Avainsana-arkisto: sosiaalinen apartheid

Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?

Mainokset

Historiallinen tilaus kommonismille

Koko Suomi tuntuu olevan polvillaan spektaakkelimaisen kaappaustapauksen edessä. Kapitalistisuvun vesa joutui ”suhteellisen menestyneen” juristimiehen kaappaamaksi; kieltämättä yhtälössä on jotain kummallisen kiehtovaa. Tapaus polkaisi liikkeelle sellaisen valtiollisen militantin operaation, että vertaista ei ole Lavastekaupungissa nähty. Pääoma pulassa – apua tulossa. Toki, kyseessä on tietysti inhimillinen murhenäytelmä. Kuitenkin, loppu hyvin kaikki hyvin.

Yhtä onnekkaita eivät ole esim. ne 15 000 suomalaista naista, jotka joutuvat vuosittain raiskauksen uhriksi (tämä nyt vaan ihan sillä, että mediaspektaakkelin (pääoma)mittasuhteet voitaisiin nähdä jotenkin toisin. Onkin helppo olla Niklas Herlinin kanssa samaa mieltä siitä, että media ottaa asiasta kaiken irti. Mutta silti Niklas, ketä kiinnostaa?). Tai, millainen valtiokoneisto nytkähtää liikkeelle jos Kontulasta katoaa 26-vuotias työläisnainen tai/ja yh-äiti? Voiko vielä puhua nytkähdyksestä jos heitä katoaa vaikkapa viisi kerralla? Jne.

Naiivia syyttää mediaa suhteellisuudentajun puutteesta. Siitä kirjoitettaan, mitä halutaan lukea.

Please have more to give than fashion and images
Caught up in a trap of media crap that’s no way to live
Caught up in a trap of media crap so little to give

In the underground, integrity lies within
in the underground, image doesn’t mean a thing
we can do away with this negativity
it’s a golden day we can force them to stepdown

Mitä esimerkiksi nytkähtää liikkeelle kun alaikäinen afganistanilainen turvapaikanhakija käännytetään maahanmuuttoviraston toimesta Kreikkaan. Ihan yhtä paljon, kuin Kokoomuksen parantaessa köyhien asemaa (itseasissa vertaus on hyvinkin ontuva: Kokoomuksen tapa puhua työstä ja työväestä on ”liikauttanut” ”epämääräistä porukkaa” kohtuullisesti vaaliuurnille).

Miksi turvapaikanhakijan kohtalo pitäisi kiinnostaa? Miksi kummassa meidän pitäisi tavoitella ns. parempaa maailmaa, jos kuitenkin, loppujen lopuksi, liberaali-demokraattinen kapitalismi on ns. vähiten huonoin järjestelmä? Vaikka Fukuyaman teesi historian lopusta leimataankin nykyään helposti aivopieruksi, on suurin osa meistä fukuyamalaisia kysellessään retorisesti (tai kysymyttä jättäessään) juuri tuota edellistä kysymystä.

Slavoj Žižekin mukaan kamppailu paremmasta maailmasta liittyy olennaisesti edellä mainittuun turvapaikanhakija -kysymykseen. Žižekille kysymys ulkopuolisista ja sisäpuolisista (meistä ja heistä) on keskeisin globaalin kapitalismin antagonismi perustelemaan jotain aivan muuta kuin liberaalia passiivisuutta:

There is nothing more private than a state community which perceives the excluded as a threat and worries how to keep them at a proper distance.”

Žižekin mukaan länsimaisen marxilaisen ajattelun keskeinen ongelma on ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Kun työläinen näytti passivoituvan sohvan ja television väliin, etsintä siirtyi mitä moninaisimmille alueille: kolmannen maailman talonpoikiin, opiskelijoihin, siirtolaisiin ja muutoliikkeeseen (tämänhän tekee sittemmin mm. Hardt ja Negri, joskin sisällyttävät mm. siirtolaisuuden multitudoon: ”A specter haunts the world and it is the spectre of migration”) – toisin sanottuna ns. ulkopuolisiin. Voisiko kuitenkin olla niin, että subjektin etsintä on pikemminkin oman passiivisuuden rationalisointia?

