Avainsana-arkisto: nuoriso

Kadotettu nuoruus

Kirjoitin aikaisemmin, että tämän päivän nuoret tulisi ymmärtää yhteiskunnallisena etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa, eikä suinkaan toisinpäin. Keskityin kritisoimaan koulujen nuoria passivoivaa vaikutusta. Tässä vielä hieman nuorisosta ja nuoruudesta.

Kun demokratiakasvatuksen puuttuminen ja koulun tarjoama staattinen kuva yhteiskunnasta yhdistetään nuoria yleisemminkin syrjivään yhteiskunnalliseen tendenssiin voidaan mielestäni puhua nuorten tietoisesta syrjäyttämisestä.

Ei ole liioiteltua väittää, Jacques Rancierea mukaillen, että nuoret ovat osa yhteiskuntamme osattomien osaa. Nuoret ovat ulossuljettuja yhteiskunnan poliittisesta kentästä. Sosiaalisesti ja kulttuurillisesti heille tarjotaan syrjäytymistä, kuria ja kontrollia, taloudellisesti heitä odottavat prekaarit työmarkkinat ja epävarma toimeentulo.

Toisaalta nuorilta ei mitään muuta vaaditakaan kuin aktiivisuutta. Kuten usein todettua, tämän päivän työmarkkinat vaativat, että nuorekas työ- ja koulutusputken sankari on kuuliainen, mutkaton, uupumaton, joustava, innostunut ja ainaisessa valmiustilassa. Sankari tekee vähän sitä tuolla ja vähän tätä täällä. Nuoruus on aikaa, jolloin pitäisi olla “kiinnostunut kaikesta sitoutumatta mihinkään”.

Koulutusjärjestelmältäkin on siis tilauksessa ristiriitainen työvoimatavara: yhtäältä pitäisi olla aktiivinen ja joustava yrittäjäsankari, toisaalta kotiin käpertyvä sopeutuja.

Nuoria ohjataan osaksi laajenevaa prekaaria massaa. Anna Kontulan määrittelemän suomalaisen miljoonan ihmisen marginaalin tehtävänä on kantaa kapitalismin tuottavuutta harteillaan, mutta jättää poliittinen päätöksenteko rikkaiden ja poliitikkojen tehtäväksi. Jokaiselle on oma paikkansa ja tehtävänsä.

Tällaisessa totalitaarisessa tilassa ei ole politiikkaa, eikä konflikteja. Yhteiskunnan poliittisen kentän voi politisoida vain sen ulkopuolelta tuleva voima.

Žižekin mukaan ulossuljettujen äärimmäiseksi vaihtoehdoksi muistuttaa olemassaolostaan jää väkivalta. Syrjäyttäminen ja pahoinvointi saadaan poliittisen kentän, ja poliittisen eliitin, tietoisuuteen vain väkivallalla, joka sanoo: “me ollemme täällä, ja me olemme ongelma, jota ette voi enää sivuuttaa.” Kun puhumme kouluväkivallasta, meidän tulisikin ehkä yksilöpsykologian, abstraktien yhteisöllisyysvaateiden ja nuorten terroristeiksi leimaamisen sijaan puhua kouludemokratian palauttamisesta, yhteiskunnallisten konfliktien käsittelyn tuomisesta luokkahuoneeseen ja nuorten autonimisuuden vaalimisesta.

Sillä että ihminen kykenee vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan ja lähiyhteisöön sekä oppii tuntemaan omat juurensa on selkeä yhteys mielekkääksi koettuun elämään.

Samaan aikaan – passiivisuuden ja aktiivisuuden ristiriitaisen vaateen takaa – itse nuoruus muuttuu laajemmin prekaarin yhteiskunnan päällejääväksi ikäkaudeksi.

Olette ehkä saattaneet ihmetellä, miksi vuosittain jaettavan Vuoden nuori taiteilija -palkinnon käy usein pokkaamassa lähemmäs nelikymppinen taiteilija. Samoin palkitut nuoret lupaukset, yrittäjät tai tutkijat ovat syntyneet 1970-luvulla tai jopa sitä edeltävällä vuosikymmenellä. Mitäs nuoria ne sellaiset ovat, kuulee huudettavan.

