää vasemmistolaista asiantuntijapoliitikkoa, jota kansalainen X voi vaalien aikana äänestää.

Hieman ihmetyttää lavastekaupunkilaista, että eikö tällainen malli sulje suuren osan poliittisista toimijoista poliittisen tilan ulkopuolelle? Ja, miten varteenotettavia uusia avauksia Uschanovilla on tarjottavana jos ns. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä kohdellaan tällä tavalla?

Uschanovilainen politiikka on leväperäistä keskiluokan politiikkaa, jossa halutaan siirtää jokainen kapitalismin tuottama antagonismi syrjään. Ehkäpä tässäkin on syytä lainata mutama sana Slavoj Žižekiltä, olivat ne kuinka irti asiayhteydestään tahansa (sinällään sopivaa kun sitä verrataan Uschanovin huolimattomaan tapaan kirjoittaa).

”Demokratia on tämän päivän tärkein poliittinen fetissi, perustavien sosiaalisten antagonismien kieltäminen: vaalitilanteessa sosiaalinen hierarkia lykätään hetkeksi ja sosiaalinen ihmisjoukko redusoidaan puhtaaksi paljoudeksi, joka voidaan numeroida – ja siten lykätään myös antagonismia.”

Toinen suuri ongelma Uschanoville näyttäisi olevan vasemmiston ja nykytyön suhde. Soininvaaralaisittain Uschanov rankaisee typeriä palkansaajia siitä, että he eivät osaa vaatia enemmän vapaata aikaa palkankorotusten sijaan. Uscahanov taitaa puhua kirjassaan työstä ja tuotannosta tasan yhdessä lauseessa, ikään kuin viittaamalla uuden työn -keskusteluihin hän haluaisi rajata kyseiset asiat vasemmiston kannalta merkityksettömäksi – tai ainakin hän jättää esimerkiksi työn analyysin kirjansa ulkopuolelle. Uschanovinkin olisi syytä tietää lisää vapaa-aikaa vaatiessaan, että nykykapitalismiin voi myös hyvin olla sisäänkirjoittetu vahva tendessi, joka pyrkii ottaamaan myös työntekijöiden vapaa-ajan tuotannon piiriin. Mutta no hei, Uschanov on tilastojen mies. Tällainen pohdinta ei kuulu hänen pamflettiinsa.

Kolmas Uschanovin ongelma on Lavastekaupungissa hyvin tuttu. Vaikka Uschanovkin varmasti kieltäisi Francis Fukuyaman teesin historian lopusta aivopieruksi, näyttää hän pamfletissa olevansa mitä selkeimmin fukuyamalainen. Liberaali-demokraattisen kapitalismin voittokulun ydinkärkenä toimii uschanovilaisittain ”uudistettu” sosialidemokraattinen puolue.

Tuoreahkon Suomen kuvalehden haastattelu valottaa neljättä Uschanovin ongelmaa. Uschanovilainen ajattelu näyttäisi pyrkivän iskemään juuri nyt (ja miksipä ei pyrkisi onhan Vasemmistoliitto eurovaalitappion ja Arhinmäen puheenjohtajavalinnan jälkeen ”historiallisessa murrosvaiheessa”) vasemmiston kylkeen kuin Hubba bubba liimautuu nahkahousuhevarin tukkaan. Tämä liimautuminen näyttäsi sisältävän kaksi argumenttia: ensiksikin Arhinmäestä pitäisi koulia vasemmiston oma Soini; pitäisi siis tehdä kunnon äijäpolitiikkaa niin että meetwurstileivät tirisee ja Popeda paukkuu. Toiseksi pitäisi alistua oikeistohegemoniseen valtadiskurssiin ja käydä poliittinen debatti sen rajoissa; siis kiillottaa pöhöttyneen puolueen julkisivu ja unohtaa todelliset yhteiskunnalliset konfliktit. (Tietysti tähän voisi lisätä vielä kolmannen kohdan, jonka tarkoituksena on ajaa ”vaatimaton Uschanov” vasemmiston omaksi ”hovifilosofiksi”.)

Pakko ihan kysyä, anteeksi nyt vaan, että mitä vittua?

Pitäisi siis olla äijiä ja puhua porvarillista huttua, aikana jolloin pöydällä pitäisi olla kysymykset luokasta, työstä, commonsseista (yhteishyvät, kuten tieto, luonto, vesi, netti, bioteknologia), naisasiasta, ay-liikkeen uudistamisesta, radikaalista ekologisesta ajattelusta, sosiaalisesta apartheidista jne.

