Avainsana-arkisto: commons

Ihan epätavallista rallia, eli reclaim everything

Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.

Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.

Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b

Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.

Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.

Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.

Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.

Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.

Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.

Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.

Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.

Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.

Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.

Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.

Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.

Mainokset

Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?

Oppia ikä kaikki; oppia maksamaan lainaa ikä kaikki

Korkeakouluihin on viime vuosina ajettu sisään mitä moninaisempia kontrollin muotoja – oletettavissa on, että lähitulevaisuudessa tahti vain kiristyy. Lähes samaan aikaan kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain, EVA julkaisi raportin, jossa herätetään henkiin lainaperustainen ”opintotuki” -malli. Lainaa on tarpeellista tarkastella opiskelijan ja tietotyöläisen ”elämän haltuunottona”. Eräänlainen ennakkoasetelma löytyy Atlantin takaa.


”Jos jokin hyödyke on ilmainen, sitä käytetään liikaa ja väärin. Ainakin korkeakoulutasolla olisi siirryttävä maksullisuuteen” – Björn Wahlroos, Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n seminaarissa 2006.
”Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien työssäkäyvät köyhät kuin keskustojen luovaluokkakin, yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät. Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä koe heidän elämällään?”- Jussi Vähämäki, Itsen alistus 2009.
Yliopistoissa kapinoitiin kevät. Kesän tullessa yliopistoliikkeen pääasiallinen kritiikin kohde, yliopistolaki meni eduskunnassa läpi että poksahti. Nyt yliopistoliike on suunnan etsimisen edessä: olisi kyettävä ennakoimaan uudistusten, jotka eivät todella palaudu yliopistolakiin, seurauksia ja vaikutuksia. Bios politikos -blogissa summataan yhteen yliopistoissa tapahtuvia muutoksia, jotka uusi yliopistolaki omalta osaltaan mahdollistaa – mutta niitä ei toki synnytä. Muutokset näyttäisivät olevan selkeitä poliittisia pyrkimyksiä asettaa korkeakoulujärjestelmä (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) toimimaan yrityksen tavoin. Koulutuksen kentällä vaeltaja ei voi näinä päivinä olla palaamatta Deleuzen sanoihin:

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.”

Mutta palataanpa takasin lakikritiikkiin. Bios politikos napauttaa niin lain kritisoijia kuin sen puolustajiakin:

” — lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin.”

Ehkäpä tästä neuvosta olisi otettava vaari.

Uudistusten tuottamat kontrollin muodot näyttäisivät olevan yliopistoissa moninaiset. Tässä yhteydessä lavastekaupunkilaista kiinnostaa kuitenkin opiskelijoiden rooli osana korkeakoulukontrollijärjestelmää. Tällä hetkellä laaduntarkkailujärjestelmällä pyritään varmistamaan opiskelijoiden nopeampi valmistuminen, ja saattamaan suomalaiset opiskelijat Bolognan prosessin mukaiseen korkeakoulumalliin: alempi korkeakoulututkinto kolmessa ja ylempi kahdessa vuodessa. Keppinä nopeuttamiselle toimii täysipäiväisesti opiskelevalle neljäksi ja puoleksi sekä kesätöissä käyvälle (tai muulloin työskentelevälle) kuudeksi vuodeksi riittävä opintotuki. Asumislisineen tukea napsahtaa tilille maksimissaan 499.60 euroa, koska tällä vain harva elää, tarjotaan lainaa, mikä nostaa tulot maksimissaan 800 euroon kuussa. Koska tulevan tietotyöläisen valmistumisesta ei ole takeita, harva ottaa lainaa. Ennemmin tehdään töitä ja opiskellaan pidempään. Marko Raitanen toteaa 2000-luvun alussa:

”Opintolainojen takaisinmaksuongelman taustalla ei niinkään näytä olevan hedonistinen valinta kuin taloudelliset realiteetit. Huomattava osa opiskelijoista, lähes kolme neljäsosaa, on jättänyt opintolainan nostamatta, mikä kertoo vahvasta pärjäämisen eetoksesta. Silti moraalinen paniikki maksuhäiriöisistä “murentamassa” yhteiskuntamme arvoja elää vahvana. lama-ajan nuorisotyöttömyyden sosiaalipummisyytökset ovat saaneet uuden kohteen, asennevammaisen opiskelijan.”

Siis opiskelijat eivät halua ottaa lainaa vaan ennemmin jättävät syömättä tai käyvät töissä? Helvetin kakarat! Kuka takoisi niiden päähän, että lainaa on otettava, koska talousjärjestelmämme ja ”kansalaisten” kurissa pitäminen perustuu velanmaksulle?

