Avainsana-arkisto: tietotyöläinen

Oppia ikä kaikki; oppia maksamaan lainaa ikä kaikki

Korkeakouluihin on viime vuosina ajettu sisään mitä moninaisempia kontrollin muotoja – oletettavissa on, että lähitulevaisuudessa tahti vain kiristyy. Lähes samaan aikaan kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain, EVA julkaisi raportin, jossa herätetään henkiin lainaperustainen ”opintotuki” -malli. Lainaa on tarpeellista tarkastella opiskelijan ja tietotyöläisen ”elämän haltuunottona”. Eräänlainen ennakkoasetelma löytyy Atlantin takaa.


”Jos jokin hyödyke on ilmainen, sitä käytetään liikaa ja väärin. Ainakin korkeakoulutasolla olisi siirryttävä maksullisuuteen” – Björn Wahlroos, Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n seminaarissa 2006.
”Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien työssäkäyvät köyhät kuin keskustojen luovaluokkakin, yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät. Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä koe heidän elämällään?”- Jussi Vähämäki, Itsen alistus 2009.
Yliopistoissa kapinoitiin kevät. Kesän tullessa yliopistoliikkeen pääasiallinen kritiikin kohde, yliopistolaki meni eduskunnassa läpi että poksahti. Nyt yliopistoliike on suunnan etsimisen edessä: olisi kyettävä ennakoimaan uudistusten, jotka eivät todella palaudu yliopistolakiin, seurauksia ja vaikutuksia. Bios politikos -blogissa summataan yhteen yliopistoissa tapahtuvia muutoksia, jotka uusi yliopistolaki omalta osaltaan mahdollistaa – mutta niitä ei toki synnytä. Muutokset näyttäisivät olevan selkeitä poliittisia pyrkimyksiä asettaa korkeakoulujärjestelmä (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) toimimaan yrityksen tavoin. Koulutuksen kentällä vaeltaja ei voi näinä päivinä olla palaamatta Deleuzen sanoihin:

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.”

Mutta palataanpa takasin lakikritiikkiin. Bios politikos napauttaa niin lain kritisoijia kuin sen puolustajiakin:

” — lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin.”

Ehkäpä tästä neuvosta olisi otettava vaari.

Uudistusten tuottamat kontrollin muodot näyttäisivät olevan yliopistoissa moninaiset. Tässä yhteydessä lavastekaupunkilaista kiinnostaa kuitenkin opiskelijoiden rooli osana korkeakoulukontrollijärjestelmää. Tällä hetkellä laaduntarkkailujärjestelmällä pyritään varmistamaan opiskelijoiden nopeampi valmistuminen, ja saattamaan suomalaiset opiskelijat Bolognan prosessin mukaiseen korkeakoulumalliin: alempi korkeakoulututkinto kolmessa ja ylempi kahdessa vuodessa. Keppinä nopeuttamiselle toimii täysipäiväisesti opiskelevalle neljäksi ja puoleksi sekä kesätöissä käyvälle (tai muulloin työskentelevälle) kuudeksi vuodeksi riittävä opintotuki. Asumislisineen tukea napsahtaa tilille maksimissaan 499.60 euroa, koska tällä vain harva elää, tarjotaan lainaa, mikä nostaa tulot maksimissaan 800 euroon kuussa. Koska tulevan tietotyöläisen valmistumisesta ei ole takeita, harva ottaa lainaa. Ennemmin tehdään töitä ja opiskellaan pidempään. Marko Raitanen toteaa 2000-luvun alussa:

”Opintolainojen takaisinmaksuongelman taustalla ei niinkään näytä olevan hedonistinen valinta kuin taloudelliset realiteetit. Huomattava osa opiskelijoista, lähes kolme neljäsosaa, on jättänyt opintolainan nostamatta, mikä kertoo vahvasta pärjäämisen eetoksesta. Silti moraalinen paniikki maksuhäiriöisistä “murentamassa” yhteiskuntamme arvoja elää vahvana. lama-ajan nuorisotyöttömyyden sosiaalipummisyytökset ovat saaneet uuden kohteen, asennevammaisen opiskelijan.”

