Vihervoitelua kapitalistiseen koneistoon

They hang the man and flog the woman,
Who steals the goose from off the common,
Yet let the greater villain loose,
That steals the common from the goose.
– Pohjoisamerikkalainen kansanruno, noin 1764

Puhe ja suunnitelmat tuotannollisesta muutoksesta kohti ”ekologisesti kestävämpiä ratkaisuja” näyttäisivät olevan yhtä muodikkaita kuin harvard-eliitin pukukoodi ”kenelle tahansa”. Mm. uhkaavan ilmastokatastrofin, peak oilin ja ympäristötuhojen myötä porvarikin näyttäsi olevan halukas (ja miksi tosiaan ei olisi) näpräilemään ties minkälaista lamppua ja ropelia maapallon pelastamiseksi. Ehkäpä voisi sanoa, että tämä tuotannollinen muutos, tai tarve siihen, on ns. yleisen mielipiteen hyväksymä.

Ok.

Vihreän kapitalismin eräs keskeinen ongelma on, ettei se kysy millaisen muodon tämä ”muutos” tulee saamaan? Millaisia teknologioita otetaan käyttöön ja kenen etuja näillä ajataan, entäpä kenen ehdoilla näitä tuotetaan? Kuka repii voitot ja kenen selkärangasta revitään? Kuka valjastaa uusien ekokeksintöjen pääomavirrat, raaka-aineet ja tiedon – kuka (mikä) alistaa ”ekotyövoiman”? Kiinnostaako ketään millainen tämä prosessi tulee olemaan? Kaoottinen, väkivaltainen, pakottava ja entisiä sosiaalisia hierarkioita globaalisti ja alueellisesti jyrkästi vahvistava – vai?

Uusiutumattomat energialähteet, kuten fossiiliset polttoaineet sijoittuvat pienille strategisesti tärkeille alueille, jotka ovat jo valtioiden ja yritysten valtaamia. Veriset kamppailut näistä resursseista leimaavat viimeisen kahden sadan vuoden historiaa (toki tämä kamppailu esimerkiksi öljystä jatkuu edelleen; ei suotta yksi mielenkiintoisista uutisista viime aikoina ole ollut pohjoisten napajääalueiden öljyvarojen valtaussuunnitelmat sellaisten maiden kuten Kanada, Yhdysvallat, Venäjä ja Tanska toimesta).

Toisaalta: miksi ylipäätään olettaa, että siirtymä fossiilisista polttoaineista olisi 2000-luvulla jotenkin säyseä? Että niin kun kapitalisti antaa huilun soida ja muu väki tanssii leppoisasti vihreätä jenkkaa – ei saatana. Eikö tämä ole illuusio jo siinäkin valossa, kun tarkastelemme viimeaikojen yhä väkivaltaisempaa kamppailua viimeisistä vanhoista energiavaroista. Toisaalta: kun globaali uusiutuva energiasektori kasvaa, samalla kasvaa kapitalistinen yksityisomistukseen perustuva kamppailu tästä sektorista, mikä johtaa paisuviin patentteihin, väärinkäytöksiin ja väkivaltaiseen commonsien rajaamiseen.

Pitäisikö miettiä tätä hässäkkää pikkasen eri kantilta? Mitä jos energialähteitä, infrastruktuureineen, teknologioineen, ja tietoineen alettaisiin miettimään commonsien kehyksessä?

Tämä ei tarkoita, niin kuin ei commons-ajattelu muutenkaan, mitään valmista ylhäältä asetettua ”pakkokoneistoa” yhteisen toteuttamiseksi (sehän olisi kutakuinkin yhteisen negaatio), mutta se ei myöskään tarkoita pelkkää teoreettista kikkailua samaan aikaan kun kapitalismi pitää globaaleja planeetan grillausjuhlia. Pikemminkin kyseessä on monimutkainen sosiaalinen kamppailu, joka lähtee vain ja ainoastaan alhaalta käsin. Siitä voidaan myös olla varmoja, että kamppailu pelkästään energialähteistä, ei tule takaamaan laajempaa sosiaalista muutosta, eikä planeetan tulevaisuutta.

Tä? Siis mitä?

Niin, eikö olekin mielenkiintoista, että meidän lavastekapunkilaisten on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu?

Vihreä kapitalismi = vihreä kaput.