Tässä kuvaan astuu valtio, jonka tehtävänä on erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut markkinoiden ja pääoman palveleminen. Sen onnettomaksi tehtäväksi jää myös opiskelijoiden kohdalla heidän pakottamisensa lainanmaksajiksi, oman elämänsä yrittäjiksi. Näin on, ainakin mikäli punnitsee Elinkeinoelämän valtuuskunnan näkökulmaa koulutuksen maksullisuuteen.

Kakarat on pakotettava lainaan

Tuore Evan raportti Pulaa työstä ja työvoimasta tuo ajankohtaisen näkökulman (eikä vähiten hyväksytyn yliopistolain myötä) opintotukijärjestelmän lainaperustaiseksi muuttamiseen (muutoin raportti keskittyy enemmän ja vähemmän hellään teoreettiseen työhön pakottamiseen ja kehoittaa korkeakoulutettujen maahanmuutajien järjestelmälliseen etsimiseen).

Kansantaloudellisesti tätä lainamallia perustellaan tottakai sen edullisuudella (julkisen vallan nykyiset panostukset yksittäiseen tutkintoon kuvataan raportissa mittaviksi: 50 000 euroa tutkintoa kohden, mikä koostuu opintoetuuksista ja opiskelijaa kohti lasketuista käyttömenoista), mutta myös hallinnollisella yksinkertaisuudella ja sillä, että täysipäiväisinä opiskelijoina opiskelijat eivät olisi työmarkkinoilla muuttamassa vakituisia työpaikkoja pätkätöiksi (s.63-64).

Anteeksi? Siis opiskelijoiden poistaminen työmarkkinoilta poistaa prekaarintyön? Tässä lienee EVAn interventio prekariaattikeskusteluun…

Olipa miten oli, lainamalli olisi myös perusteltava opiskelijoille jotenkin. Tähän pyritään tarkastelemalla opiskelijoiden tulevia kulta-aikoja:

”Viisi vuotta opintojen päättymisen jälkeen korkeakoulumaisterin bruttokuukausipalkka on noin tuhat euroa kouluttamatonta ikätoveria korkeampi. Palkkaero on kasvanut työvuosien karttuessa ja vain harva korkeakoulutettu on jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi. Työ on yleensä siistiä sisätyötä.”(s.59).

Ehkäpä tämä on raportin kirjoittaneen kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkosen ja hänen opiskelijoidensa kokemus. Mutta; miksi kuitenkin niin moni kanditaatti/maisteri/tohtori on työttömänä, tai prekaarissa työsuhteessa? Miksi saamme päivittäin lukea pahenevista (nuoriso)työttömyys (mm. HS 25.6) luvuista, joissa korkeakoulutetun väen osuus on suuri? Miksi filosofian lisensiaatti tienaa (siis jos tienaa) 1200 euroa bruttona kuussa? Miksi niin moni maisteri on työskennellyt valmistumisen jälkeisenä kymmenen vuoden aikana maksimissaan vuoden mittaisissa työsuhteissa?

Raportti jatkaa kakaroiden ojentamista. Pehkosen mukaan opiskelijoiden purnaus heikosta toimeentulosta vaikuttaa ristiriitaiselta:

”puheenvuoroista välittyy ajatus, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa opiskeluaikaiset elinkustannukset täysimäräisesti. Huolena on, ettei opintotuki kata kaikkia elinkustannuksia. opintotukea verrataan joskus jopa työtömyystukeen. Tällaiset näkemykset eivät ole kestäviä. Niissä unohdetaan, että opiskelu tuottaa ammatin, keskimääräistä paremman palkan ja usein myös arvostetun yhteiskunnallisen aseman.”(s.60).

Raportissa kieltäydytään (tietysti) näkemästä opiskelijoita tuottajina ja mm. korkeakoulukaupunkien yhteiskunnallista ja kulttuurista rikkautta ruokkivana väestönä (opiskelijan asemaa tuottajana ja osana tietotyövoimaa sekä kulttuurin rikastajana on tarkasteltu verkkolehti Megafonin artikkelissa). Entäs jos opiskelu ei tuotaakaan ammattia vaan yhä suuremman massan uudenlaisia yrittäjiä, työläisiä, jotka työtä tehdessään etsivät samalla seuraavaa työtä?