Siis opiskelijat eivät halua ottaa lainaa vaan ennemmin jättävät syömättä tai käyvät töissä? Helvetin kakarat! Kuka takoisi niiden päähän, että lainaa on otettava, koska talousjärjestelmämme ja ”kansalaisten” kurissa pitäminen perustuu velanmaksulle?

Tässä kuvaan astuu valtio, jonka tehtävänä on erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut markkinoiden ja pääoman palveleminen. Sen onnettomaksi tehtäväksi jää myös opiskelijoiden kohdalla heidän pakottamisensa lainanmaksajiksi, oman elämänsä yrittäjiksi. Näin on, ainakin mikäli punnitsee Elinkeinoelämän valtuuskunnan näkökulmaa koulutuksen maksullisuuteen.

Kakarat on pakotettava lainaan

Tuore Evan raportti Pulaa työstä ja työvoimasta tuo ajankohtaisen näkökulman (eikä vähiten hyväksytyn yliopistolain myötä) opintotukijärjestelmän lainaperustaiseksi muuttamiseen (muutoin raportti keskittyy enemmän ja vähemmän hellään teoreettiseen työhön pakottamiseen ja kehoittaa korkeakoulutettujen maahanmuutajien järjestelmälliseen etsimiseen).

Kansantaloudellisesti tätä lainamallia perustellaan tottakai sen edullisuudella (julkisen vallan nykyiset panostukset yksittäiseen tutkintoon kuvataan raportissa mittaviksi: 50 000 euroa tutkintoa kohden, mikä koostuu opintoetuuksista ja opiskelijaa kohti lasketuista käyttömenoista), mutta myös hallinnollisella yksinkertaisuudella ja sillä, että täysipäiväisinä opiskelijoina opiskelijat eivät olisi työmarkkinoilla muuttamassa vakituisia työpaikkoja pätkätöiksi (s.63-64).

Anteeksi? Siis opiskelijoiden poistaminen työmarkkinoilta poistaa prekaarintyön? Tässä lienee EVAn interventio prekariaattikeskusteluun…

Olipa miten oli, lainamalli olisi myös perusteltava opiskelijoille jotenkin. Tähän pyritään tarkastelemalla opiskelijoiden tulevia kulta-aikoja:

”Viisi vuotta opintojen päättymisen jälkeen korkeakoulumaisterin bruttokuukausipalkka on noin tuhat euroa kouluttamatonta ikätoveria korkeampi. Palkkaero on kasvanut työvuosien karttuessa ja vain harva korkeakoulutettu on jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi. Työ on yleensä siistiä sisätyötä.”(s.59).

Ehkäpä tämä on raportin kirjoittaneen kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkosen ja hänen opiskelijoidensa kokemus. Mutta; miksi kuitenkin niin moni kanditaatti/maisteri/tohtori on työttömänä, tai prekaarissa työsuhteessa? Miksi saamme päivittäin lukea pahenevista (nuoriso)työttömyys (mm. HS 25.6) luvuista, joissa korkeakoulutetun väen osuus on suuri? Miksi filosofian lisensiaatti tienaa (siis jos tienaa) 1200 euroa bruttona kuussa? Miksi niin moni maisteri on työskennellyt valmistumisen jälkeisenä kymmenen vuoden aikana maksimissaan vuoden mittaisissa työsuhteissa?

Raportti jatkaa kakaroiden ojentamista. Pehkosen mukaan opiskelijoiden purnaus heikosta toimeentulosta vaikuttaa ristiriitaiselta:

”puheenvuoroista välittyy ajatus, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa opiskeluaikaiset elinkustannukset täysimäräisesti. Huolena on, ettei opintotuki kata kaikkia elinkustannuksia. opintotukea verrataan joskus jopa työtömyystukeen. Tällaiset näkemykset eivät ole kestäviä. Niissä unohdetaan, että opiskelu tuottaa ammatin, keskimääräistä paremman palkan ja usein myös arvostetun yhteiskunnallisen aseman.”(s.60).