Takaisin energiaresursseihin. ”Uusiutuvien” energialähteiden globaalissa sijainnissa tilanne on erilainen kuin uusiutumattomissa: ne levittyvät kaikkialle maapallolle. Tämä luo näille aluille erityisen strategisen tärkeyden. Toisaalta, vaikka haluamme puhua commonseista ja etenkin ns. uusien commonsien, kuten tiedon ja geeniperimän rajuista yksityistämisistä (ja näiden takaisin valtauksesta), niin kapitalismin syntyvaiheen, alkuperäisen kasautumisen aikainen yhteismaiden väkivaltainen aitaus voi saada vihreässä kapitalismissa version 2.0. (kuten mm. Kolumbiassa näyttäisi käyvän palmuöljybisneksen riistäessä väkivaltaisesti paikallisyhteisöjen perinteiset yhteismaat). Tällä ei tarkoiteta, että kamppailu yhteismaiden puolesta olisi ensisijaista muiden commonsien kustannuksella, pikemminkin päinvastoin; kaikista commonseista kamppaileminen tulee tapahtua yhtäaikaisesti (toki siinä vaiheessa, kun päästään puhumaan esimerkiksi commonsien kiertokulusta, voidaan eri commonseille kaavailla strategisesti erilaisia merkityksiä, kuten esimerkiksi verkostoyhteiset, netti ja vapaat ohjelmistot voivat toimia mm. kommunikaatiovälineinä/välittäjinä yhteismaan ja yhteisen koulun tai yliopiston välillä jne.).

Oli miten oli, niin commonsit suljetaan useimmiten valtion väkivaltakoneistolla ja imetään kuiviin, oli energialähde miten uusiutuva tahansa, suuryritysten toimesta, samaan aikaan kun paikallisyhteisöt hajotetaan/karkotetaan, eikä heille tarjota edes muodollista mahdollisuutta oman alueensa ja yhteisensä järjestämiseen. Saati, että pyrittäisiin edes puhumaan ekologisesti (ja sosiaalisesti) kestävästä tuotannon yhteisestä järjestämisestä.

Tarkastellaanpa commonssien käyttöä ja järjestämistä pelkistetysti ja vertikaalisesti. Historoitsija Peter Linebaughin parin vuoden takaisessa teoksessaan The Magna Carta Manifesto esittämää teesiä mukaillen voitaneen todeta, että commonsien ”käyttämiseen” ei liity mitään jymy-yllätystä: ylhäältä puhaltava talous-poliittisen eliitin, suuryritysten ja kapitalististen hallitusten, tuuli jättää jälkeensä niin ekologisen katastrofin, ryövätyn viljelysmaan, finassikriisin, kuin alkoholismin, lääkehoidon, prostituution, köyhyyden…jne.

Sen sijaan alhaalta puhaltavan tuulen voima on täysin erilainen. Historiallisesti commonsit ovat syntyneet ihmisten työstä ja tähän työhön liittyvästä vastuusta. Commonsit siis luodaan alhaalta käsin, tavallisten ihmisten, työläisten toimesta. Heidän toimestaan niistä otetaan myös vastuu, ja huolehditaan mm. tuottavuudesta ja commonsien sopivasta kuluttamisesta (mikä tarkoittaa common sensellä (!) kutakuinkin sitä, että hakkaan sen verran puita, että vähintään saman verran kasvaa tilalle – laajenna itse esimerkki vaikkapa informaatioteknologisiin verkostocommonseihin).

Yhteiset kaupungit, viljelysmaat, tehtaat, wikipediat, avoimet ohjelmistot, terveys- ja koulutuspalvelut, rokotteet, lääkkeet, tuulimyllyt ja bioteknologinen tieto muun muuassa ovat yhteisesti rakennettuja, ja niistä kannetaan ja voidaan kantaa yhteisesti vastuu.

Samaan aikaan niiden päälle on laskeutunut myrskytuuli, joka on valmis kaikin mahdollisin keinoin ensin aitaamaan, eli yksityistämään commonsit, ja siten ne myös tuhoamaan.