Raportin mukaan suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä on kaksi erityishuomiota vaativaa seikkaa. Ensinnäkin korkeakouluissa näyttäisi olevan aivan liikaa opiskelijoita. Toiseksi silmiinpistävää on opiskelijoiden työssäkäynti opintojen ohella (reippaasti yli puolet työskentelevät opintojen ohella). Raportti keskittyy erityisesti jälkimmäiseen piirteeseen. Sen mukaan opiskelijoiden työssäkäynti on muuttanut suomalaisten työmarkkinoiden toimintatapoja (ikäänkuin opiskelijat olisivat työelämän ja tuotannon muutosten primus motor), suosimaan vakinaisten töiden sijaan pätkä-  ja vuokratyövoimaa korkeakoulukaupungeissa. (s.61-62). Näiden työelämän tuholaisten ymmärrys kun ei riitä arvostamaan tulevan työelämän autuutta:

”Lyhyen aikavälin taloudelliset kannusteet ohjaavat opiskelijoita verkkaiseen opiskelutahtiin ja opintojen ohessa työskentelyyn. Saatavilla olevat opintososiaaliset etuudet yhdessä kevyesti verotettujen työtulojen kanssa näyttävät päihittävän nopeasta valmistumisesta ja siten tulevaisuudessa saatavista paremmista ansioista saatavat edut. Näyttää siltä, että nopean valmistumisen rahallista merkitystä ei joko ymmärretä tai sitä ei arvosteta.” (s.62)

Kakarat on siis enemmän tai vähemmän pakotettava lainaan.

Rapotti herättää henkiin taannoisen Sailaksen (2003) työryhmän opintoehdotuksen. Sen mukaan opinnot rahoitettaisiin lainalla ja työllistymisen myötä velka vähennettäisiin verotuksessa. Raportin mukaan malli ei ole ”perinteinen lainajärjestelmä” eikä se heikentäisi ”vähävaraisten nuorten” opiskelumahdollisuuksia. Mitä nopeammin valmistut – ja kaikki valmistuvat! – sitä vähemmän korkoja jää maksettavaksi (oletuksena näyttäisi oleva, että mallin 700 euron kuukausilaina takaa myös opiskelijalle halun ja mahdollisuuden opiskella täysipäiväisesti; mikä takaa, että opiskelijat eivät sekä nosta lainaa, opiskele täysipäiväisesti ja joudu vielä töihinkin?). Tuen saamisen ehtona on vain valmistumisen jälkeinen työllistyminen, ja seuraavalla vuosikymmenellähän työpaikoista ei ole pulaa. (s. 62-63). Tai näin ainakin halutaan uskotella. (Lainallahan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kapitalisti haluaa muuttaa lisäarvonsa ottamalla haltuun opiskelijan tulevan työn ja viimekädessä elämän).

Tässä yhteydessä, ei niinkään kiinnosta mallin porvarillinen käytännöllisyys, vaan ennemmin se, että opiskelijoita halutaan puskea yhä nopeammin epävarmoille työmarkkinoilla maksamaan lainojaan takaisin, mutta ennen kaikkea se, mikä yhteiskunnallinen merkitys luotolla on ja mikä merkitys sillä on opiskelijan henkilökohtaiseen elämään. Millaiseen muutokseen yhä kasvava luotottaminen on asettanut yhteiskunnan ja sen yksilöt? Bios politikos -blogin kehoituksesta tästä eteenpäin tarkastellaan mahdollisen yksittäisen muutoksen, eli lainaperustaisen opintojärjestelmän vaikutuksia korkeakoulujärjestelmään ja sen opiskelijoihin ja tutkijoihin.

Lavastekaupungissa astellaan nyt hieman heikoille jäille.

Miten lainaaminen kasvattaa – yhdysvaltalaisen mallin tarkastelua

Yliopistomuutokseen sisältyy selkeitä kehityslinjoja koulutuksen maksullisuuden suuntaan. Jo nyt laki mahdollistaa EU ja ETA -maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävät maksut. Lisäksi koulutuksen maksullisuus niin avoimen yliopiston ja ammattikorkekoulun kuin tilauskoulutuksen (oppia ikä kaikki) kautta tulevat lisääntymään (samalla perinteisiä yliopiston opintokokonaisuuksia tullaan siirtämään ammattikorkeisiin). Jos tulevia yliopistoja on vaikeuksia pääomittaa ja valtion rahoitus ei ole riittävä, on todennäköistä, että myös opintomaksut ja lainaperustainen ”tukijärjestelmä” tulevat ajankohtaisiksi.

Lavastekaupungissa tiedetään hyvin, että yhdysvaltalainen ja suomalainen koulutusjärjestelmä poikkeavat toisistaan edelleen merkittävästi, olkoonkin, että jälkimmäinen on juuri korkeakoulumuutoksen myötä liukumassa yhä lähemmäs edellistä. Silti, kun pohditaan yliopistomuutoksen yksityiskohtien vaikutusta tulevaisuuden yliopistoon, lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus Atlantin toiselle puolelle.

