Oppiminen pakenee instituutioista

Opetusministerin, yliopistojohdon ja innovaatiovisiönäärien puheiden mukaan maan koulutusjärjestelmällä menee ”fantastisesti”: yliopistot kiitävät tuota pikaa kansainvälisten ranking-listojen kärkeen ja PISA-peruskoulu on puolivalmista kauppatavaraa suomalaisen talouskasvun hypermarketissa. Kasvatusinstituutioiden sisällä opettajat, tutkijat, opiskelijat ja lapset voivat sen sijaan yhä huonommin.

Kaunistellun julkisivun ja ihmisten hyvinvoinnin ristiriita saa jatkoa myös siinä yksinkertaisessa havainnossa, johon törmään yhä uudestaan opetustyössäni: ihmisille tärkeimmät ja syvimmät oppimiskokemukset syntyvät kasvatusinstituutioiden ulkopuolella.

Informaalin oppimisen merkityksen hyvinvoinnille on huomannut jopa kokoomuslainen opetusministeri. Luovuutta pyritään palauttamaan kouluihin lisäämällä hetki sitten karsittujen taideaineiden viikkotuntimäärää. Samaan aikaan kasvatusta yritysmuotoistetaan, ei vähiten vaatimalla yrittäjyyskasvatusta koulujen ohjenuoraksi opintaipaleen ensimmäisiltä portailta alkaen.

Nykymuotoisissa kasvatusinstituutioissa, joissa ihmiset asetetaan yhä useammin kilpailemaan toisiaan vastaan, vapaata vuorovaikutusta tapahtuu niukasti. Kriittisyydelle ei ole tilaa, kun pitäisi olla niin sanottu ”hyvä tyyppi”. Eräs toverini totesikin osuvasti, että kriittinen ajattelu ja oppiminen olivat vain käymässä yliopistolla, nyt ne pakenevat perävalot palaen muualle yhteiskuntaan.

Yliopistojen kollektiivinen äly on vain osa sitä yhteiskunnallista luovuutta, joka elää tietoverkoissa ja syntyy ihmisten sosiaalisissa suhteissa. Nykyiset korkeakoulut toimivat kuitenkin yhä selvemmin tietokapitalismin laboratorioina, joissa kollektiivinen äly pakotetaan tietopääomaksi ja tiedosta tehdään yksityisomaisuutta.

En ole kääntämässä selkääni yliopistoille – yliopistoja tarvitaan. Se, millaisia yliopistoja tarvitaan, ja millaisin poliittisin projektein nämä yliopistot olisivat saavutettavissa, on sitten toisen keskustelun paikka. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen näkökulmasta tilanne on kuitenkin se, että yliopistot ovat yhä epähoukuttelevampia.

Yhteiskunnallinen oppiminen on mahdollisuus rakentaa yhteistä. Yksilö ei tuota yhteistä, eikä yhtään ideaa synny ilman nojaamista aikaisempaan yhteisten ideoiden varantoon tai vuorovaikutukseen toisten kanssa – väittävät Bill Gates tai musiikkimaailman superstarat mitä tahansa.

Yhteinen voidaan tuottaa vain yhdessä, vertaisten kanssa, vertaisryhmissä, vertaisverkostoissa – vertaistuotantona. Yhä merkittävämpi osa yhteiskunnallisesta varallisuudesta ja hyvinvoinnista tuotetaan juuri näissä muodoissa. Tämän yhteisen hyödyntämiseksi, sen kaupallistamiseksi, on pakko rajoittaa paitsi luovuutta myös pääsyä yhteisiin resursseihin. Juuri nämä prosessit ovat käynnissä yritysmuotoistuvassa koulutusjärjestelmässä.
Kasvatusinstituutioiden olisi käännettävä katseensa yhteiskuntaan, ei toisin päin. Koulujen olisi avauduttava yhteiskuntaan ja päivitettävä luovuuden ja oppimisen lähtökohdat ihmisten tarpeista ja osaamisesta käsin – ja toimittava resurssina vapaalle tiedolle ja oppimiselle.

Kysymys on ihmisten hyvinvoinnista ja tasa-arvosta, joita kasvatusinstituutioiden on vaalittava. Tämän hetkiset kehityskulut eivät tätä tee. Vertaisoppimisen muodot sen sijaan ovat alkusoluja vaihtoehtoisille elämänmuodoille ja poliittisille järjestyksille.

Oppimisen voi ajatella siten, että tasa-arvo ei ole sen päämäärä vaan lähtökohta. Yhteiskunnallisessa oppimisessa tällainen radikaali tasa-arvo on usein jollakin tavalla läsnä. Filosofi Jacques Rancìerea mukaillen voi todeta, että oppiminen on syvintä silloin, kun ihminen opettaa toiselle sitä mitä ei osaa ja oppii mitä haluaa. Tästä muodostuu yhteisöllisen vertaisoppimisen radikaali perusta. Se tarkoittaa institutionaaliseen oppimiseen liittyvien hierarkioiden purkamista – sitä, että opettajasta ja oppilaasta molemmista tulee tietämättömiä, motivoituneita uuden etsijöitä.

Lavasteista kaupunkiin

”Kaupunkisuunnittelun avulla kapitalismi ottaa haltuunsa kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä kehittyy loogisesti absoluuttiseksi ylivallaksi, joka voi luoda – ja jonka on nyt luotava – tilan totaalisuus uudelleen omaksi lavasteekseen.”

– Debord, Spektaakkelin yhteiskunta

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Kirjoitin harvakseltaan vasemmistosta, rasismista, commonseista, zombiepolitiikasta, ja mm. yliopistoista. Tarkoituksena oli kapitalismin kriisin, vasemmiston jatkuvan kilpikonnapuolustuksen, suuntaa etsineiden ympäristöprotestien, yliopistokapinan jälkilöylyjen, voimistuvan muukalaisvihan ja oikeiston harjoittaman häikälemättömän luokkapolitiikan keskellä raapia kasaan joitakin suuntaviivoja vaihtoehtoisille kehityskuluille ja vastarinnalle.

Samaa näyttivät tekevän useat muutkin erinomaiset blogit ja sivustot. Toiset aloittelivat, toiset väänsivät jo hyvinkin pitkällä kokemuksella. Useimpien työ jatkuu edelleen, voimakkaammin ja kokeneemmin. Monet löytyvät myös viereisestä linkkilistasta.

Annoin tuolloin blogille nimeksi Lavastekaupungin rajat. Olin alkanut yhä selvemmin jäsentää poliittisia kamppailuja, yhteiskunnallisia konflikteja ja arjen vastarinnan mahdollisuuksia kaupunkikehykseen. Tätä teen edelleen.

Kaupunki on kiinnostanut vastarinnan sekä vaihtoehtoisten elämän muotojen ja yhteiskuntien teoretisoijia löyhästi sanottuna koko työväenliikkeen historian ajan. Marx piti eräänä porvariston menestyksekkäimmistä saavutuksista sitä, että se alisti maaseudun kaupungille, jossa ”pelkkä ilma oli vapauttavaa”. Engels ihmetteli työväenluokan oloja kartoittaessaan niitä täysin aikaisemmasta poikkeavia elämänmuotoja, uusia subjektivisuuksia, joita oli syntynyt muutamassa vuodessa nopeassa tahdissa teollistuviin englantilaisiin kaupunkeihin.

Myöhemmin esimerkiksi Henri Lefevbre ja Guy Debord teoretisoivat 1960-luvun lopun yhteiskunnallisen liikehdinnän pyörteissä kaupunkitilan kapitalismin keskeiseksi areenaksi, jossa se uudisti itseään. Haluttiin myös esittää, että vastarinnan rakentumisen näkökulmasta kaupunki oli noussut yhä merkittävämmäksi tilaksi perinteisen tehtaan tuotantolinjan rinnalle. Edelleen pyrittiin nostamaan esiin palkkatyön ulkopuolisen elämän merkittävyys, työvoiman uusintaminen ja erilaiset vertaistuotannon muodot sekä näiden keskeinen asema paitsi kaupunkitilassa myös yhteiskunnallisen varallisuuden luojana.

Voitokkaan uusliberalistisen projektin ja ns. jälkifordistiseen tuotantoon siirtymisen aikakaudella erityisesti autonomimarxistit, tunnetuimpana ehkä Toni Negri, ovat hahmotelleet metropolia väen yhteisen tuotannon ja organisoitumisen tilana perinteisen tehtaan sijaan. Keskeistä heille on ollut myös immateriaalisen tuotannon merkityksen esiinnostaminen, älytyön ja kommunikaation tuleminen riiston kohteeksi.