Kyse ei ole palkintoraadin virhearvioinnista, vaan siitä, että nyky-yhteiskunnassa nuoruus ei näyttäisi loppuvan koskaan.

Niistä elementeistä, jotka aiemmin liitettiin nuoruuteen tulee yhä vanhempaan ikään ylettyviä säännönmukaisuuksia. On tapahtunut se nuoruuden haltuunotto, jonka Guy Debord tiivisti kaukonäköisesti Spektaakkelien yhteiskunnassaan neljä vuosikymmentä sitten:

”…spektakulaarinen vastakkainasettelu nuorison ja aikuisten välillä nousee keskeiseksi valheellisten roolien joukosta: valheellisten, sillä aikuista, oman elämänsä herraa, ei ole olemassakaan, ja nuoruus, olemassa olevan muuttuminen, ei missään mielessä ole omaa nuoruuttaan viettävien omaisuutta, vaan talousjärjestelmän, kapitalismin dynamiikkaa.”

Nuoruus on nykykapitalismille elinehto, siksi se levittää nuoruuden kaikkialle. Teollisen yhteiskunnan aikuisuuteen siirtymisen riitit, kuten rippikoulu ja armeija, ovat menettäneet ajat sitten merkityksensä. Nuoruus jatkuu myös sellaisen tunnetun ajanjakson yli, jossa tietty vastuuton käyttäytyminen, mutta toisaalta myös toiveikkuus ja asetettujen normien koittelu, oli nuorille hyväksyttävää. Ajanjaksoa kutsutaan teini-iäksi, murrosiäksi tai puberteetiksi.

Niin kauan kuin teollinen yhteiskunta kykeni tarjoamaan ennemmän töitä kuin työntekijöitä, ei siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen kohdannut ongelmia. Nuoruuden väliaikainen, siis turvallinen, luonne säilyi. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli pyrkimys vapautua nuoruudelle asetetuista normeista, mutta siirtymän aikuisuuteen muutti ja teki epävarmaksi toden teolla jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteellinen työttömyys.

Nuoruus on ikäkausi, jota ei kyetä ylittämään vaikka haluttaisiin. Työelämän prekarisaatio jatkaa nuoruutta yhä pidempään, mikä tekee elämän suunnittelemisesta erittäin haastavaa. Parisuhteet ja perheet jäävät perustamatta. Lapsi tulee, jos on tullakseen, pitkän matkaa kolmenkympin jälkeen. Siirtymästä tulee pysyvä vaihe, joka määrittelee paitsi täysi-ikäisyyttä myös työelämässä vietettyä aikaa.

Radikaali muutos nuoruudessa asettaa myös muutosvaatimukset nuoruuteen ja nuorisoon kohdistuviin hallintamekanismeihin. Hämmennys näkyy suhtautumisessa nuorisoon. Kriittisen keskustelun tai nuoren autonomian kunnioittamisen sijaan huudetaan niin maan perkeleesti kurin ja kontrollin perään, oli sitten kysymys koulusta tai kaupunkitilasta. “Oireilevaa” mieltä hoidetaan psyykelääkityksellä. Kaupunkitilassa perässä on poliisi tai ostarin stevari. Poliittisesti nuorisoa halutaan hallita yhä pidemmällä koulupakolla, ja sen jälkeistä palkkatyöstä “syrjäytymistä” viranomaisten hyysäyksellä.

Tässä tilanteessa perinteisestä nuoruudesta, joka oli myös vapauden, toivon ja irtioton aikaa, tulee taakka ja rasite, pysyvä epävarmuuden tila. Epävarmuudessa pyristelläkseen tarvitsee yli-inhimilisiä kykyjä, selvitäkseen pitää olla eräänlainen arjen radikaali.

Politiikan tutkija Mikko Jakonen on tiivistänyt osuvasti 2000-luvun prekariaatin ahdistuneen kysymyksen: miksi kasvaa aikuiseksi, jos aikuisuus on vain jatkettua nuoruutta?