Jeffrey Williams on käsitellyt parissa artikkelissaan (2006 ja 2008) yhdysvaltalaista opintolainajärjestelmää, niin sanottua ”lainakasvatusta”. Kummallisuuksistaan huolimatta (kirjoittaja pyörii jossain nostalgisen humanistiyliopiston kaipailun ja helläksi nationalismiksi taipuvan ”todellisen vapaan amerikkalaisuuden” vaalimisen välimaastossa – edelliset näyttäisivät olevan vähintäänkin yhtä paljon Dissent -lehden linjauksia kuin varsinaisen kirjoittajan) ne antavat viitteitä mahdollisen opintolainajärjestelmän sisäänajon vaikutuksista suomalaiseen yliopistoon ja erityisesti opiskelijoihin. Tässä tarkoituksena ei suinkaan ole vertailla EVAn ehdottamaa lainamallia ja Yhdysvaltalaista lainajärjestelmää, vaan tarkastella yleisemmin lainaa opiskelijan elämän muuttajana.

Yhdysvalloissakin opintolainajärjestelmä on verraten tuore malli rahoittaa opiskelu; lainajärjestelmä syntyi LBJ:n presidenttikaudella 1960-luvun puolivälissä tarkoituksena mahdollistaa vähävaraisimpien nuorten koulutusmahdollisuudet. Aluksi lainan ottaminen oli harvinaista, koska etenkin julkiset yliopistot olivat opiskelijoille edullisia. Sittemmin lukukausimaksut ja muut maksut ovat kasvaneet mittavasti (inflaatio huomioon ottaen reippaasti kolminkertaisiksi 2000-luvulle tultaessa) niin julkisella kuin yksityisellä puolen, mikä on moninkertaistanut lainaajien määrät.

Syy maksujen nousuun on selvä: liittovaltio on vähentänyt tukeaan kasvatukseen, mikä on puolestaan karsinut osavaltioiden osuutta lukukausimaksuista mm. 1980-luvun alun 50 prosentista vuoden 2000 kolmasosaan. Yliopistot ovat pyrkineet paikkaamaan rahoitusongelmiaan mm. yksityisten lahjoituksien metsästämisellä ja yhteistyöllä elinkeinoelämän kanssa. Vakain tapa kerätä rahoitus ovat kuitenkin lukukausimaksut, jotka elonkorjuun tavoin kauhotaan joka syksy opiskelijoilta. Julkisen rahoituksen purkaminen on viimekädessä muuttanut yhdysvaltalaisen korkeakoulutuksen julkisesta yhteisestä oikeudesta yksityiseksi palveluksi, jota Williams kutsuu kankeahkosti nimellä ”post-welfare state university”.

On kuitenkin olennaista huomata, että valtio ja sen julkinen rahoitus ei ole tälle (yritys)yliopistomallille mikään vaihtoehto, vaan valtio on mitä halukkaimmin ollut mukana muuttamassa koulutusta muiden sosiaalipalvelujen ohella markkinavetoiseksi:

”The state’s role is not to provide an alternative realm apart from the market but to grease the wheels of the market, subsidizing citizens to participate in it and businesses to provide social services. — The state encourages participation in the market of higher education by subsidizing interest, like a start-up business loan, but eschews dependence, as it leaves the principal to each citizen. You have to pull yourself up by your own bootstraps.” (Williams 2006, 56).

Opiskelijat sijoittavat lainoilla itseensä kohottaakseen/maksimoidakseen tulevaa markkinapotentialiaan kovan kilpailun työmarkkinoilla. Bisnes on bisnestä. Opiskelijaa ei enää eritellä millään tavalla markkinoiden ulkopuolelle, vaan pikemminkin päinvastoin: tietokyvyllisenä yksilönä hänestä tulee tärkeä osa markkinoita. Valtiolle ja pankeille järjestelmä on kimurantin järkevä. Paitsi, että se vahvistaa nuoren käsitystä ”oikeudenmukaisesta maailmasta”, jossa lainalla (ja sitä koko elämän maksamalla) hankitaan paikka auringossa, niin koko riski lainan takaisin maksusta on Yhdysvalloissa sälytetty opiskelijan harteille. Liittovaltion lainaohjelmat nimittäin takaavat pankin riskin, mutta eivät opiskelijan. Samaan aikaan kun pankit keräävät sievoisen potin (vuonna 2004 Sallie Mae -pankki keräsi opintolainoilla 37 prosentin tuoton!), opiskelija ei voi sovittaa lainansa mahdollisia maksuvaikeuksia mitenkään. Pelkkä lainan mahdollistama opiskelijan kontrollointi ei riitä, vaan tarvitaan poliisi repimään velka korkoineen vaikka väkisin. Käytännössä tämä tapahtuu työhön pakottamalla:

