Julkaistu alunperin verkkojulkaisussa revalvaatio.org
”Monet nuoret vaativat oudosti ’motivaatiota’, kyselevät oppisopimuksen ja jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät – eivätkä vailla tuskaa – kurin päämäärän.”
– Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin
Nuorison pahoinvointi lienee eräs tämän hetken puhuttelevimmista – joskin peitellyimmistä – yleiseurooppalaisista ilmiöstä. Näkyvimmät manifestaationsa pahoinvointi on saanut kouluväkivallassa ja lähiömellakoissa. Lukuisat tahot ovat tuottaneet tutkimusta ja analyysia 2000-luvun nuorison tilasta. Sen sijaan, että tässä tekstissä lähdettäisiin jatkamaan esimerkiksi kouluväkivallan syitä ja ulottuuvuksia pyörittelevää kommentointia (mikä sinällään on toki tarpeellista), on ehkä virkistävää kysyä, voisiko lähiömellakoilla ja äärimmäisellä kouluväkivallalla olla jotain yhteistä.
Slavoj Žižek tulkitsee tuoreahkossa kirjassaan Violence syksyn 2005 Ranskan mellakat väkivaltaiseksi ryöpsähdykseksi ilman poliittista visiota. Filosofi arvostelee pistävästi niin mellakoitsijoita kuin länsimaista poliittista järjestelmääkin:
”What kind of universe is that we inhabit, which can celebrate itself as a society of choice, but in which the only option available to enforced democratic consensus is a blind acting out?”
Edelleen kritiikki on suunnattu myös mellakoihin liittyneisiin vasemmistolaisiin tulkintoihin. Žižekin mukaan sen sijaan, että mellakoille etsittäisiin iänikuisia ”humanistisia” syitä yhteiskunnan arvoista tai sosiaalipalvelujen puutteista, pitäisi niiden pohjalta kyseenalaistaa (ranskalaisen) poliittisen järjestelmän mielekkyys.
Ensinnäkin, eivätkö mellakat osoittaneet, että systeemin oppositiolla ei ole kunnollista poliittista visiota? Mellakoiden eskaloituminen näytti johtuvan siitä, että silloinen sisäministeri Sarkozy ”erehtyi” kutsumaa protestoijia ”roskaväeksi”. Kärjistetysti siis mellakoitiin mellakoiden reaktioita vastaan. Žižekille mellakat ovat osatekijä, joka omalta osaltaan vahvistaa sen surullisen faktan, että vallitsevan järjestelmän oppositio ei kykene artikuloimaan itseään realistisena vaihtoehtona porvarilliselle politiikalle (Jos Žižekin oppositio-määrittely tuntuu ontuvalta, voitaneen sitä laajentaa ja kysyä provokatiivisesti: millaisena todellisena vaihtoehtona tai porvarillisen politiikan haastajana ns. uudet likkeetkään pystyvät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa näyttäytymään?).
Toiseksi, järjestelmän vastustajien, tässä tapauksessa mellakoitsijoiden, politiikka ei yltänyt edes merkitykselliseksi utooppiseksi projektiksi, vaan pelkistyi pahimmillaan päättömäksi, turhautuneeksi purkaukseksi. Tämä on Žižekille surullinen osoitus aikamme ahdingosta. Tällä ei välttämättä kielletä purkauksen (välitöntä) poliittista merkitystä siinä osallisina olleiden kokemuksissa, tai sitä, että ne voivat tuoda hetkellisiä parannuksia esim. sosiaali- ja terveyspalveluihin. Todennäköisempi seuraus on kuitenkin oikeistolaisen kontrollin ja ulossulkemisen lisääminen; esimerkiksi sirtolaisten ajaminen yhä ahtaammalle.
Mitä mieltä siis on porvarillisessa valinnanvapaudessa, joka materialisoituu keskiluokkaisessa kuluttamisessa, jos voimme valita ainoastaan tottelemisen ja itsetuhoisen väkivallan välillä?