Raportissa kieltäydytään (tietysti) näkemästä opiskelijoita tuottajina ja mm. korkeakoulukaupunkien yhteiskunnallista ja kulttuurista rikkautta ruokkivana väestönä (opiskelijan asemaa tuottajana ja osana tietotyövoimaa sekä kulttuurin rikastajana on tarkasteltu verkkolehti Megafonin artikkelissa). Entäs jos opiskelu ei tuotaakaan ammattia vaan yhä suuremman massan uudenlaisia yrittäjiä, työläisiä, jotka työtä tehdessään etsivät samalla seuraavaa työtä?

Raportin mukaan suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä on kaksi erityishuomiota vaativaa seikkaa. Ensinnäkin korkeakouluissa näyttäisi olevan aivan liikaa opiskelijoita. Toiseksi silmiinpistävää on opiskelijoiden työssäkäynti opintojen ohella (reippaasti yli puolet työskentelevät opintojen ohella). Raportti keskittyy erityisesti jälkimmäiseen piirteeseen. Sen mukaan opiskelijoiden työssäkäynti on muuttanut suomalaisten työmarkkinoiden toimintatapoja (ikäänkuin opiskelijat olisivat työelämän ja tuotannon muutosten primus motor), suosimaan vakinaisten töiden sijaan pätkä-  ja vuokratyövoimaa korkeakoulukaupungeissa. (s.61-62). Näiden työelämän tuholaisten ymmärrys kun ei riitä arvostamaan tulevan työelämän autuutta:

”Lyhyen aikavälin taloudelliset kannusteet ohjaavat opiskelijoita verkkaiseen opiskelutahtiin ja opintojen ohessa työskentelyyn. Saatavilla olevat opintososiaaliset etuudet yhdessä kevyesti verotettujen työtulojen kanssa näyttävät päihittävän nopeasta valmistumisesta ja siten tulevaisuudessa saatavista paremmista ansioista saatavat edut. Näyttää siltä, että nopean valmistumisen rahallista merkitystä ei joko ymmärretä tai sitä ei arvosteta.” (s.62)

Kakarat on siis enemmän tai vähemmän pakotettava lainaan.

Rapotti herättää henkiin taannoisen Sailaksen (2003) työryhmän opintoehdotuksen. Sen mukaan opinnot rahoitettaisiin lainalla ja työllistymisen myötä velka vähennettäisiin verotuksessa. Raportin mukaan malli ei ole ”perinteinen lainajärjestelmä” eikä se heikentäisi ”vähävaraisten nuorten” opiskelumahdollisuuksia. Mitä nopeammin valmistut – ja kaikki valmistuvat! – sitä vähemmän korkoja jää maksettavaksi (oletuksena näyttäisi oleva, että mallin 700 euron kuukausilaina takaa myös opiskelijalle halun ja mahdollisuuden opiskella täysipäiväisesti; mikä takaa, että opiskelijat eivät sekä nosta lainaa, opiskele täysipäiväisesti ja joudu vielä töihinkin?). Tuen saamisen ehtona on vain valmistumisen jälkeinen työllistyminen, ja seuraavalla vuosikymmenellähän työpaikoista ei ole pulaa. (s. 62-63). Tai näin ainakin halutaan uskotella. (Lainallahan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kapitalisti haluaa muuttaa lisäarvonsa ottamalla haltuun opiskelijan tulevan työn ja viimekädessä elämän).