Eräs pitkän linjan näkyvä urbaaneja kapitalistisia prosesseja tarkastellut teoreetikko on maantieteilijä David Harvey. 2000-luvulla Harvey on herätellyt henkiin Lefebvren vaatimusta kollektiivisesta oikeudesta kaupunkiin, ja pyrkinyt osoittamaan, että nykyisen kapitalismin kriisin keskeiset syyt on palautettavissa urbaaneihin prosesseihin niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Paikantamalla konkreetisesti ihmisten hyvinvointia uhkaavia kehityskulkuja kaupunkitilaan Harvey visio erilaisten urbaanien yhteiskunnallisten liikeiden ja emasipatoristen projektien yhteistyötä vastarinnan rakentamiseksi globaalille uusliberalistiselle kaupunkihallinnalle (katso Harveyn Right To The City videoluennot tästä).

Suomessa on tietysti myös käyty vilkasta debattia kaupunkitilasta. Erityisesti 2000-luvun prekariaattikeskustelussa kaupunki/metropoli on jäsentynyt prekariaatin tuotannon, luovuuden ja vastarinnan tilaksi. Vapaata kaupunkitilaa on viimeisen vuosikymmenen aikana vaadittu ties minkälaisissa karkeloissa. Kaupunkiajattelun moninaisuus ei tietenkään tyhjene lähellekään edellä mainittuihin muutamiin suuntauksiin.

Kapitalistisen kaupunkikehityksen (prosessi, jossa kaupunkitila muokataan mahdollisimman hyvin lisäarvon tuotantoa palvelevaksi, ja joka pyrkii tuottamaan myös uusia pääoman kiertokulkua kiihdyttäviä elämänmuotoja) analysointi mahdollistaa parhaimmillaan moninaisten kamppailujen terävöittämisen laajempaan yhteyteen. Kun tuotanto on levinnyt yhteiskuntaan, on moneen kertaan myös todettu: mikä teolliselle työväelle oli tehdas on nykytyöläiselle kaupunki.

Vastarinnan potentiaalin näkökulmasta väite on mielenkiintoinen. Vaikka teollinen kapitalismi ajoi työläiset tehtaisiin, oli tehdas kuitenkin keskeinen paikka työväenliikkeen solidaarisuudelle, organisoitumiselle ja kommunikaatiolle. Organisoituminen ja vastarinnan rakentuminen kuitenkin ottivat aikansa, työläinen ”haki suhdettaan” tehtaan tuotantolinjaan ja pääomaan. Sitä voisi kutsua pedagogiseksi prosessiksi, jossa tiedostettiin työväenluokan kollektiivinen potentiaali ja visioitiin menetelmiä päämäärien saavuttamiseksi.

Samalla tavalla suhdettaan kaupunkiin hakee nyt prekariaatti. Tästä näkökulmasta kaupunkitilassa hajallaan olevissa, hyvin erilaisissa kamppailuissa on kyse position määrittymisestä, oppimisesta: kokeilemisesta, hapuilusta, tutustumisesta, vastarinnan paikkojen konkretisoimisesta, uudenlaisten organisoitumistapojen etsimisestä, poliittisen luovuuden testaamisesta, ja sen hoksaamisesta, että järjestelmän tulevaisuus nojaa prekariaatin halukkuuteen tuottaa pääoman hyväksi. Tehdas toi yhteen aikaisemmin maaseudulle leväytetyt ihmiset, ja mahdollisti työläisten välisen kommunikaation. Nykyisin globaalin kommunikaatioinfran tarjoaa netti. Ihmisten vapaan kohtaamisen ja kaduilla tai yhteisissä tiloissa tapahtuvan kollektiivisen vuorovaikutuksen merkitystä yhtään vähättelemättä.

Itseasiassa, jos otetaan tässä välissä pieni vuorovaikutuksellinen sivuraide, niin ”positiiviset kohtaamiset” näyttäisivät nousevan arvoon arvaamattomaan oli sitten kyse tuotannon tehostamisesta tai – vastarinnasta.

Ei ole tietenkää sattumaa, että kaupunkia (ja sen yhteyttä tällä hetkellä radikaalisti muokattaviin koulutusinstituutioihin) käsitellään yhä useammin innovaatiovisiönäärien ja ns. luovan luokan teoreetikkojen puheissa keskeisenä innovoinnin tilana. Merkittävää on kuitenkin se, että niissä korostetaan positiivista henkeä ja vuorovaikutusta. Kaupunkitilan positiivisissa kohtaamisissa ja ihmisten luovassa vuorovaikutuksessa on Pekka Himasenkin tuoreet avaimet kansalliseen innovaatiomenestykseen. Siitä se tuottavuus sitten lähti, ihmisten vuorovaikutuksen alistamisesta arvonlisäykselle.

Tuntuukin siltä, että innovaatioturbokapitalismin kaupunkisuunnittelu on täysin skitsofreenisessa tilassa. Yhtäältä olisi, Debordin sanoin, pidettävä yllä ”urbaanien tuotanto-olosuhteiden vaarallisesti yhteen saattamien työläisten atomisoitumista”, siis sitä, että ihmiset ovat eristyneitä toisistaan, toisaalta olisi saatava jokainen ihminen ja alue kytkettyä urbaanin kulutuksen ja tuotannon virtaan. Kolmanneksi olisi promottava ihmismassoihin positiivista vuorovaikutusta innovoinnin edistämiseksi. Siinäpä sitä.

Vastarinnan rakentumisen näkökulmasta voidaan kuin voidaankin myös korostaa positiivisuutta. Tain näin ainakin mm. Negri ja Hardt tekevät Commonwealthissaan. Eristäytymistä vastaan väki pitäisi saada yhä enemmän kaduille, julkisiin tiloihin, kuppiloihin jne. kohtamaan toisensa, aloittamaan keskustelu ja nostamaan katse ylös katutasosta. Vallankumous lähtee positiivisista viboista. Kyllähän tuo passaa. Kollektiivinen luovuus sykkimään – keskisormea himasille ja kumppaneille.

Kyllästyminen teollisen yhteiskunnan kuriin manifestoitui 1960-luvulta alkaen pakona tehtaista ja palkkatyönormista, mutta myös hyökkäyksenä sen aikaista kapitalismin sanelemaa kaupunkikehitystä vastaan laajan urbaanin liikehdinnän muodossa. Tämän hetken globaalin kapitalismin muoto on pantu täytäntöön kaupungeissa. Tästä järjestyksestä otetaan nyt irtiottoja. On tarve järjestää uusiksi kaupungeissa harvojen käsiin kasaantunut varallisuus, vallata takaisin entisiä ja synnyttää uusia yhteisiä resursseja, ajatella kaupungin ja maaseudun suhde uusiksi kestävällä tavalla, muokata poliittiset hierarkiat ja näivettyneen demokratian muodot uusiksi, kaataa näkyvät ja näkymättömät luokkajaon ja erottelun muurit, sekä pistää piste vallitsevalle kaupunkitilan komennolle – eli purkaa sen kaikkialle kasaamat lavasteet.

***

Kirjoitelen näistä lisää myöhemmin. Nyt lähdetään ruokkimaan positiivisia viboja lavastekaupunkiin. Blogi herää kuitenkin talviunilta – lavasteista kaupunkiin. Kirjoitusten tyyli ja kohteet toivottavasti monipuolistuvat, ehkäpä mukaan saadaan hieman ns. realipoliittisempaakin käryä. Kuka tietää.

Mein Kampus

Uuden yliopistolain myötä yliopistoissa ollaan hyppäämässä vapauttavan työn aikaan. Oikeistolainen kuriin ja kontrolliin perustuva koulutuspolitiikka näyttäisi kuluneen kesän ja syksyn aikana antaneen ensimmäiset merkkinsä siitä mitä tuleman pitää: nyt testataan todella kepillä jäätä!

Opiskelijoita pakotetaan Kivan Kallen ja Leppoisan Liisan muottiin OPM:n SORA-työryhmän kurinpitoskenaariossa, joka mahdollistaisi ei-toivotun porukan potkimisen pihalle opistosta kun opistosta (lisää analyysiä tematiikasta esim. tästä). Räikeän opiskelijan oikeusturvaan puuttumisen ja oppilaitoksesta erottamisen kimmokkeena tuskin toimisivat pelkät päihde-epäilyt ja testit, vaan hankkeen liikkeelle polkaisseiden entisen opetusministeri Sari Sarkomaan ja peruspalveluministeri Paula Risikon päiväunissa lienee esimerkiksi tällaisen häiritsevän käytöksen eliminoiminen.

Lisäksi tuntuisi ajankohtaiselta tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka tietotyöläisten työn tulokset siirtyvät kiristyvien tekijänoikeuksien myötä yhä voimakkaammin työnantajan, yliopiston haltuun. Ja muuta kivaa.

