Avainsana-arkisto: kaupunki

Ihan epätavallista rallia, eli reclaim everything

Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.

Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.

Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b

Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.

Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.

Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.

Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.

Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.

Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.

Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.

Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.

Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.

Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.

Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.

Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.

Mainokset

Lavasteista kaupunkiin

”Kaupunkisuunnittelun avulla kapitalismi ottaa haltuunsa kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä kehittyy loogisesti absoluuttiseksi ylivallaksi, joka voi luoda – ja jonka on nyt luotava – tilan totaalisuus uudelleen omaksi lavasteekseen.”

– Debord, Spektaakkelin yhteiskunta

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Kirjoitin harvakseltaan vasemmistosta, rasismista, commonseista, zombiepolitiikasta, ja mm. yliopistoista. Tarkoituksena oli kapitalismin kriisin, vasemmiston jatkuvan kilpikonnapuolustuksen, suuntaa etsineiden ympäristöprotestien, yliopistokapinan jälkilöylyjen, voimistuvan muukalaisvihan ja oikeiston harjoittaman häikälemättömän luokkapolitiikan keskellä raapia kasaan joitakin suuntaviivoja vaihtoehtoisille kehityskuluille ja vastarinnalle.

Samaa näyttivät tekevän useat muutkin erinomaiset blogit ja sivustot. Toiset aloittelivat, toiset väänsivät jo hyvinkin pitkällä kokemuksella. Useimpien työ jatkuu edelleen, voimakkaammin ja kokeneemmin. Monet löytyvät myös viereisestä linkkilistasta.

Annoin tuolloin blogille nimeksi Lavastekaupungin rajat. Olin alkanut yhä selvemmin jäsentää poliittisia kamppailuja, yhteiskunnallisia konflikteja ja arjen vastarinnan mahdollisuuksia kaupunkikehykseen. Tätä teen edelleen.

Kaupunki on kiinnostanut vastarinnan sekä vaihtoehtoisten elämän muotojen ja yhteiskuntien teoretisoijia löyhästi sanottuna koko työväenliikkeen historian ajan. Marx piti eräänä porvariston menestyksekkäimmistä saavutuksista sitä, että se alisti maaseudun kaupungille, jossa ”pelkkä ilma oli vapauttavaa”. Engels ihmetteli työväenluokan oloja kartoittaessaan niitä täysin aikaisemmasta poikkeavia elämänmuotoja, uusia subjektivisuuksia, joita oli syntynyt muutamassa vuodessa nopeassa tahdissa teollistuviin englantilaisiin kaupunkeihin.

Myöhemmin esimerkiksi Henri Lefevbre ja Guy Debord teoretisoivat 1960-luvun lopun yhteiskunnallisen liikehdinnän pyörteissä kaupunkitilan kapitalismin keskeiseksi areenaksi, jossa se uudisti itseään. Haluttiin myös esittää, että vastarinnan rakentumisen näkökulmasta kaupunki oli noussut yhä merkittävämmäksi tilaksi perinteisen tehtaan tuotantolinjan rinnalle. Edelleen pyrittiin nostamaan esiin palkkatyön ulkopuolisen elämän merkittävyys, työvoiman uusintaminen ja erilaiset vertaistuotannon muodot sekä näiden keskeinen asema paitsi kaupunkitilassa myös yhteiskunnallisen varallisuuden luojana.

Voitokkaan uusliberalistisen projektin ja ns. jälkifordistiseen tuotantoon siirtymisen aikakaudella erityisesti autonomimarxistit, tunnetuimpana ehkä Toni Negri, ovat hahmotelleet metropolia väen yhteisen tuotannon ja organisoitumisen tilana perinteisen tehtaan sijaan. Keskeistä heille on ollut myös immateriaalisen tuotannon merkityksen esiinnostaminen, älytyön ja kommunikaation tuleminen riiston kohteeksi.

Eräs pitkän linjan näkyvä urbaaneja kapitalistisia prosesseja tarkastellut teoreetikko on maantieteilijä David Harvey. 2000-luvulla Harvey on herätellyt henkiin Lefebvren vaatimusta kollektiivisesta oikeudesta kaupunkiin, ja pyrkinyt osoittamaan, että nykyisen kapitalismin kriisin keskeiset syyt on palautettavissa urbaaneihin prosesseihin niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Paikantamalla konkreetisesti ihmisten hyvinvointia uhkaavia kehityskulkuja kaupunkitilaan Harvey visio erilaisten urbaanien yhteiskunnallisten liikeiden ja emasipatoristen projektien yhteistyötä vastarinnan rakentamiseksi globaalille uusliberalistiselle kaupunkihallinnalle (katso Harveyn Right To The City videoluennot tästä).

Suomessa on tietysti myös käyty vilkasta debattia kaupunkitilasta. Erityisesti 2000-luvun prekariaattikeskustelussa kaupunki/metropoli on jäsentynyt prekariaatin tuotannon, luovuuden ja vastarinnan tilaksi. Vapaata kaupunkitilaa on viimeisen vuosikymmenen aikana vaadittu ties minkälaisissa karkeloissa. Kaupunkiajattelun moninaisuus ei tietenkään tyhjene lähellekään edellä mainittuihin muutamiin suuntauksiin.

Kapitalistisen kaupunkikehityksen (prosessi, jossa kaupunkitila muokataan mahdollisimman hyvin lisäarvon tuotantoa palvelevaksi, ja joka pyrkii tuottamaan myös uusia pääoman kiertokulkua kiihdyttäviä elämänmuotoja) analysointi mahdollistaa parhaimmillaan moninaisten kamppailujen terävöittämisen laajempaan yhteyteen. Kun tuotanto on levinnyt yhteiskuntaan, on moneen kertaan myös todettu: mikä teolliselle työväelle oli tehdas on nykytyöläiselle kaupunki.

