Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.
Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.
Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b
Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.
Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.
Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.
Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.
Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.
Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.
Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.
Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.
Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.
Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.
Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.
Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.
Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.
Lavastekaupungin rajat 