Tämän Lavastekaupungin päivityksen tarkoitus on kuitenkin purkaa muutama oikeiston koulutuspoliittinen propagandaraportti. Jos SORA-työryhmän sekä tekijänoikeuksien kuri ja kontrolli ovat yksittäisiä ilmentymiä työn muodosta mallia ”Wissensarbeit Macht Frei”, ovat seuraavaksi esiteltävät raportit ja niiden varaukseton sumutus mediassa osa laajempaa oikeiston yleiseurooppalaista koulutuspoliittista narratiivia Mein Kampusta.

Ehkäpä jo tutuin osanen on näppärästi kesän alkuun, yliopistolain hyväksymisen yhteyteen räpsäytetty EVAn raportti Pulaa työstä ja työvoimasta (raporttia on kritisoitu ja sitä vastaan on asettetu vaade vastikkeettomasta perustulosta ainakin Revalvaatiossa, Jyväskyläläisen Yhteinen yliopisto-verkoston sivuilla, sekä Lavastekaupungissa). EVAn raportti herättää henkiin vuosituhannen alun Sailaksen työryhmän ehdotuksen opintotukijärjestelmän muuttamisesta lainapainotteiseksi.

EVAn visio laajentaisi lainan mahdollistamaa kontrollia yhä laajemmalle yhteiskunnassa, ja pakottaisi opiskelijat valmistuttuaan ottaamaan vastaan mitä töitä tahansa. Lainavetoisen opintotukijärjestelmän esittely on mielenkiintoista talouskriisin keskellä: korkeakoulutetut nuoret kun saattavat joutua kärsimään lamasta erittäin pahasti. Tähänkin tosin lienee oikeistolla ratkaisu valmiina: lisää lainaa ja lisää täydennyskoulutusta. Oppia ikä kaikki…

Tässä välissä ei malta olla sanomatta paria sanaa koulutuksen maksullisuudesta. Tunnettua on, että uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen asettamisen EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Ei tarvi olla kummoinen visionääri todetakseen, että jos maassamme istuu seuraavalla hallituskaudella porvarihallitus, uhkana on että lukukausimaksuja esitellään välttämättömyytenä kaikille. Tähän kannattaa poimia pätkä Juha Suorannan pikakatsauksesta Iso-Britanniaan:

”Lukuvuosi maksaa Iso-Britanniassa tällä hetkellä 3 500 euroa, oikeisto vaatii maksun pikaista korottamista 8 000 euroon ja liputtaa katottoman lukukausimaksun puolesta.

Lukukausimaksun perustelut tulevat olemaan Matti Vanhasen III hallitukselle yhtä vähän politiikkaa kuin ne olivat Tony Blairille, joka maksuja määrätessään julisti hallituksensa prioriteetit: ”koulutus, koulutus, koulutus”.

Lukukausimaksut ovat valitun poliittisen mallin mukainen looginen seuraava askel. Välttämättömyydeksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi Tampereen yliopistossa huomataan jo tuhannen euron lukukausimaksun tuovan reilusti toistakymmentä miljoonaa kassaan.”

Professori on tässä turhan varovainen: eiköhän Mein Kampukseen ole alusta alkaen kirjoittu lukukausimaksut, ja niiden käyttöönotto on elinkeino- ja yliopistoeliitissä tarkalleen huomioitu – vai mitäpä luulette esimerkiksi näiden keskisuomalaisten jehujen (hyi helvetti…) kelailleen yhtenä osana gaalailtaansa?

Kyse on lienee pikemminkin siitä miten maksut pyritään esittelemään ja perustelemaan. Tähän tarvitaan mitäs muuta kuin valtion ja elinkeinoelämän propagandakoneistoa.

Maksullisuus ja lainavetoisuus ovat sidoksissa laajempiin elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa koskeviin rakenteellisiin muutoksiin, joita kiihdyttämään on eri ministeriöiden toimesta tilattu kansainvälisen ”puolueettoman” asiantuntijaryhmän toteuttama äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisen innovaatiojärjestelmän tasosta.
Raportti puskee eteenpäin sellaisella hyökyllä, että heikompaa hirvittää: alueellisia rakenteita on muutettava yritystoimintaa paremmin tukevaksi koko elinkeinopolitiikan, ja siihen liittyvien palvelujen uudelleen organisoimisella; koulutus, tutkimus ja yritystoiminta on liitettävä voimakkaammin osaksi eurooppalaista ja globaalia kehitystä; innovaatiotuet on keskitettävä innovaatioytimiin (siis tulevaisuuden muutamaan yliopistokaupunkiin), sillä kasvukeskusten ulkopuolle menevät tuet heikentävät talouskasvua (tässäpä onkin aluepolitiikan lähettiläille, kepulaisille pähkinä purtavaksi: miten perustella maakunnille mm. korkeakouluverkoston karsimista?); yliopistouudistus on innovaatiojärjestelmän keskiössä, ja sen turvin on mahdollista kiihdyttää korkeakoulurakenteiden (sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen) uudistamista kaikilla tasoilla; sektoritutkimusta on karsittava radikaalisti; innovaatiopolitikkassa on tuettava elinkeinoelämän suurempaa riskinottomahdollisuutta; ja niin edelleen…

Kuin pisteeksi i:n päälle OPM:n tiedote toteaa, että ”paneelin tekemän laajan kyselyn mukaan järjestelmäuudistuksiin ollaan Suomessa valmiita ja niitä toivotaan. Lähtökohdat muutoksiin ovat siis hyvät.” Tämä, jos mikään, on sitä mitä Alan Badiou nimittää liberalistisen politiikan vihollispropagandaksi. Se ei kuitenkaa voi jäädä ministeriöiden tiedotteiden ja tutkimusten tasolle, vaan avuksi kaivataan yksi maan vaikutusvaltaisimmista aikakausilehdistä.

Suomen kuvalehti ja erityisesti sen päätoimittaja Tapani Ruokanen on ollut innovaatiojärjestelmän ja korkeakoulu-uudistusten kiihkeimpiä puolestapuhuja. Myös pappina tunnettu Ruokanen totesi mm. viime kevään yliopistoliikehdinnän aikaisessa pääkirjoituksessa sen kummemmin perustelematta, että ”yliopistolain kritisoijat ovat väärässä”.

Koulupoikamaisiin itkupotkuraivareihin lienee selityksenä se, että yliopistoliike astui ns. suoraan Ruokasen kaftaanille. Päätoimittaja nimittäin laati vuonna 2004 EVAlle raportin, jossa linjataan pitkälle oikeistolaisen innovaatiojärjestelmän tulevaisuutta. (Raportin taustavaikuttajien kirjo vaihtelee Anteista Herlin ja Piippo aina Matti Alahuhtaan, joka muuten tätä nykyä istuu esimerkiksi Aalto-yliopistosäätiön puheenjohtajan pallilla, ja yliopiston rehtori Aino Salliseen! Hyi helvetti…)

Tuoreessa pääkirjoituksessa (SK 44/2009) ”Liikaa yksimielisyyttä” (sic!) Ruokanen luukuttaa Asiaansa niin kuin kunnon profeetan kuuluukin.

Aluksi Ruokanen asianmukaisesti muistuttaa, että opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriöiden tilaama arvio innovaatiojärjestelmästä on toteutettu ”kansainvälisessä riippumattomassa työryhmässä”, sitten hän jatkaa:

”Taantuma pakottaa päättäjät etsimään uutta politiikkaa ja torjumaan muutosvastarintaa. Tähän arvio antaa eväitä. Suomella on poikkeuksellisen hyvät edellytykset etsiä teorian ja käytännön päätöksenteon yhdenmukaisuutta globaalitasolla. Hyvä virkamieskunta tarttuu uusiin ideoihin ja vie ne poliittiseen keskusteluun. Nopea ja suoraa puuttumista asioihin suorastaan odotetaan –.”

Oikeistolainen innovaatiopolitikka esitellään siis jälleen välttämättömyytenä, mutta myös ainoana mahdollisena ratkaisuna. Lopuksi päätoimittaja perustelee linjauksiensa tarpeellisuutta pelottelemalla Suomen jäämisellä jälkeen muusta Euroopasta, ja tukee mm. arviointipaneelin näkemystä koko elinkeinopolitiikan uudistamisesta ja ”rönsyilevän menon” karsimisesta. Kakun päälle kermat täräyttää kuitenkin teesi, jolla kapitalismi nousee pysähtyneisyyden suostaan:

”Tiedon ja inhimillisen pääoman tehokkaan käytön lisäksi tarvitaan palkitsemismenettelyn uudistuksia, varsinkin riskiyrittäjille”.

Että huh huh.