Tässä yhteydessä, ei niinkään kiinnosta mallin porvarillinen käytännöllisyys, vaan ennemmin se, että opiskelijoita halutaan puskea yhä nopeammin epävarmoille työmarkkinoilla maksamaan lainojaan takaisin, mutta ennen kaikkea se, mikä yhteiskunnallinen merkitys luotolla on ja mikä merkitys sillä on opiskelijan henkilökohtaiseen elämään. Millaiseen muutokseen yhä kasvava luotottaminen on asettanut yhteiskunnan ja sen yksilöt? Bios politikos -blogin kehoituksesta tästä eteenpäin tarkastellaan mahdollisen yksittäisen muutoksen, eli lainaperustaisen opintojärjestelmän vaikutuksia korkeakoulujärjestelmään ja sen opiskelijoihin ja tutkijoihin.

Lavastekaupungissa astellaan nyt hieman heikoille jäille.

Miten lainaaminen kasvattaa – yhdysvaltalaisen mallin tarkastelua

Yliopistomuutokseen sisältyy selkeitä kehityslinjoja koulutuksen maksullisuuden suuntaan. Jo nyt laki mahdollistaa EU ja ETA -maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävät maksut. Lisäksi koulutuksen maksullisuus niin avoimen yliopiston ja ammattikorkekoulun kuin tilauskoulutuksen (oppia ikä kaikki) kautta tulevat lisääntymään (samalla perinteisiä yliopiston opintokokonaisuuksia tullaan siirtämään ammattikorkeisiin). Jos tulevia yliopistoja on vaikeuksia pääomittaa ja valtion rahoitus ei ole riittävä, on todennäköistä, että myös opintomaksut ja lainaperustainen ”tukijärjestelmä” tulevat ajankohtaisiksi.

Lavastekaupungissa tiedetään hyvin, että yhdysvaltalainen ja suomalainen koulutusjärjestelmä poikkeavat toisistaan edelleen merkittävästi, olkoonkin, että jälkimmäinen on juuri korkeakoulumuutoksen myötä liukumassa yhä lähemmäs edellistä. Silti, kun pohditaan yliopistomuutoksen yksityiskohtien vaikutusta tulevaisuuden yliopistoon, lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus Atlantin toiselle puolelle.

Jeffrey Williams on käsitellyt parissa artikkelissaan (2006 ja 2008) yhdysvaltalaista opintolainajärjestelmää, niin sanottua ”lainakasvatusta”. Kummallisuuksistaan huolimatta (kirjoittaja pyörii jossain nostalgisen humanistiyliopiston kaipailun ja helläksi nationalismiksi taipuvan ”todellisen vapaan amerikkalaisuuden” vaalimisen välimaastossa – edelliset näyttäisivät olevan vähintäänkin yhtä paljon Dissent -lehden linjauksia kuin varsinaisen kirjoittajan) ne antavat viitteitä mahdollisen opintolainajärjestelmän sisäänajon vaikutuksista suomalaiseen yliopistoon ja erityisesti opiskelijoihin. Tässä tarkoituksena ei suinkaan ole vertailla EVAn ehdottamaa lainamallia ja Yhdysvaltalaista lainajärjestelmää, vaan tarkastella yleisemmin lainaa opiskelijan elämän muuttajana.

Yhdysvalloissakin opintolainajärjestelmä on verraten tuore malli rahoittaa opiskelu; lainajärjestelmä syntyi LBJ:n presidenttikaudella 1960-luvun puolivälissä tarkoituksena mahdollistaa vähävaraisimpien nuorten koulutusmahdollisuudet. Aluksi lainan ottaminen oli harvinaista, koska etenkin julkiset yliopistot olivat opiskelijoille edullisia. Sittemmin lukukausimaksut ja muut maksut ovat kasvaneet mittavasti (inflaatio huomioon ottaen reippaasti kolminkertaisiksi 2000-luvulle tultaessa) niin julkisella kuin yksityisellä puolen, mikä on moninkertaistanut lainaajien määrät.