Mitä se populistinen ’kaupunkilainen taas höpöttelee? Sitä vaan, että jos päätöksiä tästä ”ekologisesti kestävästä” (ehkäpä yksi aikamme vesittyneimmistä termeistä) tehdään kapitalististen markkinoiden puitteissa, meidät imetään kuiviin työssä (ja ns. vapaa-ajalla), samaan aikaan kun meidät usutetaan myös toisiamme vastaan. Jos asiat taas hoidetaan porvarillisen valtiokoneiston puitteissa, meidät pyritään manipuloimaan uskomaan, että ”pakolliset ja kiireelliset” muutokset kohti vihreää kapitalismia, on kaikki mitä pystymme tekemään katastrofin estääksemme – vaikka juuri tämä vihreä kapitalismi, voi olla pitkitettynä kriiseistä viimeisin. Tai kuten Propagandhi on asian muotoillut:

Ever get the feeling you’ve been played?
Well, that’s rock for sustainable capitalism and you know,
we may face a scorched and lifeless earth,
but they’re accountable to their shareholders first.
That’s how the world works.

Elämämme ja toimeentulomme hallinta voi perustua vapauteen, josta hayekit, friedmanit ja wahlroosit eivät uskalla puhua: yhteisen vapauteen (the freedom of the commons). Vapaus on ensisijaista suhteessa mihinkään tekniseen muutokseen. Ehkäpä muutos on ymmärrettävä jotenkin sen suuntaisesti miten Kolja Abramsky ja Massimo De Angelis ovat sitä kuvailleet:

”Yhteisen vapaus on luova voima, joka ei perää lentokoneella liikkumisen kieltämistä, mutta ei myöskään uuden lentokenttäterminaalin rakentamista, eikä se saarnaa veganismia, mutta ei myöskään mainosta hampurilaisia lastenleluilla. Se ei ole ideologisesti sitoutunut kumpaankaan, sillä sosiaalisen yhteistyön näkökulmasta nämä ovat typeriä ideologisia sitoumuksia, koska ne asettavat a priori rajotteita ennemmin kuin edistävät yhteisestä nousevaa vapautta.

Sillä, kun pienennämme kilpailun oravan pyörää ja keinotekoista niukkuutta elämässämme; kun lopetamme commonsien aitaukset ja aloitamme yhteisen takaisin valtauksen kaikkialla; kun toteutamme ruokasuvereeniteetin ja lokalisoimme ruoantuotannon; kun hankkiudemme eroon suurimmasta osasta automarketteja ja niiden häpeällisestä tuhlailevasta energiankulutuksesta, joka vain manipuloi meitä ostamaan pitkälle muunneltua ruokaa; kun perustamme yhteisiä työpajoja korjaamaan kotitalouskoneita, sen sijaan, että tuottaisimme tai ostaisimme jälleen uutta romua; kun olemme savuttaneet turvallisuuden terveyden- ja vanhustenhuollossa, koska emme halua kummankaan, ei niin kapitalististen markkinoiden kuin kapitalistisen valtionkaan, usuttavan sukupolvia toisiaan vastaan; kun takaamme pääsyn internettiin kaikkialla maailmassa, ja takaamme vapaan pääsyn digitaalisiin kirjoihin ja julkaisuihin kiihdyttämään yhteistä kuuden miljardin ihmisen luovuutta virtuaalisten yhteisöjen moninaisuudessa; kun lakkautamme patenttijärjestelmän, ja takaamme täydellisen mahdollisuuden jakaa yhteistä tietoamme kohdataksemme aikamme haasteet missä tahansa planeetalla; kun globaali finanssijärjestelmä on muutettu kommunikaatioverkostoksi koko planeetan commonsien välillä ja kanavaksi sosiaalisten voimien jakamiseksi, samaan aikaan kun hedge-rahasto -managerit, pörssimeklarit, vakuutusmyyjät, ja finanssioperoijat on uudelleenkoulutettu oppimaan taidot kantamaan vastuun yhteisestä pikemmin kuin odottamaan vain jotain yhteiseltä; kun romun edestakaisin hilaamista pitkin planeettaa ei enää pidetä ”talouskasvuna” vaan ”järjettömyyden kasvuna”; kun lentokoneidemme, autojemme ja juniemme käyttö ei enää perustu kiihtyvään [ja sekoittuvaan] työn ja vapaa-ajan rytmiin, vaan puhtaaseen haluun liikkua, matkustaa ja kohdata yhdessä muiden tasapainoisten ja terveiden yhteisöjen kanssa; kun emme enää pelkää toista, koska tunnistamme toisessa siskon tai veljen kaukaisesta yhteisöstä, jolle toimeentulomme myös osana tätä yhteisöä on kaikkien yhteinen etu; kun kytkemme pois päältä miljoonat turvakamerat, ja annamme turvallisuussektorille mahdollisuuden tehdä jotain muuta yhteisen turvallisuuden hyväksi, kuten vaikkapa viljanistutusta, jätteiden keräystä, tai avustamista vanhusten- ja lastenhuollossa; kun roskapostiteollisuus muutetaan roskankierrätysteollisuudeksi; kun tuotteiden mainostajat muuttuvat yhteisön organisoijiksi; kun kaiken ikäiset opiskelijat muuttuvat kaiken ikäisiksi ihmisiksi, ja kasvatuksesta tulee jotain muuta kuin kykyjen hankkimista työmarkkinoita varten; kun meidän kaikkien stressitaso putoaa mittavasti kilpailupaineen pudotessa harteiltamme; kun tajuamme kuinka typeriä olemme, kun emme tajua, että jopa paska (lannan muodossa) on puolellamme käyttäessämme sitä maltillisesti auttamaan meitä planeetan pelastamisessa…niin silloin on meidän yksilöllisten valintojen konteksti muuttunut. Ja kontekstissa tapahtunut muutos on se, joka lopulta pelastaa tämän planeetan, kuin myös meidät – ei tämä tai tuo energiamuoto ja -lähde.”