Pääkirjoituksesta ja arviointiryhmän tutkimuksesta kannattaa tässä nostaa esille kaksi yleisempää huomiota. Ensinnäkin, oikeisto viilettää edelleen kovalla itsevarmuudella ja pystyy esittämään talouskriisin keskellä – toki myös sen vuoksi – aivan käsittämättömiä poliittisia vaatimuksia, jotka paitsi pyrkivät sivuuttamaan kaiken järjestelmään kohdistetun vastarinnan, esittelevät myös ”yhdenmukaisuutta” ja ”nopeaa ja suoraa puutumista asiohin” kuin itsestään selvyytenä.

Tulee miettineeksi, olisivatko tällaiset julkiset linjaukset olleet mahdollisia vielä muutama vuosi takaperin?

Toinen huomio on päinvastainen. Badioulaisittain arvoiden (Ks. Slavoj Zizek: First as Tragedy, Then as Farce. New York: Verso 2009. s. 26-28.)  tällainen vihollispropaganda paljastaa jotain jarjestelmään kohdistuvan vastarinnan potentiaalista. Propaganda taistelee jotain sellaista vastaan, josta se on tyystin tietämätön, jotakin sellaista vastaan mille se on rakenteellisesti sokea. Toisin sanottuna se ei sodi aktuaalista vastavoimaa (kuten vaikkapa vasemmistopuoluetta tai aktivistiryhmittymää) vaan tilanteessa immanentisti olevaa mahdollisuutta – vallankumouksellista ja emansipatorista potentiaalia, joita propagandan tuottajat eivät kykene tavoittamaan – vastaan. Se pyrkii siis esittelemään vallitsevan järjestelmän ja oikeistopolitiikan läpäisemättömänä totaliteettinä, ja vastarinnan potentiaalin tai radikaalin politiikan pyrkimyksinä, jotka tekevät asiat ainoastaan huonommiksi.

Hyvä jatkoesimerkki tästä badioulaisittain määritellystä vihollispropagandasta on ministeri Christoffer Taxellin puhe jo edellä mainituilla gaalakekkereillä keskisuomalaisen porvariston lepakkoluolassa, kauppakamarilla. Taxell ei tyydy vain niputtamaan poikkeuksellisen räikeästi korkeakoulujen ja elinkeinoelämän etuja yhteisiksi vaan jättää täysin huomioimatta mm. yliopistouudistusta vastaan asettuvan liikehdinnän:

”Jos menisimme vaikka esimerkiksi neljäkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin itse luin lakia Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tällaista tilaisuutta tuskin olisi järjestetty ilman äänekkäitä protesteja, ylioppilaiden, opettajien ja monien poliittisten vaikuttajien taholta.  Olisi ehkä väitetty että yliopisto on rähmällään kapitalismin edessä, tai esitetty vielä hurjempia väitteitä. Vielä suurempaa raivoa olisi ehkä aiheuttanut oma vastaukseni kysymykseen siitä minkä vuoksi Kauppakamari järjestää gaalaillalliset: Yliopistolla ja yrityksillä on yhteinen intressi! Mutta 1960-luvulla tämän tapaista tilaisuutta tuskin olisi edes järjestetty. Maailma on muuttunut.”

Totta totisesti on yliopistomaailma muuttunut, jos porvaristo voi esitellä oman etunsa näin räikeästi yhteisenä etuna. Toisaalta miksipä ei esittelisi: onhan noille eduille (ainakin osittainen) juridinen tae uudessa yliopistomuodossa.

Oikeisto on kuitenkin väärässä.

Taxelilla ja kumppaneilla on yksi pieni ongelma: he ovat rakenteellisesti sokeita sille potentiaalille – uudelle vasemmistolaiselle politiikalle – mikä tällä hetkellä kuhisee paitsi yliopistoissa myös muualla yhteiskunnassa. Potentiaalille, joka etsii yhteisiä kiintopisteitä artikuloidakseen politiikkansa voimakkaammin esiin, ja joka pitkässä juoksussa myös tulee etsimään juridisen turvan vaatimuksilleen – aivan kuten porvaristo on uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä tehnyt.

Mahtaapi yliopistoeliittiä pikkasen kyrsiä vasemmiston voitto ylioppilaskuntien vaaleissa. Mahtaapi porvaristoa pikkasen kyrsiä enemmän kun valkenee politiikan aika: yliopisto yliopistolta, kortteli korttelilta, kaupunki kaupungilta ja sitä rataa…


Ulossuljettu nuoriso – väkivallan piikki mellakoista ja koulusurmista

Julkaistu alunperin verkkojulkaisussa revalvaatio.org

”Monet nuoret vaativat oudosti ’motivaatiota’, kyselevät oppisopimuksen ja jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät – eivätkä vailla tuskaa – kurin päämäärän.”
Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Nuorison pahoinvointi lienee eräs tämän hetken puhuttelevimmista – joskin peitellyimmistä – yleiseurooppalaisista ilmiöstä. Näkyvimmät manifestaationsa pahoinvointi on saanut kouluväkivallassa ja lähiömellakoissa. Lukuisat tahot ovat tuottaneet tutkimusta ja analyysia 2000-luvun nuorison tilasta. Sen sijaan, että tässä tekstissä lähdettäisiin jatkamaan esimerkiksi kouluväkivallan syitä ja ulottuuvuksia pyörittelevää kommentointia (mikä sinällään on toki tarpeellista), on ehkä virkistävää kysyä, voisiko lähiömellakoilla ja äärimmäisellä kouluväkivallalla olla jotain yhteistä.

Slavoj Žižek tulkitsee tuoreahkossa kirjassaan Violence syksyn 2005 Ranskan mellakat väkivaltaiseksi ryöpsähdykseksi ilman poliittista visiota. Filosofi arvostelee pistävästi niin mellakoitsijoita kuin länsimaista poliittista järjestelmääkin:

”What kind of universe is that we inhabit, which can celebrate itself as a society of choice, but in which the only option available to enforced democratic consensus is a blind acting out?”

Edelleen kritiikki on suunnattu myös mellakoihin liittyneisiin vasemmistolaisiin tulkintoihin. Žižekin mukaan sen sijaan, että mellakoille etsittäisiin iänikuisia ”humanistisia” syitä yhteiskunnan arvoista tai sosiaalipalvelujen puutteista, pitäisi niiden pohjalta kyseenalaistaa (ranskalaisen) poliittisen järjestelmän mielekkyys.

Ensinnäkin, eivätkö mellakat osoittaneet, että systeemin oppositiolla ei ole kunnollista poliittista visiota? Mellakoiden eskaloituminen näytti johtuvan siitä, että silloinen sisäministeri Sarkozy ”erehtyi” kutsumaa protestoijia ”roskaväeksi”. Kärjistetysti siis mellakoitiin mellakoiden reaktioita vastaan. Žižekille mellakat ovat osatekijä, joka omalta osaltaan vahvistaa sen surullisen faktan, että vallitsevan järjestelmän oppositio ei kykene artikuloimaan itseään realistisena vaihtoehtona porvarilliselle politiikalle (Jos Žižekin oppositio-määrittely tuntuu ontuvalta, voitaneen sitä laajentaa ja kysyä provokatiivisesti: millaisena todellisena vaihtoehtona tai porvarillisen politiikan haastajana ns. uudet likkeetkään pystyvät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa näyttäytymään?).

Toiseksi, järjestelmän vastustajien, tässä tapauksessa mellakoitsijoiden, politiikka ei yltänyt edes merkitykselliseksi utooppiseksi projektiksi, vaan pelkistyi pahimmillaan päättömäksi, turhautuneeksi purkaukseksi. Tämä on Žižekille surullinen osoitus aikamme ahdingosta. Tällä ei välttämättä kielletä purkauksen (välitöntä) poliittista merkitystä siinä osallisina olleiden kokemuksissa, tai sitä, että ne voivat tuoda hetkellisiä parannuksia esim. sosiaali- ja terveyspalveluihin. Todennäköisempi seuraus on kuitenkin oikeistolaisen kontrollin ja ulossulkemisen lisääminen; esimerkiksi sirtolaisten ajaminen yhä ahtaammalle.

Mitä mieltä siis on porvarillisessa valinnanvapaudessa, joka materialisoituu keskiluokkaisessa kuluttamisessa, jos voimme valita ainoastaan tottelemisen ja itsetuhoisen väkivallan välillä?

Toki Žižek vetää mutkia suoriksi – eipä sillä ja entäpä sitten. Tuskin ketään enää kiinnostaisikaan perinteinen vasemmistolainen kritiikki, jossa lähiöistä nouseva turbulenssi kuitataan viittaamalla yhteiskunnan väärään arvojärjestykeen: ”Voi niitä ressukoita, kun ei niille ole tarjottu mahdollisuuksia, kyllä oikeistolainen politiikka on sitten paha paha paha asia – nyt kyllä tarvitaan lisää kansalaisjärjestöjä auttamaan näitä uhreja.” Ja niin edelleen.