Syy maksujen nousuun on selvä: liittovaltio on vähentänyt tukeaan kasvatukseen, mikä on puolestaan karsinut osavaltioiden osuutta lukukausimaksuista mm. 1980-luvun alun 50 prosentista vuoden 2000 kolmasosaan. Yliopistot ovat pyrkineet paikkaamaan rahoitusongelmiaan mm. yksityisten lahjoituksien metsästämisellä ja yhteistyöllä elinkeinoelämän kanssa. Vakain tapa kerätä rahoitus ovat kuitenkin lukukausimaksut, jotka elonkorjuun tavoin kauhotaan joka syksy opiskelijoilta. Julkisen rahoituksen purkaminen on viimekädessä muuttanut yhdysvaltalaisen korkeakoulutuksen julkisesta yhteisestä oikeudesta yksityiseksi palveluksi, jota Williams kutsuu kankeahkosti nimellä ”post-welfare state university”.

On kuitenkin olennaista huomata, että valtio ja sen julkinen rahoitus ei ole tälle (yritys)yliopistomallille mikään vaihtoehto, vaan valtio on mitä halukkaimmin ollut mukana muuttamassa koulutusta muiden sosiaalipalvelujen ohella markkinavetoiseksi:

”The state’s role is not to provide an alternative realm apart from the market but to grease the wheels of the market, subsidizing citizens to participate in it and businesses to provide social services. — The state encourages participation in the market of higher education by subsidizing interest, like a start-up business loan, but eschews dependence, as it leaves the principal to each citizen. You have to pull yourself up by your own bootstraps.” (Williams 2006, 56).

Opiskelijat sijoittavat lainoilla itseensä kohottaakseen/maksimoidakseen tulevaa markkinapotentialiaan kovan kilpailun työmarkkinoilla. Bisnes on bisnestä. Opiskelijaa ei enää eritellä millään tavalla markkinoiden ulkopuolelle, vaan pikemminkin päinvastoin: tietokyvyllisenä yksilönä hänestä tulee tärkeä osa markkinoita. Valtiolle ja pankeille järjestelmä on kimurantin järkevä. Paitsi, että se vahvistaa nuoren käsitystä ”oikeudenmukaisesta maailmasta”, jossa lainalla (ja sitä koko elämän maksamalla) hankitaan paikka auringossa, niin koko riski lainan takaisin maksusta on Yhdysvalloissa sälytetty opiskelijan harteille. Liittovaltion lainaohjelmat nimittäin takaavat pankin riskin, mutta eivät opiskelijan. Samaan aikaan kun pankit keräävät sievoisen potin (vuonna 2004 Sallie Mae -pankki keräsi opintolainoilla 37 prosentin tuoton!), opiskelija ei voi sovittaa lainansa mahdollisia maksuvaikeuksia mitenkään. Pelkkä lainan mahdollistama opiskelijan kontrollointi ei riitä, vaan tarvitaan poliisi repimään velka korkoineen vaikka väkisin. Käytännössä tämä tapahtuu työhön pakottamalla:

”kiristetään korkkiruuvia. Lainan hoitamiseen tarvitaan lisää hilloa. Alat painaa kahta vuoroa, käyt siivoamassa, tarjoat kirjallisia saavutuksiasi paikallislehteen ja harrastat puhelinseksiä, välillä myyt hampurilaisia”. (Vähämäki 2009, s. 236).

Sitä saattaa ajattelella helposti, että laina on ikääkuin välttämätön osa korkeakoulutusta ja tulevaisuuden työpaikkaan satsaamista. Luotto nähdään tällöin irrallisena korkeakoulutuksen agendasta, mutta entäs jos yhdysvaltalaisen esimerkin pohjalta (pitäen mielessä Deleuzen ajatukset yhteiskunnan yritysmuotoistumisesta) ajattelisimmekin opiskelijoiden luotonottamisen tärkeänä osana korkeakoulutuksen (kasvatuksellista) tähtäintä?