Niin. That’s how the world works.

Vasemmisto etsii yötä

zom·bie /’zQmbi;’zA;mbi/ noun
1(informal) a person who seems only partly alive, without any feeling or interest in what is happening
2(in some African and Caribbean religions and in horror stories) a dead body that has been made alive again by magic

Porvarillinen media näyttää paikoitellen tarjoavan tilaa myös keskustelulle vasemmiston tulevaisuudesta. Tuomas Nevanlinnan kolumnissa on ansionsa. Sen sijaan lavastekaupunkilaista häiritsee vasemmiston tulevaisuutta koskevan keskustelun aiheeton ohjautuminen ns. uschanovilaiseen linjanvetoon. Tämä on linjaus, joka pyrkii sulkemaan ulos uudet merkittävät avaukset vasemmisto-keskustelusta; se pakottaa vasemmiston tekemään keskusta-oikeiston määrittelemää zombiepolitiikka.

Media näyttää kohottaneen Tommi Uschanovin vasemmiston ikiomaksi filosofiksi, vähän samaan tapaan kuin Himasen Pekka kirjoittaa ”objektiivista filosofiaa” liberaalille oikeistolle. Tommin ja Pekan ero on siinä, että jälkimmäisen asettamisesta valtiofilosofin asemaan on ollut suurta hyötyä esimerkiksi oikeistolaisen innovaatioyhteiskunnan perustusten retorisessa rakentamisessa. Sen sijaan Uschanovin asettaminen vasemmiston linjanvetäjäksi tulee upottamaan vasemmiston mahdollisuudet yhtä varmasti kuin enon tulpaton vene uppoaa mökkirantaan.

Uschanovin pamfletin Mikä vasemmistoa vaivaa? sanotaan herättäneen vuoden aikana paljon keskustelua vasemmiston tilasta ja tulevaisuudesta. Millaista keskustelua? Mitä uutta Uschanovilla on vasemmistolle tarjottavana? Miksi Tommin sanoma uppoaisi ylipäätänsä vasemmistoon? Onko kukaan kirjoittanut pamfletista kunnollista kritiikkiä (täältä löytyy yksi aika suoraviivainen, ja ehkäpä juurikin sellainen, jonka ko. teos ajallisesti ansaitsee. Täältä sen sijaan löytyy useampi kirjaan tarttunut enemmän tai vähemmän pureva arvostelu, joista osaan Uschanov on itse myös kunnioitettavasti kommentoinut)?

Jos vasemmiston ongelmat ja tulevaisuuden ratkaisut on jäljitettävissä tähän pamflettiin niin, pitäisikö ennemminkin kysyä, että mikä vittu tätä Uschanovia oikein vaivaa?