Tekstissä mainittuja:

Ranciere, Jacques (2009): Erimielisyys. Politiikka ja filosofia.

Zizek, Slavoj (2008): Violence.

Jakonen, Mikko (2010): Menetetty nuoruus. Kirjassa Muistikuvia 00-luvusta.

Debord, Guy (2005): Spektaakkelin yhteiskunta.

Mainokset

Passiivisia nuorisoterroristeja

”Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”

– Mika Ojakangas, Pietas – kasvatuksen mahdollisuus

Kesäkuun lopussa julkaistiin kansainvälinen 38. maan tutkimus nuorten yhteiskunnallisesta osaamisesta, osallistumisesta ja asenteista [1]. Tutkimuksen julkilausuttu tavoite oli selvittää nuorten valmiudet aktiivisiksi kansalaisiksi nyky-yhteiskunnassa.

Keskeiset tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten nuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat vertailtujen maiden kärkeä. Lisäksi nuorten luottamus poliittisiin instituutioihin on vakaa. Sen sijaan yhteiskunnallinen osallistuminen ei nuoria kiinnosta. Joku saa mitä tilaa (ja saa vaikka ei tilaisikaan).

Kansainvälisessä vertailussa suomalaisnuoret valloitivat häntäpään kiinnostuksessa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista. Pöhöttynyt parlamentaarinen valtaeliitti saa edelleenkin jatkaa kestejään ihan rauhassa, ainakin mikäli tutkimukseen on luottaminen: vain kymmenesosaa nuorista kiinnostaa toimiminen puolueissa, sen sijaan vaaleissa aikoo äänestää 85% nuorista. Kiinostumattomuus polittiseen toimintaan ei tyhjene puolueisiin, vaan vain yksi kolmesta on osallistunut jonkin yhteiskunnallisen järjestöjen toimintaan.

Lisäksi yhteiskunnallisiin instituutiohin tuntuisi luottavan häiritsevän suuri osa nuorisosta. Valtionhallintoon ja tiedotusvälineisiin luottaa kahdeksan kymmenestä, poliittisiin puolueisiin lähes kaksi kolmesta – kaikki reippaasti kansainvälisien keskiarvojen yläpuolella. Lisäksi lähes täysin järkähtämätöntä luottamus on poliisiin ja puolustusvoimiin. Mitäs se Althusser höpötti aikoinaan niistä ideologisista valtiokoneistoista…

Tutkimuksen tulokset eivät anna varmastikaan todellista kuvaa nuorten aktiivisuudesta ja kyvykkyydestä, saatika tavoita heidän poliittista potentiaaliaan yhteiskunnan eri tasoilla. Koulutusjärjestelmän kasvatustavoitteiden tarkastelulle tulokset kuitenkin antavat oivan mahdollisuuden.

Paljon on kuultu puhetta ja huolta nuorten yhteiskunnallisesta asemasta. Nuorisoon suhtautumisessa näyttäisikin niputtuneen kaksi ääripäätä: passiivinen nuori, joka ei toteuta kansalaistehtäväänsä, eli äänestämistä, sekä terroristinuori, joka radikalisoituu kansalaistehtäväkanavansa ohitse. Voisikin todeta, että 2000-luvun nuorison hallinta perustuu pyrkimyksiin käsitellä tätä passiivisen terroristin comboa.

Huoli nuorten passiivisuudesta on tuottanut 1990-luvulta alkaen kymmeniä tutkimuksia, kamppanjoita ja hankkeita. Rahaa nuorten aktivoimiseen näyttäisi löytyneen. Ja miksipä ei löytyisi, onhan kyseessä viimekädessä parlamentaarisen demokratian legitimiteetti, ellei tulevia sukupolvia saada innostettua äänestäjiksi. Äänestämisen osalta homma näyttäisi kohtuullisen hyvältä ottaen huomioon 85%:n äänestyshalukkuuden. Nyt julkaistun kansainvälisen tutkimuksen keskeiset tulokset ovat suomalaisnuorten osalta samanlaiset kuin vuosituhannen vaihteessa (IEA Civics 2001). Valtionneuvostotason projekteista, opettajakoulutukseen kohdistetuista aktivointihankkeista ja muista sellaisista huolimatta aktiiviseksi kansalaiseksi kasvattaminen ei nyt ihan näytä onnistuvan.