Mitä jos velanottamisesta tulee keskeinen kokemus myös tulevaisuuden suomalaisissa korkeakouluissa? Jos yhä useammat kasvavat perheissä, joissa velka osaltaan tuottaa ”itseensä sijoittavan yrittäjän subjektiviteettin”, niin eikö lainaperustainen opiskelu jatka luonnollisesti tätä tuttiveijarista arkkuun kestävää velanmaksamista?

Lainajärjestelmän voi Williamsin mukaan nähdä opettavan opiskelijalle ainakin kuusi tärkeä asiaa kapitalismista:

1.Korkeakoulujärjestelmä näyttätyy (ja koetaan) kulutuspalveluna, jota täydentävät fyysisesti Nokia-luentosalit, Hesburger-ruokalat, mitkälierusketusaerobic-salit ja tottakai kampuksen käytävältä löytyvät miniNordea-pankit, jotka tarjoavat mahdollisuuden rahoittaa koko karnevaalin. (Tämä kampuskuvio lienee tuttu nykyisin opiskelevalle nuorisolle myös Suomessa ainakin vuosituhannen alun Naomi Kleinin bestselleristä No Logo. Toistaiseksi firmojen tunkeutuminen suomalaisille kampuksille ei ole täysin onnistunut, mutta selkeitä merkkejä tälläisistä pyrkimyksistä tullaan varmasti näkemään yhä enemmän lähitulevaisuudessa).

2.Laina tuottaa ”rationaalisia uravalintoja”. Nuoret eivät ole tyhmiä: mitä todennäköisemmin opiskelijat ymmärtävät asemansa järjestelmässä, ja tekevät uravalintansa jo yhä varhaisemmassa vaiheessa. Miksi lainottaa tai miksi ylipäätänsä opiskella tuottamatonta alaa? Tai toisinpäin, miksi yliopiston pitäisi kouluttaa väkeä tuottamattomilta aloilta?

3.Korkeakoulu näyttäytyy osana kapitalistista markkinajärjestelmää, joka on luonnolinen, historiallisesti pysyvä ja voittamaton. Yliopistoissa vietetty aika siis vahvistaa maailmankuvaa kaikkivoivasta liberaali-demokraattisesta järjestelmästä, joka on historiallisen kehityskulun päätepiste.

4.Lainajärjestelmä opettaa, että valtion tehtävä ei ainoastaan ole palvella markkinoita, vaan kannustaa kansalaisia kuluttamaan ja satsaamaan itseensä.

5.Laina summaa ihmisarvon. Laina on jokaisen oma valinta. Arvosi mittautuu markkinapotentiaalisi mukaan.

6.Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä laina opettaa nykytyöelämän vaatimuksiin. Se valmistaa opiskelijat stressiin, huoliin ja jatkuviin paineisiin, jotka täydentyvät valmistuttua kuukausittaisillä lainanmaksuerillä seuraavaksi viideksitoista vuodeksi (tai todennäköisesti sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi mikäli itseensä sijoittaminen on sisäistetty, ja pankkiin mennään sopimaan uusista lainajärjestelyistä, joissa opintovelka paketoidaan asunto- ja mitänäitänytonvelkaan.)

Ehkä tosiaan, kuten Williamskin pohtii, yhteiskunnan ”sivistyksen tasoa” ei tulisi enää nykykapitalismissa mitata dostojevskiläisittäin vankiloiden tasoista, vaan pikemminkin sen koulutusjärjestelmästä.

Luotolla elämä haltuun

Oikeisto, toisin kuin (puoluepoliittinen) vasemmisto, on kyennyt kapitalismin analysointiin. Finanssinikkarit ottivat 1970-luvulta alkaen työssä ja tuotannossa tapahtuneet muutokset todesta, ja alkoivat kehitellä perinteistä palkkaa tehokkaampia työläisten ja heidän elämänsä kontrollimekanismeja. Luotto on tällainen mekanismi. Lainalla on yhteiskuntaa yritysmuotoistava vaikutus – työläisetkin astelevat enemmän ja vähemmän jämptissä rivistössä yrittäjän arkeen. Luotto kun mahdollistaa viimekädessä koko elämän haltuunoton.