”kiristetään korkkiruuvia. Lainan hoitamiseen tarvitaan lisää hilloa. Alat painaa kahta vuoroa, käyt siivoamassa, tarjoat kirjallisia saavutuksiasi paikallislehteen ja harrastat puhelinseksiä, välillä myyt hampurilaisia”. (Vähämäki 2009, s. 236).

Sitä saattaa ajattelella helposti, että laina on ikääkuin välttämätön osa korkeakoulutusta ja tulevaisuuden työpaikkaan satsaamista. Luotto nähdään tällöin irrallisena korkeakoulutuksen agendasta, mutta entäs jos yhdysvaltalaisen esimerkin pohjalta (pitäen mielessä Deleuzen ajatukset yhteiskunnan yritysmuotoistumisesta) ajattelisimmekin opiskelijoiden luotonottamisen tärkeänä osana korkeakoulutuksen (kasvatuksellista) tähtäintä?

Mitä jos velanottamisesta tulee keskeinen kokemus myös tulevaisuuden suomalaisissa korkeakouluissa? Jos yhä useammat kasvavat perheissä, joissa velka osaltaan tuottaa ”itseensä sijoittavan yrittäjän subjektiviteettin”, niin eikö lainaperustainen opiskelu jatka luonnollisesti tätä tuttiveijarista arkkuun kestävää velanmaksamista?

Lainajärjestelmän voi Williamsin mukaan nähdä opettavan opiskelijalle ainakin kuusi tärkeä asiaa kapitalismista:

1.Korkeakoulujärjestelmä näyttätyy (ja koetaan) kulutuspalveluna, jota täydentävät fyysisesti Nokia-luentosalit, Hesburger-ruokalat, mitkälierusketusaerobic-salit ja tottakai kampuksen käytävältä löytyvät miniNordea-pankit, jotka tarjoavat mahdollisuuden rahoittaa koko karnevaalin. (Tämä kampuskuvio lienee tuttu nykyisin opiskelevalle nuorisolle myös Suomessa ainakin vuosituhannen alun Naomi Kleinin bestselleristä No Logo. Toistaiseksi firmojen tunkeutuminen suomalaisille kampuksille ei ole täysin onnistunut, mutta selkeitä merkkejä tälläisistä pyrkimyksistä tullaan varmasti näkemään yhä enemmän lähitulevaisuudessa).

2.Laina tuottaa ”rationaalisia uravalintoja”. Nuoret eivät ole tyhmiä: mitä todennäköisemmin opiskelijat ymmärtävät asemansa järjestelmässä, ja tekevät uravalintansa jo yhä varhaisemmassa vaiheessa. Miksi lainottaa tai miksi ylipäätänsä opiskella tuottamatonta alaa? Tai toisinpäin, miksi yliopiston pitäisi kouluttaa väkeä tuottamattomilta aloilta?

3.Korkeakoulu näyttäytyy osana kapitalistista markkinajärjestelmää, joka on luonnolinen, historiallisesti pysyvä ja voittamaton. Yliopistoissa vietetty aika siis vahvistaa maailmankuvaa kaikkivoivasta liberaali-demokraattisesta järjestelmästä, joka on historiallisen kehityskulun päätepiste.

4.Lainajärjestelmä opettaa, että valtion tehtävä ei ainoastaan ole palvella markkinoita, vaan kannustaa kansalaisia kuluttamaan ja satsaamaan itseensä.

5.Laina summaa ihmisarvon. Laina on jokaisen oma valinta. Arvosi mittautuu markkinapotentiaalisi mukaan.

6.Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä laina opettaa nykytyöelämän vaatimuksiin. Se valmistaa opiskelijat stressiin, huoliin ja jatkuviin paineisiin, jotka täydentyvät valmistuttua kuukausittaisillä lainanmaksuerillä seuraavaksi viideksitoista vuodeksi (tai todennäköisesti sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi mikäli itseensä sijoittaminen on sisäistetty, ja pankkiin mennään sopimaan uusista lainajärjestelyistä, joissa opintovelka paketoidaan asunto- ja mitänäitänytonvelkaan.)