Lavastekaupunkiin on jäänyt muutamia hassuja muistoja tuosta vuoden takaisesta pamfletista. Vaikka ei oikein kiinnostaisikaan, tuodaanpa niistä muutama esille. Uschanov haluaa esittäytyä kyseenalaistavana ja ehkäpä uusia avauksiakin esittävänä tekijänä, mutta itseasissa hänen pikkunäppärät teesinsä ja kirjoitustyyli kääntyvät pikemminkin tekijää itseään vastaan. Teos on suunnattu keski-ikäisille demareille, joiden tuskin on kovin vaikea ottaa sen sanomaa vastaan: monet Uschanovin teeseistä kun näyttävät jo, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, sisältyvän 2000-luvun sosialidemokraattiseen eetokseen (tai sen esikuvaan brittiläiseen New Labouriin).

Toisaalta teos on ehkäpä suunnattu ”radikaalille vasemmistolle”, jonka Uschanov näyttää tuntevan yhtä hyvin kuin Jutta Urpilainen Marxin tuotannon. Uschanov nimittäin onnistuu niputtamaan samaan sakkiin mm. nuoret ja ärsyttävät aktivistit, taistolaiset, vegaanit, Neuvostoliiton puoluekoneiston, ituhipit, Maon ja Zimbabwenkin. Estetiikka tuntuu Tommille tarkoittavan porvarillista populistista lumoa, joka vasemmiston tulisi ottaa omalle agendalleen menestyäkseen. Ja sitten: Marxia pamfletissa osataan lukea syvemmin kuin Marx itse, Frankfurtin koulun kriittinen teoria redusoituu ponnettomaksi näpertelyksi (missä toki on totuuden siemenkin), ihminen redusoituu nykykapitalismin vihreäksi kuluttajaksi, kapitalismin kritiikin terävin kärki näyttäytyy uusliberalismin kritiikkinä (sen sijaan, että lähdettäisiin analysoimaan tuotantotavoissa ja työssä tapahtuneita rakenteellisia muutoksia), oikeistolaisen vastustajan ja sen tavotteiden analyysille ei näytä olevan tarvetta, jne.

Mutta hei, millaisista poliittisista avauksista ja henkilökohtaisesta uskalluksesta loppujen lopuksi puhutaan silloin, kun analysoidaan vasemmistolaista habitusta (suurena) poliittisena ongelmana, kuten Uschanov tekee?

Tämän pikaisen luettelon lisäksi lienee kuitenkin syytä nostaa esille muutama suurempi ongelma Uschanovin ”vasemmistomallista”. Eteen tulee väistämättä kaksi tärkeää kysymystä. Millainen on uschanovilainen (vasemmistolainen)

1. poliittinen subjekti?

ja

2. poliittisen toiminnan tila?

Radikaalivasemmistoa arvostellessaan Uschanov tulee karsineeksi polittisen toimijan huolestuttavan lähelle pelkää parlamentaarista kansanedustajaa (vastuullista kuluttajaa poliittisena toimijana lukuunottamatta), ja poliittinen tila redusoituu yhdeksi Arkadianmäeksi yhtäkaikki. Tätä ei voi hyväksyä.

Uschanov taipuu kannattamaan asiantuntijavaltaa mm. huteran väkivallan analyysin kautta. Paitsi, että analyysi on puutteellinen, se näyttää olettavan, että puoluepolitiikan ulkopuolinen poliittinen toimija, aktivisti on aina epäluotettava. Uschanovin ajatteluketju menee näin: radikaalien surkeat kokemukset ihmisistä ja elämästä, kääntyvät väkivallaksi ja kostoksi mikäli he sattuisivat pääsemään valtaan. Täten onkin parempi tunnustaa poliittiseksi subjektiksi vain liberaalin-demokratian puitteissa toimivat ja parlamentaarista edustuksellista demokratiaa viimeiseen saakka kumartavat hyväosaiset kansalaiset (ei siis ole ihme, että Uschanovin poliittinen ikoni näyttäisi ruumiillistuvan Osmo Soininvaarassa). Tässä mielessä Uscahanovin itsekin esille tuoma –  tosin eri yhteydessä – kepulainen vaalikampanja vuodelta 2007 tiivistää kirjoittajan sanoman: ”Vähän kuin itseäsi äänestäisit!”. Uschanov siis jäljittää vasemmistolaista asiantuntijapoliitikkoa, jota kansalainen X voi vaalien aikana äänestää.