Toisaalta, Žižekistä huolimatta, ainakin lavastekaupunkilaista kiinnostaisi kuulla vastaavankaltaisista tapauksista analyysia esimerkiksi siitä, kuinka kapitalismin tuotannollinen muutos on jättänyt aikaisemmin liukuhihnalla tarvitun siirtolaisväestön ja sen jälkipolvet nuolemaan näppejään lähiöihin ilman työ- ja koulutusmahdollisuuksia, tai siitä kuinka metropolien kehitys ja vaikkapa uudenlainen ”ekologisesti kestävä” kaupunkisuunnittelu muuttaa siirtolaisten oloja ja vahvistaa metropolien sisäisiä hierarkioita – ja edelleen millainen on esimerkiksi näiden muutosten ja lähiömellakoiden yhteys. Etenkin kun otetaan huomioon, että olot eivät ole ranskalaisissakaan lähiöissä parantuneet, eikä tilanne ole missään vaiheessa ns. rauhoittunut, mistä viimeisimpänä osoituksena kuukauden takainen kärjistyminen nuorison ja poliisin välillä.

Mutta jotain tässä Žižekin analyysissä kuitenkin on. Pariisilaiset tuhosivat omaa naapurustoaan, eivät artikuloineet poliittista vaihtoehtoa tai uhanneet oikeistohallintoa, eivätkä juurikaan kapitalistista kontrollia (ellei sitten tulkita mellakoita lyhyemmällä aika välillä: esimerkiksi 1. hyökkäys yrityksiä kohtaan hyökkäyksenä kapitalismia vastaan, tai 2. hyökkäys liikennettä vastaan tarkoituksena pysäyttää maan ja oikeistohallinnon liikkuminen, tai 3. väkivallan politiikka pakona kapitalistisesta kontrollista jne.). Mellakat olivat lähiönuorison tapa osoittaa Ranskan hallinnolle, että he ovat ongelma, jota ei voi enää jättää huomiomatta. Ja huomion saaminen onnistui vain väkivallan avulla – siksi se oli myös tarpeellista.

Kysymys siis kuuluu: miten väkivaltainen ryöpsähdys ilman poliittista visiota haastaa poliittisen vastustajan tai vallitsevan järjestelmän?

Vastaus on: ei mitenkään. Mitä sillä saavutetaan? Lisää berlusconi-sarkozylaista fasistista kontrollia, kuria ja ulossulkemista.

Sivuraide. Mitä jos kotoisten kouluampumisen syyt jäljitettäisiinkin, mielenterveysongelmien, vääristyneen maailmankuvan tai koulukiusaamisen sijaan, laajemmaksi nuorisoa ja poliittista järjestelmää koskevaksi ongelmaksi? Mitä jos kouluampumisessa onkin kyse ulossuljettujen äärimmäisestä absoluuttisesta manifestaatiosta, väkivaltaisesta purkauksesta, jossa väkivalta kohdistuu käsittämättömästi lähimpiin ihmisiin, koulutovereihin ja opettajiin sekä tuttuun ympäristöön (vrt. naapuruston tuhoaminen Rankassa)?

Yhteys lähiömellakoiden ja kouluampumisien välillä tuo eteemme ajatuksen väkivallan tarpeellisuudesta. Onko nuorissa eräs ulosuljettujen joukko, jonka ongelmat tulevat hallinnolle näkyviksi vain äärimmäisen väkivallan kautta?

Žižek voisikin todeta, että nuorisoa ahdistaa jotkin aivan muut tekijät kuin sikainfluenssa tai ilkeä rehtori. Tiedämme myös, että ulossuljetuilla sukupolvilla on poliittisia visioita muustakin kuin suomalaisen koulutusjärjestelmän autuudesta tai porvarillisesta aktiivisesta kansalaisuudesta.

Vihervoitelua kapitalistiseen koneistoon

They hang the man and flog the woman,
Who steals the goose from off the common,
Yet let the greater villain loose,
That steals the common from the goose.
– Pohjoisamerikkalainen kansanruno, noin 1764

Puhe ja suunnitelmat tuotannollisesta muutoksesta kohti ”ekologisesti kestävämpiä ratkaisuja” näyttäisivät olevan yhtä muodikkaita kuin harvard-eliitin pukukoodi ”kenelle tahansa”. Mm. uhkaavan ilmastokatastrofin, peak oilin ja ympäristötuhojen myötä porvarikin näyttäsi olevan halukas (ja miksi tosiaan ei olisi) näpräilemään ties minkälaista lamppua ja ropelia maapallon pelastamiseksi. Ehkäpä voisi sanoa, että tämä tuotannollinen muutos, tai tarve siihen, on ns. yleisen mielipiteen hyväksymä.

Ok.

Vihreän kapitalismin eräs keskeinen ongelma on, ettei se kysy millaisen muodon tämä ”muutos” tulee saamaan? Millaisia teknologioita otetaan käyttöön ja kenen etuja näillä ajataan, entäpä kenen ehdoilla näitä tuotetaan? Kuka repii voitot ja kenen selkärangasta revitään? Kuka valjastaa uusien ekokeksintöjen pääomavirrat, raaka-aineet ja tiedon – kuka (mikä) alistaa ”ekotyövoiman”? Kiinnostaako ketään millainen tämä prosessi tulee olemaan? Kaoottinen, väkivaltainen, pakottava ja entisiä sosiaalisia hierarkioita globaalisti ja alueellisesti jyrkästi vahvistava – vai?

Uusiutumattomat energialähteet, kuten fossiiliset polttoaineet sijoittuvat pienille strategisesti tärkeille alueille, jotka ovat jo valtioiden ja yritysten valtaamia. Veriset kamppailut näistä resursseista leimaavat viimeisen kahden sadan vuoden historiaa (toki tämä kamppailu esimerkiksi öljystä jatkuu edelleen; ei suotta yksi mielenkiintoisista uutisista viime aikoina ole ollut pohjoisten napajääalueiden öljyvarojen valtaussuunnitelmat sellaisten maiden kuten Kanada, Yhdysvallat, Venäjä ja Tanska toimesta).

Toisaalta: miksi ylipäätään olettaa, että siirtymä fossiilisista polttoaineista olisi 2000-luvulla jotenkin säyseä? Että niin kun kapitalisti antaa huilun soida ja muu väki tanssii leppoisasti vihreätä jenkkaa – ei saatana. Eikö tämä ole illuusio jo siinäkin valossa, kun tarkastelemme viimeaikojen yhä väkivaltaisempaa kamppailua viimeisistä vanhoista energiavaroista. Toisaalta: kun globaali uusiutuva energiasektori kasvaa, samalla kasvaa kapitalistinen yksityisomistukseen perustuva kamppailu tästä sektorista, mikä johtaa paisuviin patentteihin, väärinkäytöksiin ja väkivaltaiseen commonsien rajaamiseen.

Pitäisikö miettiä tätä hässäkkää pikkasen eri kantilta? Mitä jos energialähteitä, infrastruktuureineen, teknologioineen, ja tietoineen alettaisiin miettimään commonsien kehyksessä?

Tämä ei tarkoita, niin kuin ei commons-ajattelu muutenkaan, mitään valmista ylhäältä asetettua ”pakkokoneistoa” yhteisen toteuttamiseksi (sehän olisi kutakuinkin yhteisen negaatio), mutta se ei myöskään tarkoita pelkkää teoreettista kikkailua samaan aikaan kun kapitalismi pitää globaaleja planeetan grillausjuhlia. Pikemminkin kyseessä on monimutkainen sosiaalinen kamppailu, joka lähtee vain ja ainoastaan alhaalta käsin. Siitä voidaan myös olla varmoja, että kamppailu pelkästään energialähteistä, ei tule takaamaan laajempaa sosiaalista muutosta, eikä planeetan tulevaisuutta.

Tä? Siis mitä?

Niin, eikö olekin mielenkiintoista, että meidän lavastekapunkilaisten on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu?

Vihreä kapitalismi = vihreä kaput.