Vastarinnan potentiaalin näkökulmasta väite on mielenkiintoinen. Vaikka teollinen kapitalismi ajoi työläiset tehtaisiin, oli tehdas kuitenkin keskeinen paikka työväenliikkeen solidaarisuudelle, organisoitumiselle ja kommunikaatiolle. Organisoituminen ja vastarinnan rakentuminen kuitenkin ottivat aikansa, työläinen ”haki suhdettaan” tehtaan tuotantolinjaan ja pääomaan. Sitä voisi kutsua pedagogiseksi prosessiksi, jossa tiedostettiin työväenluokan kollektiivinen potentiaali ja visioitiin menetelmiä päämäärien saavuttamiseksi.

Samalla tavalla suhdettaan kaupunkiin hakee nyt prekariaatti. Tästä näkökulmasta kaupunkitilassa hajallaan olevissa, hyvin erilaisissa kamppailuissa on kyse position määrittymisestä, oppimisesta: kokeilemisesta, hapuilusta, tutustumisesta, vastarinnan paikkojen konkretisoimisesta, uudenlaisten organisoitumistapojen etsimisestä, poliittisen luovuuden testaamisesta, ja sen hoksaamisesta, että järjestelmän tulevaisuus nojaa prekariaatin halukkuuteen tuottaa pääoman hyväksi. Tehdas toi yhteen aikaisemmin maaseudulle leväytetyt ihmiset, ja mahdollisti työläisten välisen kommunikaation. Nykyisin globaalin kommunikaatioinfran tarjoaa netti. Ihmisten vapaan kohtaamisen ja kaduilla tai yhteisissä tiloissa tapahtuvan kollektiivisen vuorovaikutuksen merkitystä yhtään vähättelemättä.

Itseasiassa, jos otetaan tässä välissä pieni vuorovaikutuksellinen sivuraide, niin ”positiiviset kohtaamiset” näyttäisivät nousevan arvoon arvaamattomaan oli sitten kyse tuotannon tehostamisesta tai – vastarinnasta.

Ei ole tietenkää sattumaa, että kaupunkia (ja sen yhteyttä tällä hetkellä radikaalisti muokattaviin koulutusinstituutioihin) käsitellään yhä useammin innovaatiovisiönäärien ja ns. luovan luokan teoreetikkojen puheissa keskeisenä innovoinnin tilana. Merkittävää on kuitenkin se, että niissä korostetaan positiivista henkeä ja vuorovaikutusta. Kaupunkitilan positiivisissa kohtaamisissa ja ihmisten luovassa vuorovaikutuksessa on Pekka Himasenkin tuoreet avaimet kansalliseen innovaatiomenestykseen. Siitä se tuottavuus sitten lähti, ihmisten vuorovaikutuksen alistamisesta arvonlisäykselle.

Tuntuukin siltä, että innovaatioturbokapitalismin kaupunkisuunnittelu on täysin skitsofreenisessa tilassa. Yhtäältä olisi, Debordin sanoin, pidettävä yllä ”urbaanien tuotanto-olosuhteiden vaarallisesti yhteen saattamien työläisten atomisoitumista”, siis sitä, että ihmiset ovat eristyneitä toisistaan, toisaalta olisi saatava jokainen ihminen ja alue kytkettyä urbaanin kulutuksen ja tuotannon virtaan. Kolmanneksi olisi promottava ihmismassoihin positiivista vuorovaikutusta innovoinnin edistämiseksi. Siinäpä sitä.

Vastarinnan rakentumisen näkökulmasta voidaan kuin voidaankin myös korostaa positiivisuutta. Tain näin ainakin mm. Negri ja Hardt tekevät Commonwealthissaan. Eristäytymistä vastaan väki pitäisi saada yhä enemmän kaduille, julkisiin tiloihin, kuppiloihin jne. kohtamaan toisensa, aloittamaan keskustelu ja nostamaan katse ylös katutasosta. Vallankumous lähtee positiivisista viboista. Kyllähän tuo passaa. Kollektiivinen luovuus sykkimään – keskisormea himasille ja kumppaneille.

Kyllästyminen teollisen yhteiskunnan kuriin manifestoitui 1960-luvulta alkaen pakona tehtaista ja palkkatyönormista, mutta myös hyökkäyksenä sen aikaista kapitalismin sanelemaa kaupunkikehitystä vastaan laajan urbaanin liikehdinnän muodossa. Tämän hetken globaalin kapitalismin muoto on pantu täytäntöön kaupungeissa. Tästä järjestyksestä otetaan nyt irtiottoja. On tarve järjestää uusiksi kaupungeissa harvojen käsiin kasaantunut varallisuus, vallata takaisin entisiä ja synnyttää uusia yhteisiä resursseja, ajatella kaupungin ja maaseudun suhde uusiksi kestävällä tavalla, muokata poliittiset hierarkiat ja näivettyneen demokratian muodot uusiksi, kaataa näkyvät ja näkymättömät luokkajaon ja erottelun muurit, sekä pistää piste vallitsevalle kaupunkitilan komennolle – eli purkaa sen kaikkialle kasaamat lavasteet.

***

Kirjoitelen näistä lisää myöhemmin. Nyt lähdetään ruokkimaan positiivisia viboja lavastekaupunkiin. Blogi herää kuitenkin talviunilta – lavasteista kaupunkiin. Kirjoitusten tyyli ja kohteet toivottavasti monipuolistuvat, ehkäpä mukaan saadaan hieman ns. realipoliittisempaakin käryä. Kuka tietää.