Virallinen nuorten aktivoimisen asetelma on kummallinen. Kaava on löyhästi seuraavanlainen: kansainvälisen talousorganisaation kasvatusjaosto yhdessä kansallisten ministeriöden ja niiden konsulttien kanssa päättää ratkaista ongelman; kansainvälinen organisaatio laatii asiantuntijatyöryhmän voimin strategian tilanteen muuttamiseksi; kansallinen opetusministeriö ja opetushallitus tms. julistaa strategiaa myötäilevän hankkeen avatuksi; hanke ulotetaan yliopistojen kasvatustieteelisiin tiedekuntiin ja opettajankoulutukseen; visioita testataan mahdollisesti laboratorio-olosuhteissa, eli normaalikouluissa; lopulta strategiat ja sisällöt valuvat kouluihin ja opettajille joko täydennyskoulutusten tai ”kuinka kasvatan aktiivisia kansalaisia” -oppaiden muodossa. Lopulta luokkahuoneessa pitäisi tapahtua jotain järisyttävää.

Mitkä ovat perusteet oletukselle, että ketään voi aktivoida tällaisella ylhäältä alas -mallilla? Etenkin jos ymmärrämme aktiivisuuden tietoisena poliittisena toimintana, ei aktiviteettina tai tapana, jollaiseksi määräajoin tapahtuva äänestäminen voitaneen lukea. Itseasiassa voitaisiin hiljalleen harkita koko aktiivisuus -sanasta luopumista.

Poliittisessa aktiivisuudessa on paljon samaa kuin oppimisessa. Molemmat jäävät usein pinnallisiksi ellei lähtökohtina ole omat (tai yhteisön) tarpeet ja halut. Erityisesti nuorten osalta aktiivisuus ja oppiminen ovat sidoksissa motivaatioon, sosiaalisiin suhteisiin, kokeiluun ja tunnusteluun, miksei myös voittoihin ja tappiohin. Ylätason aktivoimishankkeilla ei kyetä tarttumaan näihin lähtökohtiin.

Oli miten oli, tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että nuoret pitävät poliittisia instituutiota ja valtion hallintoa stabiileina voimina, jotka toimivat ”tuolla jossain” ilman, että niihin tarvitsisi vaikuttaa.  Tai, että niihin voitaisiin vaikuttaa. Demokratiakin pelaa kuin itsestään. Nuoren positioksi näyttäisi jäävän yhteiskunnallinen asiakkuus äänestäjänä, kuluttajana, työntekijänä tai yrittäjänä. Kollektiivinen, organisoitu poliittinen toimita ei nuoria kiinnosta.

Eipä sinällään ihme. Koulun opetussisällöt ja -menetelmät kun tukevat kuvaa staattisesta yhteiskunnasta. Yhteiskunnallisen opetuksen sisällöt keskittyvät ennen kaikkea yhteiskunnan instituutioihin ja niiden (ideaaliin) toimintaan (joiden esittely tietyssä mittakaavassa toki on tarpeellista), eivät esimerkiksi vallan käyttöön, vastarintaan, konflikteihin, ristiriitoihin, kamppailuihin, poliittisiin ihanteisiin, tai eriarvoisuuteen.

Koulujen yhteiskunnallinen opetus on ylipäätänsä vähäistä ja kaikenlisäksi se aloitetaan vasta myöhäisessä vaiheessa, peruskoulun yhdeksännellä. Alakoulussa keskitytään tottelevaisuuten ja hyvään käytökseen. Perusteita yhteiskunnallisista asioista oppimisen viivästyttämiselle on vaikea löytää, yhteiskunta kaikessa moninaisuudesssaan kun on läsnä lapsen arjessa päivittäin. Tämän yhteiskunnan toimijaksi lapsi pyrkii jo pienestä pitäen. Voisikin todeta, että ymmärrystä yhteiskunnasta ei haluta tuottaa. Sen sijaan yhä enemmän keskitytään yksilöön, esimerkiksi yksilöpsykologian ja yrittäjyyden näkökulmista.