Takaisin energiaresursseihin. ”Uusiutuvien” energialähteiden globaalissa sijainnissa tilanne on erilainen kuin uusiutumattomissa: ne levittyvät kaikkialle maapallolle. Tämä luo näille aluille erityisen strategisen tärkeyden. Toisaalta, vaikka haluamme puhua commonseista ja etenkin ns. uusien commonsien, kuten tiedon ja geeniperimän rajuista yksityistämisistä (ja näiden takaisin valtauksesta), niin kapitalismin syntyvaiheen, alkuperäisen kasautumisen aikainen yhteismaiden väkivaltainen aitaus voi saada vihreässä kapitalismissa version 2.0. (kuten mm. Kolumbiassa näyttäisi käyvän palmuöljybisneksen riistäessä väkivaltaisesti paikallisyhteisöjen perinteiset yhteismaat). Tällä ei tarkoiteta, että kamppailu yhteismaiden puolesta olisi ensisijaista muiden commonsien kustannuksella, pikemminkin päinvastoin; kaikista commonseista kamppaileminen tulee tapahtua yhtäaikaisesti (toki siinä vaiheessa, kun päästään puhumaan esimerkiksi commonsien kiertokulusta, voidaan eri commonseille kaavailla strategisesti erilaisia merkityksiä, kuten esimerkiksi verkostoyhteiset, netti ja vapaat ohjelmistot voivat toimia mm. kommunikaatiovälineinä/välittäjinä yhteismaan ja yhteisen koulun tai yliopiston välillä jne.).

Oli miten oli, niin commonsit suljetaan useimmiten valtion väkivaltakoneistolla ja imetään kuiviin, oli energialähde miten uusiutuva tahansa, suuryritysten toimesta, samaan aikaan kun paikallisyhteisöt hajotetaan/karkotetaan, eikä heille tarjota edes muodollista mahdollisuutta oman alueensa ja yhteisensä järjestämiseen. Saati, että pyrittäisiin edes puhumaan ekologisesti (ja sosiaalisesti) kestävästä tuotannon yhteisestä järjestämisestä.

Tarkastellaanpa commonssien käyttöä ja järjestämistä pelkistetysti ja vertikaalisesti. Historoitsija Peter Linebaughin parin vuoden takaisessa teoksessaan The Magna Carta Manifesto esittämää teesiä mukaillen voitaneen todeta, että commonsien ”käyttämiseen” ei liity mitään jymy-yllätystä: ylhäältä puhaltava talous-poliittisen eliitin, suuryritysten ja kapitalististen hallitusten, tuuli jättää jälkeensä niin ekologisen katastrofin, ryövätyn viljelysmaan, finassikriisin, kuin alkoholismin, lääkehoidon, prostituution, köyhyyden…jne.

Sen sijaan alhaalta puhaltavan tuulen voima on täysin erilainen. Historiallisesti commonsit ovat syntyneet ihmisten työstä ja tähän työhön liittyvästä vastuusta. Commonsit siis luodaan alhaalta käsin, tavallisten ihmisten, työläisten toimesta. Heidän toimestaan niistä otetaan myös vastuu, ja huolehditaan mm. tuottavuudesta ja commonsien sopivasta kuluttamisesta (mikä tarkoittaa common sensellä (!) kutakuinkin sitä, että hakkaan sen verran puita, että vähintään saman verran kasvaa tilalle – laajenna itse esimerkki vaikkapa informaatioteknologisiin verkostocommonseihin).

Yhteiset kaupungit, viljelysmaat, tehtaat, wikipediat, avoimet ohjelmistot, terveys- ja koulutuspalvelut, rokotteet, lääkkeet, tuulimyllyt ja bioteknologinen tieto muun muuassa ovat yhteisesti rakennettuja, ja niistä kannetaan ja voidaan kantaa yhteisesti vastuu.

Samaan aikaan niiden päälle on laskeutunut myrskytuuli, joka on valmis kaikin mahdollisin keinoin ensin aitaamaan, eli yksityistämään commonsit, ja siten ne myös tuhoamaan.

Mitä se populistinen ’kaupunkilainen taas höpöttelee? Sitä vaan, että jos päätöksiä tästä ”ekologisesti kestävästä” (ehkäpä yksi aikamme vesittyneimmistä termeistä) tehdään kapitalististen markkinoiden puitteissa, meidät imetään kuiviin työssä (ja ns. vapaa-ajalla), samaan aikaan kun meidät usutetaan myös toisiamme vastaan. Jos asiat taas hoidetaan porvarillisen valtiokoneiston puitteissa, meidät pyritään manipuloimaan uskomaan, että ”pakolliset ja kiireelliset” muutokset kohti vihreää kapitalismia, on kaikki mitä pystymme tekemään katastrofin estääksemme – vaikka juuri tämä vihreä kapitalismi, voi olla pitkitettynä kriiseistä viimeisin. Tai kuten Propagandhi on asian muotoillut:

Ever get the feeling you’ve been played?
Well, that’s rock for sustainable capitalism and you know,
we may face a scorched and lifeless earth,
but they’re accountable to their shareholders first.
That’s how the world works.

Elämämme ja toimeentulomme hallinta voi perustua vapauteen, josta hayekit, friedmanit ja wahlroosit eivät uskalla puhua: yhteisen vapauteen (the freedom of the commons). Vapaus on ensisijaista suhteessa mihinkään tekniseen muutokseen. Ehkäpä muutos on ymmärrettävä jotenkin sen suuntaisesti miten Kolja Abramsky ja Massimo De Angelis ovat sitä kuvailleet:

”Yhteisen vapaus on luova voima, joka ei perää lentokoneella liikkumisen kieltämistä, mutta ei myöskään uuden lentokenttäterminaalin rakentamista, eikä se saarnaa veganismia, mutta ei myöskään mainosta hampurilaisia lastenleluilla. Se ei ole ideologisesti sitoutunut kumpaankaan, sillä sosiaalisen yhteistyön näkökulmasta nämä ovat typeriä ideologisia sitoumuksia, koska ne asettavat a priori rajotteita ennemmin kuin edistävät yhteisestä nousevaa vapautta.

Sillä, kun pienennämme kilpailun oravan pyörää ja keinotekoista niukkuutta elämässämme; kun lopetamme commonsien aitaukset ja aloitamme yhteisen takaisin valtauksen kaikkialla; kun toteutamme ruokasuvereeniteetin ja lokalisoimme ruoantuotannon; kun hankkiudemme eroon suurimmasta osasta automarketteja ja niiden häpeällisestä tuhlailevasta energiankulutuksesta, joka vain manipuloi meitä ostamaan pitkälle muunneltua ruokaa; kun perustamme yhteisiä työpajoja korjaamaan kotitalouskoneita, sen sijaan, että tuottaisimme tai ostaisimme jälleen uutta romua; kun olemme savuttaneet turvallisuuden terveyden- ja vanhustenhuollossa, koska emme halua kummankaan, ei niin kapitalististen markkinoiden kuin kapitalistisen valtionkaan, usuttavan sukupolvia toisiaan vastaan; kun takaamme pääsyn internettiin kaikkialla maailmassa, ja takaamme vapaan pääsyn digitaalisiin kirjoihin ja julkaisuihin kiihdyttämään yhteistä kuuden miljardin ihmisen luovuutta virtuaalisten yhteisöjen moninaisuudessa; kun lakkautamme patenttijärjestelmän, ja takaamme täydellisen mahdollisuuden jakaa yhteistä tietoamme kohdataksemme aikamme haasteet missä tahansa planeetalla; kun globaali finanssijärjestelmä on muutettu kommunikaatioverkostoksi koko planeetan commonsien välillä ja kanavaksi sosiaalisten voimien jakamiseksi, samaan aikaan kun hedge-rahasto -managerit, pörssimeklarit, vakuutusmyyjät, ja finanssioperoijat on uudelleenkoulutettu oppimaan taidot kantamaan vastuun yhteisestä pikemmin kuin odottamaan vain jotain yhteiseltä; kun romun edestakaisin hilaamista pitkin planeettaa ei enää pidetä ”talouskasvuna” vaan ”järjettömyyden kasvuna”; kun lentokoneidemme, autojemme ja juniemme käyttö ei enää perustu kiihtyvään [ja sekoittuvaan] työn ja vapaa-ajan rytmiin, vaan puhtaaseen haluun liikkua, matkustaa ja kohdata yhdessä muiden tasapainoisten ja terveiden yhteisöjen kanssa; kun emme enää pelkää toista, koska tunnistamme toisessa siskon tai veljen kaukaisesta yhteisöstä, jolle toimeentulomme myös osana tätä yhteisöä on kaikkien yhteinen etu; kun kytkemme pois päältä miljoonat turvakamerat, ja annamme turvallisuussektorille mahdollisuuden tehdä jotain muuta yhteisen turvallisuuden hyväksi, kuten vaikkapa viljanistutusta, jätteiden keräystä, tai avustamista vanhusten- ja lastenhuollossa; kun roskapostiteollisuus muutetaan roskankierrätysteollisuudeksi; kun tuotteiden mainostajat muuttuvat yhteisön organisoijiksi; kun kaiken ikäiset opiskelijat muuttuvat kaiken ikäisiksi ihmisiksi, ja kasvatuksesta tulee jotain muuta kuin kykyjen hankkimista työmarkkinoita varten; kun meidän kaikkien stressitaso putoaa mittavasti kilpailupaineen pudotessa harteiltamme; kun tajuamme kuinka typeriä olemme, kun emme tajua, että jopa paska (lannan muodossa) on puolellamme käyttäessämme sitä maltillisesti auttamaan meitä planeetan pelastamisessa…niin silloin on meidän yksilöllisten valintojen konteksti muuttunut. Ja kontekstissa tapahtunut muutos on se, joka lopulta pelastaa tämän planeetan, kuin myös meidät – ei tämä tai tuo energiamuoto ja -lähde.”