Kirjassaan Itsen alistus (Like/Tutkijaliitto 2009) Jussi Vähämäki tarkastelee nykykapitalismin tapaa ratkaista luottoamisella tuotannon jatkuvuuden ja tulojen katkonaisuuden ristiriita (pitäähän jengi saada kuluttamaan). Teollisessa kapitalismissa palkkatyö oli tehokas työläisen elämän kontrolloija, mutta se ei kyennyt ottamaan haltuunsa muuta kuin työläisen tehtaassa/konttorissa viettämän ajan. Työtä tehtiin pakkona, jotta sai viettää vapaa-aikaa pubissa, jalkapallokentällä tai perheen parissa. Mutta ”työpalkan ongelma on, että se ei kykene ottamaan haltuunsa — yhteisöelämästä peräisin olevia positiivisia ulkoisvaikutuksia, siis esimerkiksi terveyttä, oppimiskykyä ja kulttuuria.”(Vähämäki 2009, s. 243). Sen sijaan nykykapitalismissa velka korvaa palkan kysynnän kasvattamisen ja taloudellisen kasvun välineenä, mutta myös

”keinona työläisen elämän kontrolliin ja välineenä pakottaa työläisen itsensä alaiseksi, komentamaan itseään, pakottamaan itsensä töihin. Kehittämään itseä, kontrolloimaan tapojaan ja halujaan. Toisin sanoen, luotto ei ole mikään holtiton instrumentti. Sen tarkoitus on sitoa työläisen koko elämä osaksi pääoman arvonlisäysprosessia.” (emt., s. 243-244).

Luotto puskee sisään ikkunoista ja ovista, ja edelleen niistä ulos työläisen, tämän ikuisen yrittäjän ja elinikäisen opiskelijan, perään minne ikinä, ja mihin aikaan tahansa, hän meneekään. Koko elämästä tulee velanmaksua, tuotantoaikaa. Opintovelkakin on näppärä portti velkakierteeseen.

Lainanottaja ei kuitenkaan ole luotettava. Hän voi milloin tahansa pakata laukkunsa ja lähteä, tai sitten vaan kieltäytyä maksamasta. Siksi tarvitaan järjestysvoimat – lakitupa ja poliisi, jotka varmistavat lainan takaisin maksun, oli kyseessä sitten työllistymisvaikeuksista kärsivä uunituore maisteri tai putkimiesjussi. Talouskriisistä huolimatta, jos ja kun luotottaminen jatkuu ja mikäli luoton merkitys kasvaa, kasvaa samalla myös näiden voimien valtuudet kontrolliin ja väkivaltaiseen puuttumiseen ihmisten elämään. Jos kriisin aikana tai sen myötä lainahanat menevät kiinni, on ongelmissa ennenkaikkea prekaariväestö, he joiden elämä perustuu itseensä sijoittamiseen juuri luoton avulla.

Siis ei muuta kun lainaa hakemaan:

”eikä ole syytä paniikkiin
kun vain uskoon meininkiin
täällä saa
saa mitä tilaa
ja saa vaikkei tilaisikaan
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden mahdollisuuden

jokainen mies ja nainen
on totta kai vajavainen
löydä uusi virta itsestäsi
päästä kone irti sisältäsi
ja tulet pian huomaamaan
on vielä paljon voitettavaa
ja kun tulee vuorosi antaa
muista että vain kaikki kelpaa

täällä saa
saa mitä tilaa

tuntuuko ettet pysy mukana
että kaikki menee ohi
kuin olisit odotushuoneessa
etkä oikein sinnekään sovi
ei tämä ei ole pilaa
täällä todella saa mitä tilaa
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden

mahdollisuuden voittaa

uuden mahdollisuuden”

Radiopuhelimet, Hullun opetus


Vai pitäsikö sittenkin tilata yliopistoa commonsina ja perustuloa joka kakaralle?

Mainokset