Koululaitoksesta puuttuu perkele kaikki dynamiikka. Eipä siis ihme, että koulu on nuorisolle vain yksi arjen toiminta-areena – eikä edes kovin merkityksellinen sellainen. Omaehtoisen ja itseorganisoituvan oppimisen sijaan kouluopetus on edelleen valitettavan usein tallettamista ja tiedonsiirtämistä. Tieto kaadetaan professionaalisen objektiivisen tiedon kantajan, opettajan päästä tietämättömän vastaanottajan, oppilaan päähän (sitä ennen se on kaadettu opettajan päähän…). Kouluoppimisessa opettaja on subjekti, oppilas objekti. Luokkahuonekäytännöt ovat pahimmillaan samalla tavalla performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia.

Jos tehdään jotain yhdessä, niin ryhmätoiminta ja yhteistoiminnallisuus jäljittelevät irvokkaasti nykytyön organisoinnin muotoja. Siksi tulisikin olla hyvin tarkkana silloin kun huudetaan lisää yhteisöllisyyttä kouluihin: yhteisön ja yhteisöllisyyden sijaan tällöin tarkoitetaan tiimiä ja yhteistoiminnallisuutta, joista on välittäminen ja solidaarisuus kaukana.

Myös yrittäjyyttä ajetaan kouluihin sellaisella haipakalla, että huh huh. Eräs jyväskyläläinen ns. silmäätekevä kokoomuspoliitikko tiivisti oikeiston kasvatusvisiot näppärästi toteamalla, että yrittäjyysopinpolku on aloitettava jo alakoulusta lähtien, koska ”asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan vaikuttaa tehokkaimmin alakouluiässä lisäämällä yrittäjyystietoutta opetuksessa.” Näin sitä vaan esitellään omaa etua yhteisenä etuna.

On ymmärrettävä kasvatusjärjestelmä jatkuvan poliittisen kamppailun kohteena. Järjestelmänä, joka tällä hetkellä, ehkä enemmän kuin koskaan, pyrkii – ja nimenomaan pyrkii, nuorten näitä pyrkimyksiä eri tavoin vastustaessa – uusintamaan vallitsevaa poliittista järjestystä ja vastaamaan tulevaisuuden turbotehokkaiden työmarkkinoiden vaatimuksiin.

Althusserin analyysi koulusta tärkeimpänä ideologisen valtiokoneistona ei suinkaan ole lähtökohdiltaan vanhentunut, vaikka muut ideologiset apparaatit, kuten media, ovat nousseet yhä merkittävimmäksi. Suurpääoman tarpeita palveleva uusliberaali valtio tulee yhä voimakkaammin esiin koulussa. Sen tehtävänä on tuottaa paitsi mutkatonta tietokykyistä työvoimaa työmarkkinoille myös kasvattaa aivan uutta prekaaria yrittäjäsubjektia, joka oikeiston mainostaman tarunhohtoisen yrittäjyyskuoren alla käy markkinoilla jatkuvaa taistelua toimeentulosta, syyttää epäonnistumisista itseään, pärjää yksin ja kilpailee kaikkia muita vastaan yksilönä.

Koulutuspoliittisen eliitin mielissä välkkyy totalitaristinen koulutusjärjestelmä. Kyllä, totalitaristinen siinä mielessä, että jokaiselle yksilölle löytyy talouden tarvitsemaa kykyä vastaava paikka yhteiskunnallisessa tuotantokoneistossa. Suuri huoli tuntuisikin kohdistuvan talouskasvun näkökulmasta tuhlatuihin kykyihin ja koulutusjärjestelmäaidan pakopaikoihin. Kyseessä ei ole niinkään suunniteltu koneisto, vaan taloudellisen kasvun välttämättömyys, jonka perusteella lapsia voidaan jo lastentarhasta alkaen valikoida perintötekijöiden ja luokka-aseman perusteella sopiviin tehtäviin.