Ehkä tosiaan, kuten Williamskin pohtii, yhteiskunnan ”sivistyksen tasoa” ei tulisi enää nykykapitalismissa mitata dostojevskiläisittäin vankiloiden tasoista, vaan pikemminkin sen koulutusjärjestelmästä.

Luotolla elämä haltuun

Oikeisto, toisin kuin (puoluepoliittinen) vasemmisto, on kyennyt kapitalismin analysointiin. Finanssinikkarit ottivat 1970-luvulta alkaen työssä ja tuotannossa tapahtuneet muutokset todesta, ja alkoivat kehitellä perinteistä palkkaa tehokkaampia työläisten ja heidän elämänsä kontrollimekanismeja. Luotto on tällainen mekanismi. Lainalla on yhteiskuntaa yritysmuotoistava vaikutus – työläisetkin astelevat enemmän ja vähemmän jämptissä rivistössä yrittäjän arkeen. Luotto kun mahdollistaa viimekädessä koko elämän haltuunoton.

Kirjassaan Itsen alistus (Like/Tutkijaliitto 2009) Jussi Vähämäki tarkastelee nykykapitalismin tapaa ratkaista luottoamisella tuotannon jatkuvuuden ja tulojen katkonaisuuden ristiriita (pitäähän jengi saada kuluttamaan). Teollisessa kapitalismissa palkkatyö oli tehokas työläisen elämän kontrolloija, mutta se ei kyennyt ottamaan haltuunsa muuta kuin työläisen tehtaassa/konttorissa viettämän ajan. Työtä tehtiin pakkona, jotta sai viettää vapaa-aikaa pubissa, jalkapallokentällä tai perheen parissa. Mutta ”työpalkan ongelma on, että se ei kykene ottamaan haltuunsa — yhteisöelämästä peräisin olevia positiivisia ulkoisvaikutuksia, siis esimerkiksi terveyttä, oppimiskykyä ja kulttuuria.”(Vähämäki 2009, s. 243). Sen sijaan nykykapitalismissa velka korvaa palkan kysynnän kasvattamisen ja taloudellisen kasvun välineenä, mutta myös

”keinona työläisen elämän kontrolliin ja välineenä pakottaa työläisen itsensä alaiseksi, komentamaan itseään, pakottamaan itsensä töihin. Kehittämään itseä, kontrolloimaan tapojaan ja halujaan. Toisin sanoen, luotto ei ole mikään holtiton instrumentti. Sen tarkoitus on sitoa työläisen koko elämä osaksi pääoman arvonlisäysprosessia.” (emt., s. 243-244).

Luotto puskee sisään ikkunoista ja ovista, ja edelleen niistä ulos työläisen, tämän ikuisen yrittäjän ja elinikäisen opiskelijan, perään minne ikinä, ja mihin aikaan tahansa, hän meneekään. Koko elämästä tulee velanmaksua, tuotantoaikaa. Opintovelkakin on näppärä portti velkakierteeseen.

Lainanottaja ei kuitenkaan ole luotettava. Hän voi milloin tahansa pakata laukkunsa ja lähteä, tai sitten vaan kieltäytyä maksamasta. Siksi tarvitaan järjestysvoimat – lakitupa ja poliisi, jotka varmistavat lainan takaisin maksun, oli kyseessä sitten työllistymisvaikeuksista kärsivä uunituore maisteri tai putkimiesjussi. Talouskriisistä huolimatta, jos ja kun luotottaminen jatkuu ja mikäli luoton merkitys kasvaa, kasvaa samalla myös näiden voimien valtuudet kontrolliin ja väkivaltaiseen puuttumiseen ihmisten elämään. Jos kriisin aikana tai sen myötä lainahanat menevät kiinni, on ongelmissa ennenkaikkea prekaariväestö, he joiden elämä perustuu itseensä sijoittamiseen juuri luoton avulla.

Siis ei muuta kun lainaa hakemaan:

”eikä ole syytä paniikkiin
kun vain uskoon meininkiin
täällä saa
saa mitä tilaa
ja saa vaikkei tilaisikaan
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden mahdollisuuden

jokainen mies ja nainen
on totta kai vajavainen
löydä uusi virta itsestäsi
päästä kone irti sisältäsi
ja tulet pian huomaamaan
on vielä paljon voitettavaa
ja kun tulee vuorosi antaa
muista että vain kaikki kelpaa

täällä saa
saa mitä tilaa

tuntuuko ettet pysy mukana
että kaikki menee ohi
kuin olisit odotushuoneessa
etkä oikein sinnekään sovi
ei tämä ei ole pilaa
täällä todella saa mitä tilaa
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden

mahdollisuuden voittaa

uuden mahdollisuuden”

Radiopuhelimet, Hullun opetus


Vai pitäsikö sittenkin tilata yliopistoa commonsina ja perustuloa joka kakaralle?