Toki Žižek vetää mutkia suoriksi – eipä sillä ja entäpä sitten. Tuskin ketään enää kiinnostaisikaan perinteinen vasemmistolainen kritiikki, jossa lähiöistä nouseva turbulenssi kuitataan viittaamalla yhteiskunnan väärään arvojärjestykeen: ”Voi niitä ressukoita, kun ei niille ole tarjottu mahdollisuuksia, kyllä oikeistolainen politiikka on sitten paha paha paha asia – nyt kyllä tarvitaan lisää kansalaisjärjestöjä auttamaan näitä uhreja.” Ja niin edelleen.
Toisaalta, Žižekistä huolimatta, ainakin lavastekaupunkilaista kiinnostaisi kuulla vastaavankaltaisista tapauksista analyysia esimerkiksi siitä, kuinka kapitalismin tuotannollinen muutos on jättänyt aikaisemmin liukuhihnalla tarvitun siirtolaisväestön ja sen jälkipolvet nuolemaan näppejään lähiöihin ilman työ- ja koulutusmahdollisuuksia, tai siitä kuinka metropolien kehitys ja vaikkapa uudenlainen ”ekologisesti kestävä” kaupunkisuunnittelu muuttaa siirtolaisten oloja ja vahvistaa metropolien sisäisiä hierarkioita – ja edelleen millainen on esimerkiksi näiden muutosten ja lähiömellakoiden yhteys. Etenkin kun otetaan huomioon, että olot eivät ole ranskalaisissakaan lähiöissä parantuneet, eikä tilanne ole missään vaiheessa ns. rauhoittunut, mistä viimeisimpänä osoituksena kuukauden takainen kärjistyminen nuorison ja poliisin välillä.
Mutta jotain tässä Žižekin analyysissä kuitenkin on. Pariisilaiset tuhosivat omaa naapurustoaan, eivät artikuloineet poliittista vaihtoehtoa tai uhanneet oikeistohallintoa, eivätkä juurikaan kapitalistista kontrollia (ellei sitten tulkita mellakoita lyhyemmällä aika välillä: esimerkiksi 1. hyökkäys yrityksiä kohtaan hyökkäyksenä kapitalismia vastaan, tai 2. hyökkäys liikennettä vastaan tarkoituksena pysäyttää maan ja oikeistohallinnon liikkuminen, tai 3. väkivallan politiikka pakona kapitalistisesta kontrollista jne.). Mellakat olivat lähiönuorison tapa osoittaa Ranskan hallinnolle, että he ovat ongelma, jota ei voi enää jättää huomiomatta. Ja huomion saaminen onnistui vain väkivallan avulla – siksi se oli myös tarpeellista.
Kysymys siis kuuluu: miten väkivaltainen ryöpsähdys ilman poliittista visiota haastaa poliittisen vastustajan tai vallitsevan järjestelmän?
Vastaus on: ei mitenkään. Mitä sillä saavutetaan? Lisää berlusconi-sarkozylaista fasistista kontrollia, kuria ja ulossulkemista.
Sivuraide. Mitä jos kotoisten kouluampumisen syyt jäljitettäisiinkin, mielenterveysongelmien, vääristyneen maailmankuvan tai koulukiusaamisen sijaan, laajemmaksi nuorisoa ja poliittista järjestelmää koskevaksi ongelmaksi? Mitä jos kouluampumisessa onkin kyse ulossuljettujen äärimmäisestä absoluuttisesta manifestaatiosta, väkivaltaisesta purkauksesta, jossa väkivalta kohdistuu käsittämättömästi lähimpiin ihmisiin, koulutovereihin ja opettajiin sekä tuttuun ympäristöön (vrt. naapuruston tuhoaminen Rankassa)?
Yhteys lähiömellakoiden ja kouluampumisien välillä tuo eteemme ajatuksen väkivallan tarpeellisuudesta. Onko nuorissa eräs ulosuljettujen joukko, jonka ongelmat tulevat hallinnolle näkyviksi vain äärimmäisen väkivallan kautta?
Žižek voisikin todeta, että nuorisoa ahdistaa jotkin aivan muut tekijät kuin sikainfluenssa tai ilkeä rehtori. Tiedämme myös, että ulossuljetuilla sukupolvilla on poliittisia visioita muustakin kuin suomalaisen koulutusjärjestelmän autuudesta tai porvarillisesta aktiivisesta kansalaisuudesta.
Lavastekaupungin rajat 