Tästä syystä opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visiönäärejä ei kiinnosta ihminen, hänen tarpeensa, saati kyvyt yleensä vaan ne kyvyt, joilla kilpailuyhteiskunnasta voidaan tehdä entistä tehokkaampi turboyhteiskunta.

Turboyhteiskunnan koulussa tapahtuva sosialisaatio tarkoittaa sellaisen ajattelutavan omaksumista, jossa kaikki uhrataan yhteiskunnan taloudellisen tehokkuuden ja kansallisen kilpailukyvyn eteen. Jos kasvatuksen sosialisaatio tarkoittaa vallitsevien arvojen hyväksymistä, niitä kyseenalaistamatta, meidän on päästävä siitä eroon. Tällaista sosialisaatiota vastaan on asetettava vaade vastarinnasta. Sopeutumisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, persoonallisuuksia, jotka kykenevät vastarintaan. Siksipä kasvatuksen keskeiseksi tehtäväksi tulisi asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen.

Radikaalisti demokraattinen yhteiskunta edellyttää yhteisvastuuta. Siis yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille. Yhteisvastuu ei kuitenkaan tarkoita sosialidemokraattista ylätason holhousta, eikä se sulje pois ihmisen autonomisuutta. Sillä yhteisvastuu tarkoittaa vastuuta itsestä, mutta se tarkoittaa myös vastuuta muista ja jopa, kuten Mika Ojakangas muistuttaa, vastuuta muiden vastuullisuudesta.

Mitä jos opetussuunnitelmatason korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisuudesta, monikulttuurisuudesta, oikeuksista ja vapauksista, sekä demokratiasta otettaisiin vakavasti. Vakavasti siinä mielessä, että ne törmäytettäisiin oppilaiden arjessa jotenkin aivan muuten kuin opettajan power point -shown muodossa.

Eikö nuorison radikalisoituminen voisi olla ilolla tervehdittävä vaihtoehto niitä yhteiskunnallisia kehityslinjoja vastaan, joissa eriarvoisuus lisääntyy, yksilöllisiä ja kollektiivisia oikeuksia poljetaan, edustuksellinen demokratia, talousjärjestelmä ja ympäristö ovat yhä pahemmassa kriisissä. Itseasiassa, radikalisoituminen on todellakin ainoa vaihtoehto, jos verrataan opetussuunnitelmaankin asettettuja tavoitteita tämän hetken yhteiskunnan tilaan.

Ja silti, eikö juuri näin tapahdu (toisin kuin tutkimukset väittävät) kaikissa niissä yhteiskunnallisissa kamppailuissa joihin nuoret osallistuvat. Pasiiviset terroristit tulisi nähdä uusien elämänmuotojen ja poliittisten järjestyksien etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa – ei toisin päin. Nuoruus taluttaisi pystyyn mädänneen poliittisen ja taloudellisen eliitin peilin eteen.

Mutta ai niin, eihän tällaista saa esittää, koska silloin on politisoimassa pyhää porvarillista koulutusjärjestelmää. Äh, koulutusjärjestelmää ei tarvitse politisoida, se on jo poliittinen – niin kuin varsin hyvin tiedämme.

***

[1] Tutkimuksen toteutti kansainvälinen koulusaavutuksia arvioiva järjestö IEA (International Association for the Evaluation of Educational Achievement), jonka Suomen tutkimusrganisaationa toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos.

Luettavaa:

Ojakangas, Mika (2001): Pietas – kasvatuksen mahdollisuus.

Suutarinen, Sakari (2000): Nuoresta pätevä kansalainen.

Tomperi & Piattoeva (2005): Demokraattisten juurten kasvattaminen. Kirjassa Kenen Kasvatus?

