Opetusministerin, yliopistojohdon ja innovaatiovisiönäärien puheiden mukaan maan koulutusjärjestelmällä menee ”fantastisesti”: yliopistot kiitävät tuota pikaa kansainvälisten ranking-listojen kärkeen ja PISA-peruskoulu on puolivalmista kauppatavaraa suomalaisen talouskasvun hypermarketissa. Kasvatusinstituutioiden sisällä opettajat, tutkijat, opiskelijat ja lapset voivat sen sijaan yhä huonommin.
Kaunistellun julkisivun ja ihmisten hyvinvoinnin ristiriita saa jatkoa myös siinä yksinkertaisessa havainnossa, johon törmään yhä uudestaan opetustyössäni: ihmisille tärkeimmät ja syvimmät oppimiskokemukset syntyvät kasvatusinstituutioiden ulkopuolella.
Informaalin oppimisen merkityksen hyvinvoinnille on huomannut jopa kokoomuslainen opetusministeri. Luovuutta pyritään palauttamaan kouluihin lisäämällä hetki sitten karsittujen taideaineiden viikkotuntimäärää. Samaan aikaan kasvatusta yritysmuotoistetaan, ei vähiten vaatimalla yrittäjyyskasvatusta koulujen ohjenuoraksi opintaipaleen ensimmäisiltä portailta alkaen.
Nykymuotoisissa kasvatusinstituutioissa, joissa ihmiset asetetaan yhä useammin kilpailemaan toisiaan vastaan, vapaata vuorovaikutusta tapahtuu niukasti. Kriittisyydelle ei ole tilaa, kun pitäisi olla niin sanottu ”hyvä tyyppi”. Eräs toverini totesikin osuvasti, että kriittinen ajattelu ja oppiminen olivat vain käymässä yliopistolla, nyt ne pakenevat perävalot palaen muualle yhteiskuntaan.
Yliopistojen kollektiivinen äly on vain osa sitä yhteiskunnallista luovuutta, joka elää tietoverkoissa ja syntyy ihmisten sosiaalisissa suhteissa. Nykyiset korkeakoulut toimivat kuitenkin yhä selvemmin tietokapitalismin laboratorioina, joissa kollektiivinen äly pakotetaan tietopääomaksi ja tiedosta tehdään yksityisomaisuutta.
En ole kääntämässä selkääni yliopistoille – yliopistoja tarvitaan. Se, millaisia yliopistoja tarvitaan, ja millaisin poliittisin projektein nämä yliopistot olisivat saavutettavissa, on sitten toisen keskustelun paikka. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen näkökulmasta tilanne on kuitenkin se, että yliopistot ovat yhä epähoukuttelevampia.
Yhteiskunnallinen oppiminen on mahdollisuus rakentaa yhteistä. Yksilö ei tuota yhteistä, eikä yhtään ideaa synny ilman nojaamista aikaisempaan yhteisten ideoiden varantoon tai vuorovaikutukseen toisten kanssa – väittävät Bill Gates tai musiikkimaailman superstarat mitä tahansa.
Yhteinen voidaan tuottaa vain yhdessä, vertaisten kanssa, vertaisryhmissä, vertaisverkostoissa – vertaistuotantona. Yhä merkittävämpi osa yhteiskunnallisesta varallisuudesta ja hyvinvoinnista tuotetaan juuri näissä muodoissa. Tämän yhteisen hyödyntämiseksi, sen kaupallistamiseksi, on pakko rajoittaa paitsi luovuutta myös pääsyä yhteisiin resursseihin. Juuri nämä prosessit ovat käynnissä yritysmuotoistuvassa koulutusjärjestelmässä.
Kasvatusinstituutioiden olisi käännettävä katseensa yhteiskuntaan, ei toisin päin. Koulujen olisi avauduttava yhteiskuntaan ja päivitettävä luovuuden ja oppimisen lähtökohdat ihmisten tarpeista ja osaamisesta käsin – ja toimittava resurssina vapaalle tiedolle ja oppimiselle.
Kysymys on ihmisten hyvinvoinnista ja tasa-arvosta, joita kasvatusinstituutioiden on vaalittava. Tämän hetkiset kehityskulut eivät tätä tee. Vertaisoppimisen muodot sen sijaan ovat alkusoluja vaihtoehtoisille elämänmuodoille ja poliittisille järjestyksille.
Oppimisen voi ajatella siten, että tasa-arvo ei ole sen päämäärä vaan lähtökohta. Yhteiskunnallisessa oppimisessa tällainen radikaali tasa-arvo on usein jollakin tavalla läsnä. Filosofi Jacques Rancìerea mukaillen voi todeta, että oppiminen on syvintä silloin, kun ihminen opettaa toiselle sitä mitä ei osaa ja oppii mitä haluaa. Tästä muodostuu yhteisöllisen vertaisoppimisen radikaali perusta. Se tarkoittaa institutionaaliseen oppimiseen liittyvien hierarkioiden purkamista – sitä, että opettajasta ja oppilaasta molemmista tulee tietämättömiä, motivoituneita uuden etsijöitä.
Lavastekaupungin rajat 