Asioiden mennessä pieleen on aloitettava alusta. Tämä alusta aloittaminen näyttäisi olevan kaikista vaikeinta ja haastavinta (Žižek käyttääkin pitkän pätkän artikkelistaan osoittaakseen Leninin kyvyn myöntää virheensä 1920-luvun alussa ja yrityksen palata alkuun – kuitenkaan vallankumouksellisesta otteesta tuumaa tinkimättä. Lenin näyttäisi kamppaileen viimeiset vuodet tämän uudelleen aloittamisen puolesta – tosin kyvyttömin vaihtoehdoin – stalinistista vaihtoehtoa vastaan). Alain Badiouta siteeraten Žižek vaatii kommunistisen hypoteesin uudelleen asettamista:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Žižekin mukaan on palattava nuoren Marxin ajatukseen kommunismista liikkeenä, joka reagoi todellisiin ristiriitoihin maailmassa. Badiouta ei siis tule lukea ideaalisen kommunistisen hypoteesin asettajana, vaan ennemmin herkkyytenä tunnistaa jokainen yhteiskunnallinen antagonismi, joka tuottaa kommunismin tarpeen. Žižekille kapitalismi tuottaa tällä hetkellä neljä keskeistä antagonismia.

Jo edellä sivutun (valtioiden toteuttaman) jaon ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin lisäksi, Žižek jäljittää kolme muuta keskeistä antagonismia ajastamme: nurkan takana odottavan ekologisen katastrofin, immateriaalisten oikeuksien kaappaamisen (mistä viimeisimpänä esimerkkinä hyväksytty yliopistolaki meillä Suomessa) ja ihmisen geeniperimän alistaminen kapitalistiselle voitontavoittelun logiikalle. Nämä kolme commonsia, yhteistä/yhteishyvää ovat elintärkeitä kamppailun kohteita – Žižekin mukaan niiden yksityistäminen on tuhoisa ja väkivaltainen teko, jota tulisi vastustaa vaikka väkisin.

Näiden kolmen commonsin puolustaminen ei kuitenkaan ole mitään ilman ensimmäistä, kamppailua sosiaalista apartheidia vastaan:

”In other words, in the series of the four antagonisms, the one between the included and the excluded is the crucial one: without it, all the others lose their subversive edge. Ecology turns into a problem of sustainable development, intellectual property into a complex legal challenge, biogenetics into an ethical issue.”

Toki luontoa voi puolustaa ja puita halata, voi ajaa suurempia oikeuksia esim. tiedon julkisuuteen yliopistoissa (tai puolustella professoreiden virkasuhteita uudessa yliopistossa!) ja vastustaa geenimanipulaatiota, ottamatta osaa antagonismiin ulkopuolisten ja sisäpuolisten välillä. Kuitenkin, ilman jälkimmäistä todellista universaalisuutta ei voida saavuttaa. Paikalliset kamppailut, tai kansainväliset kamppailut yksittäisestä commonsista ovat kapitalistisen logiikan haukattavissa: yliopistoissa tarjoillaan reilunkaupan kahvia kautta linjan (sen sijaan, että pitäisi kamppailla yliopistosta tärkeänä commonsina), ja Bill Gates on maailman tunnustetuin ihmisoikeuksien esitaistelija, jne.

Poliittisessa kamppailussa on olennaista ymmärtää, että maailmassa on sosiaalisia ryhmiä, jotka olemuksellaan ovat itsessään universaaleja, ”yksityisistä sosiaalisista hierarkioista” ulkopuolisina he ovat ”part of no part” ihmiskunnasta:

”All truly emancipatory politics is generated by the short-circuit between the universality of the public use of reason and the universality of the ‘part of no part’. This was already the communist dream of the young Marx—to bring together the universality of philosophy with the universality of the proletariat. From Ancient Greece, we have a name for the intrusion of the excluded into the socio-political space: democracy.”

Sen sijaan, että ulkopuoliset tuodaan vähemmistöinä inklusiivisesti mukaan sisäpuolisiin  (kuten Suomalaisessa liberaalissa maahanmuuto -keskustelussa), Žižekiä seuraten, tulisi tunnistaa universalaisuus, joka ulkopuolisissa ruumiillistuu. Toimijana ei ole enää tietty sosiaalinen agentti, vaan agenttien moninaisuus. Meitä ei yhdistä enää kahleet, jotka ovat menetettävinä, vaan se, että olemme vaarassa menettää kaiken. Vallankumouksen subjektin etsinnälle on siis pantava Žižekin mukaan jonkin asteinen piste, ja meidän on tunnistettava itsemme omaa positiotamme vastaan asettuvassa ulkopuolisessa. Tai muuten Juha Suorannan pelko tulevaisuuden ihmisestä voi käydä toteen:

” — pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?”

Niin.

It’s a golden day.

We can force them to stepdown.