Ulossuljettu nuoriso – väkivallan piikki mellakoista ja koulusurmista

Julkaistu alunperin verkkojulkaisussa revalvaatio.org

”Monet nuoret vaativat oudosti ’motivaatiota’, kyselevät oppisopimuksen ja jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät – eivätkä vailla tuskaa – kurin päämäärän.”
Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Nuorison pahoinvointi lienee eräs tämän hetken puhuttelevimmista – joskin peitellyimmistä – yleiseurooppalaisista ilmiöstä. Näkyvimmät manifestaationsa pahoinvointi on saanut kouluväkivallassa ja lähiömellakoissa. Lukuisat tahot ovat tuottaneet tutkimusta ja analyysia 2000-luvun nuorison tilasta. Sen sijaan, että tässä tekstissä lähdettäisiin jatkamaan esimerkiksi kouluväkivallan syitä ja ulottuuvuksia pyörittelevää kommentointia (mikä sinällään on toki tarpeellista), on ehkä virkistävää kysyä, voisiko lähiömellakoilla ja äärimmäisellä kouluväkivallalla olla jotain yhteistä.

Slavoj Žižek tulkitsee tuoreahkossa kirjassaan Violence syksyn 2005 Ranskan mellakat väkivaltaiseksi ryöpsähdykseksi ilman poliittista visiota. Filosofi arvostelee pistävästi niin mellakoitsijoita kuin länsimaista poliittista järjestelmääkin:

”What kind of universe is that we inhabit, which can celebrate itself as a society of choice, but in which the only option available to enforced democratic consensus is a blind acting out?”

Edelleen kritiikki on suunnattu myös mellakoihin liittyneisiin vasemmistolaisiin tulkintoihin. Žižekin mukaan sen sijaan, että mellakoille etsittäisiin iänikuisia ”humanistisia” syitä yhteiskunnan arvoista tai sosiaalipalvelujen puutteista, pitäisi niiden pohjalta kyseenalaistaa (ranskalaisen) poliittisen järjestelmän mielekkyys.

Ensinnäkin, eivätkö mellakat osoittaneet, että systeemin oppositiolla ei ole kunnollista poliittista visiota? Mellakoiden eskaloituminen näytti johtuvan siitä, että silloinen sisäministeri Sarkozy ”erehtyi” kutsumaa protestoijia ”roskaväeksi”. Kärjistetysti siis mellakoitiin mellakoiden reaktioita vastaan. Žižekille mellakat ovat osatekijä, joka omalta osaltaan vahvistaa sen surullisen faktan, että vallitsevan järjestelmän oppositio ei kykene artikuloimaan itseään realistisena vaihtoehtona porvarilliselle politiikalle (Jos Žižekin oppositio-määrittely tuntuu ontuvalta, voitaneen sitä laajentaa ja kysyä provokatiivisesti: millaisena todellisena vaihtoehtona tai porvarillisen politiikan haastajana ns. uudet likkeetkään pystyvät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa näyttäytymään?).

Toiseksi, järjestelmän vastustajien, tässä tapauksessa mellakoitsijoiden, politiikka ei yltänyt edes merkitykselliseksi utooppiseksi projektiksi, vaan pelkistyi pahimmillaan päättömäksi, turhautuneeksi purkaukseksi. Tämä on Žižekille surullinen osoitus aikamme ahdingosta. Tällä ei välttämättä kielletä purkauksen (välitöntä) poliittista merkitystä siinä osallisina olleiden kokemuksissa, tai sitä, että ne voivat tuoda hetkellisiä parannuksia esim. sosiaali- ja terveyspalveluihin. Todennäköisempi seuraus on kuitenkin oikeistolaisen kontrollin ja ulossulkemisen lisääminen; esimerkiksi sirtolaisten ajaminen yhä ahtaammalle.

Mitä mieltä siis on porvarillisessa valinnanvapaudessa, joka materialisoituu keskiluokkaisessa kuluttamisessa, jos voimme valita ainoastaan tottelemisen ja itsetuhoisen väkivallan välillä?

Toki Žižek vetää mutkia suoriksi – eipä sillä ja entäpä sitten. Tuskin ketään enää kiinnostaisikaan perinteinen vasemmistolainen kritiikki, jossa lähiöistä nouseva turbulenssi kuitataan viittaamalla yhteiskunnan väärään arvojärjestykeen: ”Voi niitä ressukoita, kun ei niille ole tarjottu mahdollisuuksia, kyllä oikeistolainen politiikka on sitten paha paha paha asia – nyt kyllä tarvitaan lisää kansalaisjärjestöjä auttamaan näitä uhreja.” Ja niin edelleen.