Historiallinen tilaus kommonismille

Koko Suomi tuntuu olevan polvillaan spektaakkelimaisen kaappaustapauksen edessä. Kapitalistisuvun vesa joutui ”suhteellisen menestyneen” juristimiehen kaappaamaksi; kieltämättä yhtälössä on jotain kummallisen kiehtovaa. Tapaus polkaisi liikkeelle sellaisen valtiollisen militantin operaation, että vertaista ei ole Lavastekaupungissa nähty. Pääoma pulassa – apua tulossa. Toki, kyseessä on tietysti inhimillinen murhenäytelmä. Kuitenkin, loppu hyvin kaikki hyvin.

Yhtä onnekkaita eivät ole esim. ne 15 000 suomalaista naista, jotka joutuvat vuosittain raiskauksen uhriksi (tämä nyt vaan ihan sillä, että mediaspektaakkelin (pääoma)mittasuhteet voitaisiin nähdä jotenkin toisin. Onkin helppo olla Niklas Herlinin kanssa samaa mieltä siitä, että media ottaa asiasta kaiken irti. Mutta silti Niklas, ketä kiinnostaa?). Tai, millainen valtiokoneisto nytkähtää liikkeelle jos Kontulasta katoaa 26-vuotias työläisnainen tai/ja yh-äiti? Voiko vielä puhua nytkähdyksestä jos heitä katoaa vaikkapa viisi kerralla? Jne.

Naiivia syyttää mediaa suhteellisuudentajun puutteesta. Siitä kirjoitettaan, mitä halutaan lukea.

Please have more to give than fashion and images
Caught up in a trap of media crap that’s no way to live
Caught up in a trap of media crap so little to give

In the underground, integrity lies within
in the underground, image doesn’t mean a thing
we can do away with this negativity
it’s a golden day we can force them to stepdown

Mitä esimerkiksi nytkähtää liikkeelle kun alaikäinen afganistanilainen turvapaikanhakija käännytetään maahanmuuttoviraston toimesta Kreikkaan. Ihan yhtä paljon, kuin Kokoomuksen parantaessa köyhien asemaa (itseasissa vertaus on hyvinkin ontuva: Kokoomuksen tapa puhua työstä ja työväestä on ”liikauttanut” ”epämääräistä porukkaa” kohtuullisesti vaaliuurnille).

Miksi turvapaikanhakijan kohtalo pitäisi kiinnostaa? Miksi kummassa meidän pitäisi tavoitella ns. parempaa maailmaa, jos kuitenkin, loppujen lopuksi, liberaali-demokraattinen kapitalismi on ns. vähiten huonoin järjestelmä? Vaikka Fukuyaman teesi historian lopusta leimataankin nykyään helposti aivopieruksi, on suurin osa meistä fukuyamalaisia kysellessään retorisesti (tai kysymyttä jättäessään) juuri tuota edellistä kysymystä.

Slavoj Žižekin mukaan kamppailu paremmasta maailmasta liittyy olennaisesti edellä mainittuun turvapaikanhakija -kysymykseen. Žižekille kysymys ulkopuolisista ja sisäpuolisista (meistä ja heistä) on keskeisin globaalin kapitalismin antagonismi perustelemaan jotain aivan muuta kuin liberaalia passiivisuutta:

There is nothing more private than a state community which perceives the excluded as a threat and worries how to keep them at a proper distance.”

Žižekin mukaan länsimaisen marxilaisen ajattelun keskeinen ongelma on ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Kun työläinen näytti passivoituvan sohvan ja television väliin, etsintä siirtyi mitä moninaisimmille alueille: kolmannen maailman talonpoikiin, opiskelijoihin, siirtolaisiin ja muutoliikkeeseen (tämänhän tekee sittemmin mm. Hardt ja Negri, joskin sisällyttävät mm. siirtolaisuuden multitudoon: ”A specter haunts the world and it is the spectre of migration”) – toisin sanottuna ns. ulkopuolisiin. Voisiko kuitenkin olla niin, että subjektin etsintä on pikemminkin oman passiivisuuden rationalisointia?