Niin. That’s how the world works.

Vasemmisto etsii yötä

zom·bie /’zQmbi;’zA;mbi/ noun
1(informal) a person who seems only partly alive, without any feeling or interest in what is happening
2(in some African and Caribbean religions and in horror stories) a dead body that has been made alive again by magic

Porvarillinen media näyttää paikoitellen tarjoavan tilaa myös keskustelulle vasemmiston tulevaisuudesta. Tuomas Nevanlinnan kolumnissa on ansionsa. Sen sijaan lavastekaupunkilaista häiritsee vasemmiston tulevaisuutta koskevan keskustelun aiheeton ohjautuminen ns. uschanovilaiseen linjanvetoon. Tämä on linjaus, joka pyrkii sulkemaan ulos uudet merkittävät avaukset vasemmisto-keskustelusta; se pakottaa vasemmiston tekemään keskusta-oikeiston määrittelemää zombiepolitiikka.

Media näyttää kohottaneen Tommi Uschanovin vasemmiston ikiomaksi filosofiksi, vähän samaan tapaan kuin Himasen Pekka kirjoittaa ”objektiivista filosofiaa” liberaalille oikeistolle. Tommin ja Pekan ero on siinä, että jälkimmäisen asettamisesta valtiofilosofin asemaan on ollut suurta hyötyä esimerkiksi oikeistolaisen innovaatioyhteiskunnan perustusten retorisessa rakentamisessa. Sen sijaan Uschanovin asettaminen vasemmiston linjanvetäjäksi tulee upottamaan vasemmiston mahdollisuudet yhtä varmasti kuin enon tulpaton vene uppoaa mökkirantaan.

Uschanovin pamfletin Mikä vasemmistoa vaivaa? sanotaan herättäneen vuoden aikana paljon keskustelua vasemmiston tilasta ja tulevaisuudesta. Millaista keskustelua? Mitä uutta Uschanovilla on vasemmistolle tarjottavana? Miksi Tommin sanoma uppoaisi ylipäätänsä vasemmistoon? Onko kukaan kirjoittanut pamfletista kunnollista kritiikkiä (täältä löytyy yksi aika suoraviivainen, ja ehkäpä juurikin sellainen, jonka ko. teos ajallisesti ansaitsee. Täältä sen sijaan löytyy useampi kirjaan tarttunut enemmän tai vähemmän pureva arvostelu, joista osaan Uschanov on itse myös kunnioitettavasti kommentoinut)?

Jos vasemmiston ongelmat ja tulevaisuuden ratkaisut on jäljitettävissä tähän pamflettiin niin, pitäisikö ennemminkin kysyä, että mikä vittu tätä Uschanovia oikein vaivaa?

Lavastekaupunkiin on jäänyt muutamia hassuja muistoja tuosta vuoden takaisesta pamfletista. Vaikka ei oikein kiinnostaisikaan, tuodaanpa niistä muutama esille. Uschanov haluaa esittäytyä kyseenalaistavana ja ehkäpä uusia avauksiakin esittävänä tekijänä, mutta itseasissa hänen pikkunäppärät teesinsä ja kirjoitustyyli kääntyvät pikemminkin tekijää itseään vastaan. Teos on suunnattu keski-ikäisille demareille, joiden tuskin on kovin vaikea ottaa sen sanomaa vastaan: monet Uschanovin teeseistä kun näyttävät jo, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, sisältyvän 2000-luvun sosialidemokraattiseen eetokseen (tai sen esikuvaan brittiläiseen New Labouriin).

Toisaalta teos on ehkäpä suunnattu ”radikaalille vasemmistolle”, jonka Uschanov näyttää tuntevan yhtä hyvin kuin Jutta Urpilainen Marxin tuotannon. Uschanov nimittäin onnistuu niputtamaan samaan sakkiin mm. nuoret ja ärsyttävät aktivistit, taistolaiset, vegaanit, Neuvostoliiton puoluekoneiston, ituhipit, Maon ja Zimbabwenkin. Estetiikka tuntuu Tommille tarkoittavan porvarillista populistista lumoa, joka vasemmiston tulisi ottaa omalle agendalleen menestyäkseen. Ja sitten: Marxia pamfletissa osataan lukea syvemmin kuin Marx itse, Frankfurtin koulun kriittinen teoria redusoituu ponnettomaksi näpertelyksi (missä toki on totuuden siemenkin), ihminen redusoituu nykykapitalismin vihreäksi kuluttajaksi, kapitalismin kritiikin terävin kärki näyttäytyy uusliberalismin kritiikkinä (sen sijaan, että lähdettäisiin analysoimaan tuotantotavoissa ja työssä tapahtuneita rakenteellisia muutoksia), oikeistolaisen vastustajan ja sen tavotteiden analyysille ei näytä olevan tarvetta, jne.

Mutta hei, millaisista poliittisista avauksista ja henkilökohtaisesta uskalluksesta loppujen lopuksi puhutaan silloin, kun analysoidaan vasemmistolaista habitusta (suurena) poliittisena ongelmana, kuten Uschanov tekee?

Tämän pikaisen luettelon lisäksi lienee kuitenkin syytä nostaa esille muutama suurempi ongelma Uschanovin ”vasemmistomallista”. Eteen tulee väistämättä kaksi tärkeää kysymystä. Millainen on uschanovilainen (vasemmistolainen)

1. poliittinen subjekti?

ja

2. poliittisen toiminnan tila?

Radikaalivasemmistoa arvostellessaan Uschanov tulee karsineeksi polittisen toimijan huolestuttavan lähelle pelkää parlamentaarista kansanedustajaa (vastuullista kuluttajaa poliittisena toimijana lukuunottamatta), ja poliittinen tila redusoituu yhdeksi Arkadianmäeksi yhtäkaikki. Tätä ei voi hyväksyä.

Uschanov taipuu kannattamaan asiantuntijavaltaa mm. huteran väkivallan analyysin kautta. Paitsi, että analyysi on puutteellinen, se näyttää olettavan, että puoluepolitiikan ulkopuolinen poliittinen toimija, aktivisti on aina epäluotettava. Uschanovin ajatteluketju menee näin: radikaalien surkeat kokemukset ihmisistä ja elämästä, kääntyvät väkivallaksi ja kostoksi mikäli he sattuisivat pääsemään valtaan. Täten onkin parempi tunnustaa poliittiseksi subjektiksi vain liberaalin-demokratian puitteissa toimivat ja parlamentaarista edustuksellista demokratiaa viimeiseen saakka kumartavat hyväosaiset kansalaiset (ei siis ole ihme, että Uschanovin poliittinen ikoni näyttäisi ruumiillistuvan Osmo Soininvaarassa). Tässä mielessä Uscahanovin itsekin esille tuoma –  tosin eri yhteydessä – kepulainen vaalikampanja vuodelta 2007 tiivistää kirjoittajan sanoman: ”Vähän kuin itseäsi äänestäisit!”. Uschanov siis jäljittää vasemmistolaista asiantuntijapoliitikkoa, jota kansalainen X voi vaalien aikana äänestää.

Hieman ihmetyttää lavastekaupunkilaista, että eikö tällainen malli sulje suuren osan poliittisista toimijoista poliittisen tilan ulkopuolelle? Ja, miten varteenotettavia uusia avauksia Uschanovilla on tarjottavana jos ns. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä kohdellaan tällä tavalla?

Uschanovilainen politiikka on leväperäistä keskiluokan politiikkaa, jossa halutaan siirtää jokainen kapitalismin tuottama antagonismi syrjään. Ehkäpä tässäkin on syytä lainata mutama sana Slavoj Žižekiltä, olivat ne kuinka irti asiayhteydestään tahansa (sinällään sopivaa kun sitä verrataan Uschanovin huolimattomaan tapaan kirjoittaa).

”Demokratia on tämän päivän tärkein poliittinen fetissi, perustavien sosiaalisten antagonismien kieltäminen: vaalitilanteessa sosiaalinen hierarkia lykätään hetkeksi ja sosiaalinen ihmisjoukko redusoidaan puhtaaksi paljoudeksi, joka voidaan numeroida – ja siten lykätään myös antagonismia.”