Viides Uschanovin, ja ehkäpä kaikkein kohtalokkain ongelma on uskalluksen puute. Tämä tulee esille Uschanovin suhteessa utopistiseen ajatteluun. Pamfletissa todetaan:

”– yhteiskunnallisten ajatusten ja poliittisten vaatimusten utopistisuutta tai ei-utopistisuutta on mahdotonta arvioida ennalta. — vaatimuksen esittämistä täytyy (kuitenkin) edeltää sen toteuttamisen tulo mahdolliseksi. — emme myöskään voi leimata utopistisiksi mitään juuri nyt haihattelulta tuntuvia vaatimuksia, koska jotkut niistä saattavat myöhemmin, ja joskus hyvinkin nopeasti, muuttua itsestään selviksi arjen osiksi.” (Uschanov 2008, s. 151-152).

Uschanovin ongelma on, että hän ei juurikaan esitä ”haihatteluilta tuntuvia vaatimuksia”, sen verran onnetonta hänen aloitteellisuutensa vasemmiston uudistamisen osalta on. Toinen Uschanovin ongelma on sosialidemokratialle tuttu ajattelun sitominen siihen, että vaatimuksia voidaan esittää vain jos niillä on selkeät mahdollisuudet toteutua. Eli siis – ja kuinka tutulta tämä kuulostaakaan – päädytään vaatimaan kapitalismia ilman kapitalismia jne. Uschanovilainen vasemmisto haluaa tekoja ilman riskejä.

Tässä tulemmekin teon politiikkaan. Uschanovilainen ajattelu ei mahdollista koskaan minkäänlaista radikaalia tekoa. Se näyttäisi rajoittuvan ainiaaksi porvarillisen edustuksellisen demokratian – oli se kuinka toimimatonta tahansa ja osallistui sen toteuttamiseen miten suuri/pieni osa ihmisistä tahansa – puitteisiin, joissa pitäisi ensin äänestää siitä, että pitäisikö äänestää siitä, että järjestettäisiinkö kansanäänestys siitä, että… (vai oltaisiinko sittenkin tekemättä yhtään mitään). Äänestettävä on, oli katasrofi millainen tahansa tai systeemin mädänneisyys millainen tahansa.

Voi tosiaan olla niin, että radikaali teko mahdollistuu vain liberaali-demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän poikkeustilassa, mutta tällaisen poikkeustilan ajatteleminen paljastaa myös uskalluksen puutteen. Poikkeustilassa otettu riski joko saa demokraattisen oikeutuksensa jälkikäteen tai sitten ei. Historiallinen esimerkki Žižekiltä: vuonna 1940 de Gaulle vaati Ranskassa sodan jatkamista Hitkerin Saksaa vastaan, mutta ei saanut taakseen demokraattista oikeutusta. Kaikki tiedämme, että totuus oli myöhemmin de Gaullen puolella. Vaikka radikaali teon politiikka saattaa olla ilman kontrollia, toisin sanoen sen seuraamuksista ei ole varmuutta, niin aivan samoin – kuten de Gaullen ja ranskalaisten esimerkki osoittaa – myös demokratia tuottaa omat ylilyöntinsä.

Kysymys siis kuuluu: elämmekö tällä hetkellä poikkeustilaa? Onko radikaaleille teoille tarvetta? Voisiko olla niin, että liberaali-demokraattinen eetos peittää alleen kapitalismin todelliset antagonismit?

Kuten edellisen Lavastekaupungin postauksen lopuksi kysyttiin, onko nyt, kun meillä on viimekädessä pelissä koko elämä maapallolla, zombiepolitiikan aika?

Tämän tekstin otsikossa kerrottiin, että vasemmisto etsisi yötä. Lopuksi meidän onkin tehtävä selvyys uschanovilaisuuden, vasemmiston, zombiepolitiikan ja yön politiikan välillä.

Uschanovin vasemmistolaisuus jos mikä on zombiepolitiikka. Se on vasemmistolaista politiikkaa, joka ajaa porvareiden tavoitteita ja näkee päivät pitkät porvareiden unia. Se on osa sitä politiikkaa, joka on tehnyt aikaisemmista yöeläjistä, zombie’sta, elävistäkuolleista päivän politiikan subjekteja.

Jos päivällä meno on näin rumaa, niin voisiko se yöllä olla jotain muuta?

Jos zombiepolitiikkaa tehdään päivisin oikeistohegemonisin ehdoin, pitäisikö vasemmiston ottaa (radikaalin teon) askel kohti yön politiikkaa? Voisiko yön politiikka olla ”kaukana ollut vieras”, johon tutustumiseen ei ole vasemmistossa suotu mahdollisuuksia:

Yöt ovat sanomattoman pitkiä,
on aikaa nukkua,
on aikaa kertoa,
viiniä juoda ja viihdyttää
kaukaa tullutta vierasta. —

Yöllä aurinko
paistaa kuolleille —
Niitä jotka haudattiin pystyyn
ei enää erota.

– Pentti Saarikoski, runokokoelmasta Onnen aika 1971.

Uschanovilainen politiikka on zombiepolitiikkaa, joka julistaa elävän, ajattelevan ja hengittävän nuoren vasemmiston kuolleeksi. Ehkäpä tämä julistus ei tuota tulosta, sillä yöllä aurinko paistaa kuolleille.

Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?