Asioiden mennessä pieleen on aloitettava alusta. Tämä alusta aloittaminen näyttäisi olevan kaikista vaikeinta ja haastavinta (Žižek käyttääkin pitkän pätkän artikkelistaan osoittaakseen Leninin kyvyn myöntää virheensä 1920-luvun alussa ja yrityksen palata alkuun – kuitenkaan vallankumouksellisesta otteesta tuumaa tinkimättä. Lenin näyttäisi kamppaileen viimeiset vuodet tämän uudelleen aloittamisen puolesta – tosin kyvyttömin vaihtoehdoin – stalinistista vaihtoehtoa vastaan). Alain Badiouta siteeraten Žižek vaatii kommunistisen hypoteesin uudelleen asettamista:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Žižekin mukaan on palattava nuoren Marxin ajatukseen kommunismista liikkeenä, joka reagoi todellisiin ristiriitoihin maailmassa. Badiouta ei siis tule lukea ideaalisen kommunistisen hypoteesin asettajana, vaan ennemmin herkkyytenä tunnistaa jokainen yhteiskunnallinen antagonismi, joka tuottaa kommunismin tarpeen. Žižekille kapitalismi tuottaa tällä hetkellä neljä keskeistä antagonismia.

Jo edellä sivutun (valtioiden toteuttaman) jaon ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin lisäksi, Žižek jäljittää kolme muuta keskeistä antagonismia ajastamme: nurkan takana odottavan ekologisen katastrofin, immateriaalisten oikeuksien kaappaamisen (mistä viimeisimpänä esimerkkinä hyväksytty yliopistolaki meillä Suomessa) ja ihmisen geeniperimän alistaminen kapitalistiselle voitontavoittelun logiikalle. Nämä kolme commonsia, yhteistä/yhteishyvää ovat elintärkeitä kamppailun kohteita – Žižekin mukaan niiden yksityistäminen on tuhoisa ja väkivaltainen teko, jota tulisi vastustaa vaikka väkisin.

Näiden kolmen commonsin puolustaminen ei kuitenkaan ole mitään ilman ensimmäistä, kamppailua sosiaalista apartheidia vastaan:

”In other words, in the series of the four antagonisms, the one between the included and the excluded is the crucial one: without it, all the others lose their subversive edge. Ecology turns into a problem of sustainable development, intellectual property into a complex legal challenge, biogenetics into an ethical issue.”

Toki luontoa voi puolustaa ja puita halata, voi ajaa suurempia oikeuksia esim. tiedon julkisuuteen yliopistoissa (tai puolustella professoreiden virkasuhteita uudessa yliopistossa!) ja vastustaa geenimanipulaatiota, ottamatta osaa antagonismiin ulkopuolisten ja sisäpuolisten välillä. Kuitenkin, ilman jälkimmäistä todellista universaalisuutta ei voida saavuttaa. Paikalliset kamppailut, tai kansainväliset kamppailut yksittäisestä commonsista ovat kapitalistisen logiikan haukattavissa: yliopistoissa tarjoillaan reilunkaupan kahvia kautta linjan (sen sijaan, että pitäisi kamppailla yliopistosta tärkeänä commonsina), ja Bill Gates on maailman tunnustetuin ihmisoikeuksien esitaistelija, jne.

Poliittisessa kamppailussa on olennaista ymmärtää, että maailmassa on sosiaalisia ryhmiä, jotka olemuksellaan ovat itsessään universaaleja, ”yksityisistä sosiaalisista hierarkioista” ulkopuolisina he ovat ”part of no part” ihmiskunnasta:

”All truly emancipatory politics is generated by the short-circuit between the universality of the public use of reason and the universality of the ‘part of no part’. This was already the communist dream of the young Marx—to bring together the universality of philosophy with the universality of the proletariat. From Ancient Greece, we have a name for the intrusion of the excluded into the socio-political space: democracy.”

Sen sijaan, että ulkopuoliset tuodaan vähemmistöinä inklusiivisesti mukaan sisäpuolisiin  (kuten Suomalaisessa liberaalissa maahanmuuto -keskustelussa), Žižekiä seuraten, tulisi tunnistaa universalaisuus, joka ulkopuolisissa ruumiillistuu. Toimijana ei ole enää tietty sosiaalinen agentti, vaan agenttien moninaisuus. Meitä ei yhdistä enää kahleet, jotka ovat menetettävinä, vaan se, että olemme vaarassa menettää kaiken. Vallankumouksen subjektin etsinnälle on siis pantava Žižekin mukaan jonkin asteinen piste, ja meidän on tunnistettava itsemme omaa positiotamme vastaan asettuvassa ulkopuolisessa. Tai muuten Juha Suorannan pelko tulevaisuuden ihmisestä voi käydä toteen:

” — pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?”

Niin.

It’s a golden day.

We can force them to stepdown.