Toisaalta, Žižekistä huolimatta, ainakin lavastekaupunkilaista kiinnostaisi kuulla vastaavankaltaisista tapauksista analyysia esimerkiksi siitä, kuinka kapitalismin tuotannollinen muutos on jättänyt aikaisemmin liukuhihnalla tarvitun siirtolaisväestön ja sen jälkipolvet nuolemaan näppejään lähiöihin ilman työ- ja koulutusmahdollisuuksia, tai siitä kuinka metropolien kehitys ja vaikkapa uudenlainen ”ekologisesti kestävä” kaupunkisuunnittelu muuttaa siirtolaisten oloja ja vahvistaa metropolien sisäisiä hierarkioita – ja edelleen millainen on esimerkiksi näiden muutosten ja lähiömellakoiden yhteys. Etenkin kun otetaan huomioon, että olot eivät ole ranskalaisissakaan lähiöissä parantuneet, eikä tilanne ole missään vaiheessa ns. rauhoittunut, mistä viimeisimpänä osoituksena kuukauden takainen kärjistyminen nuorison ja poliisin välillä.

Mutta jotain tässä Žižekin analyysissä kuitenkin on. Pariisilaiset tuhosivat omaa naapurustoaan, eivät artikuloineet poliittista vaihtoehtoa tai uhanneet oikeistohallintoa, eivätkä juurikaan kapitalistista kontrollia (ellei sitten tulkita mellakoita lyhyemmällä aika välillä: esimerkiksi 1. hyökkäys yrityksiä kohtaan hyökkäyksenä kapitalismia vastaan, tai 2. hyökkäys liikennettä vastaan tarkoituksena pysäyttää maan ja oikeistohallinnon liikkuminen, tai 3. väkivallan politiikka pakona kapitalistisesta kontrollista jne.). Mellakat olivat lähiönuorison tapa osoittaa Ranskan hallinnolle, että he ovat ongelma, jota ei voi enää jättää huomiomatta. Ja huomion saaminen onnistui vain väkivallan avulla – siksi se oli myös tarpeellista.

Kysymys siis kuuluu: miten väkivaltainen ryöpsähdys ilman poliittista visiota haastaa poliittisen vastustajan tai vallitsevan järjestelmän?

Vastaus on: ei mitenkään. Mitä sillä saavutetaan? Lisää berlusconi-sarkozylaista fasistista kontrollia, kuria ja ulossulkemista.

Sivuraide. Mitä jos kotoisten kouluampumisen syyt jäljitettäisiinkin, mielenterveysongelmien, vääristyneen maailmankuvan tai koulukiusaamisen sijaan, laajemmaksi nuorisoa ja poliittista järjestelmää koskevaksi ongelmaksi? Mitä jos kouluampumisessa onkin kyse ulossuljettujen äärimmäisestä absoluuttisesta manifestaatiosta, väkivaltaisesta purkauksesta, jossa väkivalta kohdistuu käsittämättömästi lähimpiin ihmisiin, koulutovereihin ja opettajiin sekä tuttuun ympäristöön (vrt. naapuruston tuhoaminen Rankassa)?

Yhteys lähiömellakoiden ja kouluampumisien välillä tuo eteemme ajatuksen väkivallan tarpeellisuudesta. Onko nuorissa eräs ulosuljettujen joukko, jonka ongelmat tulevat hallinnolle näkyviksi vain äärimmäisen väkivallan kautta?

Žižek voisikin todeta, että nuorisoa ahdistaa jotkin aivan muut tekijät kuin sikainfluenssa tai ilkeä rehtori. Tiedämme myös, että ulossuljetuilla sukupolvilla on poliittisia visioita muustakin kuin suomalaisen koulutusjärjestelmän autuudesta tai porvarillisesta aktiivisesta kansalaisuudesta.