Toinen suuri ongelma Uschanoville näyttäisi olevan vasemmiston ja nykytyön suhde. Soininvaaralaisittain Uschanov rankaisee typeriä palkansaajia siitä, että he eivät osaa vaatia enemmän vapaata aikaa palkankorotusten sijaan. Uscahanov taitaa puhua kirjassaan työstä ja tuotannosta tasan yhdessä lauseessa, ikään kuin viittaamalla uuden työn -keskusteluihin hän haluaisi rajata kyseiset asiat vasemmiston kannalta merkityksettömäksi – tai ainakin hän jättää esimerkiksi työn analyysin kirjansa ulkopuolelle. Uschanovinkin olisi syytä tietää lisää vapaa-aikaa vaatiessaan, että nykykapitalismiin voi myös hyvin olla sisäänkirjoittetu vahva tendessi, joka pyrkii ottaamaan myös työntekijöiden vapaa-ajan tuotannon piiriin. Mutta no hei, Uschanov on tilastojen mies. Tällainen pohdinta ei kuulu hänen pamflettiinsa.

Kolmas Uschanovin ongelma on Lavastekaupungissa hyvin tuttu. Vaikka Uschanovkin varmasti kieltäisi Francis Fukuyaman teesin historian lopusta aivopieruksi, näyttää hän pamfletissa olevansa mitä selkeimmin fukuyamalainen. Liberaali-demokraattisen kapitalismin voittokulun ydinkärkenä toimii uschanovilaisittain ”uudistettu” sosialidemokraattinen puolue.

Tuoreahkon Suomen kuvalehden haastattelu valottaa neljättä Uschanovin ongelmaa. Uschanovilainen ajattelu näyttäisi pyrkivän iskemään juuri nyt (ja miksipä ei pyrkisi onhan Vasemmistoliitto eurovaalitappion ja Arhinmäen puheenjohtajavalinnan jälkeen ”historiallisessa murrosvaiheessa”) vasemmiston kylkeen kuin Hubba bubba liimautuu nahkahousuhevarin tukkaan. Tämä liimautuminen näyttäsi sisältävän kaksi argumenttia: ensiksikin Arhinmäestä pitäisi koulia vasemmiston oma Soini; pitäisi siis tehdä kunnon äijäpolitiikkaa niin että meetwurstileivät tirisee ja Popeda paukkuu. Toiseksi pitäisi alistua oikeistohegemoniseen valtadiskurssiin ja käydä poliittinen debatti sen rajoissa; siis kiillottaa pöhöttyneen puolueen julkisivu ja unohtaa todelliset yhteiskunnalliset konfliktit. (Tietysti tähän voisi lisätä vielä kolmannen kohdan, jonka tarkoituksena on ajaa ”vaatimaton Uschanov” vasemmiston omaksi ”hovifilosofiksi”.)

Pakko ihan kysyä, anteeksi nyt vaan, että mitä vittua?

Pitäisi siis olla äijiä ja puhua porvarillista huttua, aikana jolloin pöydällä pitäisi olla kysymykset luokasta, työstä, commonsseista (yhteishyvät, kuten tieto, luonto, vesi, netti, bioteknologia), naisasiasta, ay-liikkeen uudistamisesta, radikaalista ekologisesta ajattelusta, sosiaalisesta apartheidista jne.

Viides Uschanovin, ja ehkäpä kaikkein kohtalokkain ongelma on uskalluksen puute. Tämä tulee esille Uschanovin suhteessa utopistiseen ajatteluun. Pamfletissa todetaan:

”– yhteiskunnallisten ajatusten ja poliittisten vaatimusten utopistisuutta tai ei-utopistisuutta on mahdotonta arvioida ennalta. — vaatimuksen esittämistä täytyy (kuitenkin) edeltää sen toteuttamisen tulo mahdolliseksi. — emme myöskään voi leimata utopistisiksi mitään juuri nyt haihattelulta tuntuvia vaatimuksia, koska jotkut niistä saattavat myöhemmin, ja joskus hyvinkin nopeasti, muuttua itsestään selviksi arjen osiksi.” (Uschanov 2008, s. 151-152).

Uschanovin ongelma on, että hän ei juurikaan esitä ”haihatteluilta tuntuvia vaatimuksia”, sen verran onnetonta hänen aloitteellisuutensa vasemmiston uudistamisen osalta on. Toinen Uschanovin ongelma on sosialidemokratialle tuttu ajattelun sitominen siihen, että vaatimuksia voidaan esittää vain jos niillä on selkeät mahdollisuudet toteutua. Eli siis – ja kuinka tutulta tämä kuulostaakaan – päädytään vaatimaan kapitalismia ilman kapitalismia jne. Uschanovilainen vasemmisto haluaa tekoja ilman riskejä.

Tässä tulemmekin teon politiikkaan. Uschanovilainen ajattelu ei mahdollista koskaan minkäänlaista radikaalia tekoa. Se näyttäisi rajoittuvan ainiaaksi porvarillisen edustuksellisen demokratian – oli se kuinka toimimatonta tahansa ja osallistui sen toteuttamiseen miten suuri/pieni osa ihmisistä tahansa – puitteisiin, joissa pitäisi ensin äänestää siitä, että pitäisikö äänestää siitä, että järjestettäisiinkö kansanäänestys siitä, että… (vai oltaisiinko sittenkin tekemättä yhtään mitään). Äänestettävä on, oli katasrofi millainen tahansa tai systeemin mädänneisyys millainen tahansa.

Voi tosiaan olla niin, että radikaali teko mahdollistuu vain liberaali-demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän poikkeustilassa, mutta tällaisen poikkeustilan ajatteleminen paljastaa myös uskalluksen puutteen. Poikkeustilassa otettu riski joko saa demokraattisen oikeutuksensa jälkikäteen tai sitten ei. Historiallinen esimerkki Žižekiltä: vuonna 1940 de Gaulle vaati Ranskassa sodan jatkamista Hitkerin Saksaa vastaan, mutta ei saanut taakseen demokraattista oikeutusta. Kaikki tiedämme, että totuus oli myöhemmin de Gaullen puolella. Vaikka radikaali teon politiikka saattaa olla ilman kontrollia, toisin sanoen sen seuraamuksista ei ole varmuutta, niin aivan samoin – kuten de Gaullen ja ranskalaisten esimerkki osoittaa – myös demokratia tuottaa omat ylilyöntinsä.

Kysymys siis kuuluu: elämmekö tällä hetkellä poikkeustilaa? Onko radikaaleille teoille tarvetta? Voisiko olla niin, että liberaali-demokraattinen eetos peittää alleen kapitalismin todelliset antagonismit?

Kuten edellisen Lavastekaupungin postauksen lopuksi kysyttiin, onko nyt, kun meillä on viimekädessä pelissä koko elämä maapallolla, zombiepolitiikan aika?

Tämän tekstin otsikossa kerrottiin, että vasemmisto etsisi yötä. Lopuksi meidän onkin tehtävä selvyys uschanovilaisuuden, vasemmiston, zombiepolitiikan ja yön politiikan välillä.

Uschanovin vasemmistolaisuus jos mikä on zombiepolitiikka. Se on vasemmistolaista politiikkaa, joka ajaa porvareiden tavoitteita ja näkee päivät pitkät porvareiden unia. Se on osa sitä politiikkaa, joka on tehnyt aikaisemmista yöeläjistä, zombie’sta, elävistäkuolleista päivän politiikan subjekteja.

Jos päivällä meno on näin rumaa, niin voisiko se yöllä olla jotain muuta?

Jos zombiepolitiikkaa tehdään päivisin oikeistohegemonisin ehdoin, pitäisikö vasemmiston ottaa (radikaalin teon) askel kohti yön politiikkaa? Voisiko yön politiikka olla ”kaukana ollut vieras”, johon tutustumiseen ei ole vasemmistossa suotu mahdollisuuksia:

Yöt ovat sanomattoman pitkiä,
on aikaa nukkua,
on aikaa kertoa,
viiniä juoda ja viihdyttää
kaukaa tullutta vierasta. —

Yöllä aurinko
paistaa kuolleille —
Niitä jotka haudattiin pystyyn
ei enää erota.

– Pentti Saarikoski, runokokoelmasta Onnen aika 1971.

Uschanovilainen politiikka on zombiepolitiikkaa, joka julistaa elävän, ajattelevan ja hengittävän nuoren vasemmiston kuolleeksi. Ehkäpä tämä julistus ei tuota tulosta, sillä yöllä aurinko paistaa kuolleille.

Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?