Hieman ihmetyttää lavastekaupunkilaista, että eikö tällainen malli sulje suuren osan poliittisista toimijoista poliittisen tilan ulkopuolelle? Ja, miten varteenotettavia uusia avauksia Uschanovilla on tarjottavana jos ns. uusia yhteiskunnallisia liikkeitä kohdellaan tällä tavalla?

Uschanovilainen politiikka on leväperäistä keskiluokan politiikkaa, jossa halutaan siirtää jokainen kapitalismin tuottama antagonismi syrjään. Ehkäpä tässäkin on syytä lainata mutama sana Slavoj Žižekiltä, olivat ne kuinka irti asiayhteydestään tahansa (sinällään sopivaa kun sitä verrataan Uschanovin huolimattomaan tapaan kirjoittaa).

”Demokratia on tämän päivän tärkein poliittinen fetissi, perustavien sosiaalisten antagonismien kieltäminen: vaalitilanteessa sosiaalinen hierarkia lykätään hetkeksi ja sosiaalinen ihmisjoukko redusoidaan puhtaaksi paljoudeksi, joka voidaan numeroida – ja siten lykätään myös antagonismia.”

Toinen suuri ongelma Uschanoville näyttäisi olevan vasemmiston ja nykytyön suhde. Soininvaaralaisittain Uschanov rankaisee typeriä palkansaajia siitä, että he eivät osaa vaatia enemmän vapaata aikaa palkankorotusten sijaan. Uscahanov taitaa puhua kirjassaan työstä ja tuotannosta tasan yhdessä lauseessa, ikään kuin viittaamalla uuden työn -keskusteluihin hän haluaisi rajata kyseiset asiat vasemmiston kannalta merkityksettömäksi – tai ainakin hän jättää esimerkiksi työn analyysin kirjansa ulkopuolelle. Uschanovinkin olisi syytä tietää lisää vapaa-aikaa vaatiessaan, että nykykapitalismiin voi myös hyvin olla sisäänkirjoittetu vahva tendessi, joka pyrkii ottaamaan myös työntekijöiden vapaa-ajan tuotannon piiriin. Mutta no hei, Uschanov on tilastojen mies. Tällainen pohdinta ei kuulu hänen pamflettiinsa.

Kolmas Uschanovin ongelma on Lavastekaupungissa hyvin tuttu. Vaikka Uschanovkin varmasti kieltäisi Francis Fukuyaman teesin historian lopusta aivopieruksi, näyttää hän pamfletissa olevansa mitä selkeimmin fukuyamalainen. Liberaali-demokraattisen kapitalismin voittokulun ydinkärkenä toimii uschanovilaisittain ”uudistettu” sosialidemokraattinen puolue.

Tuoreahkon Suomen kuvalehden haastattelu valottaa neljättä Uschanovin ongelmaa. Uschanovilainen ajattelu näyttäisi pyrkivän iskemään juuri nyt (ja miksipä ei pyrkisi onhan Vasemmistoliitto eurovaalitappion ja Arhinmäen puheenjohtajavalinnan jälkeen ”historiallisessa murrosvaiheessa”) vasemmiston kylkeen kuin Hubba bubba liimautuu nahkahousuhevarin tukkaan. Tämä liimautuminen näyttäsi sisältävän kaksi argumenttia: ensiksikin Arhinmäestä pitäisi koulia vasemmiston oma Soini; pitäisi siis tehdä kunnon äijäpolitiikkaa niin että meetwurstileivät tirisee ja Popeda paukkuu. Toiseksi pitäisi alistua oikeistohegemoniseen valtadiskurssiin ja käydä poliittinen debatti sen rajoissa; siis kiillottaa pöhöttyneen puolueen julkisivu ja unohtaa todelliset yhteiskunnalliset konfliktit. (Tietysti tähän voisi lisätä vielä kolmannen kohdan, jonka tarkoituksena on ajaa ”vaatimaton Uschanov” vasemmiston omaksi ”hovifilosofiksi”.)

Pakko ihan kysyä, anteeksi nyt vaan, että mitä vittua?

Pitäisi siis olla äijiä ja puhua porvarillista huttua, aikana jolloin pöydällä pitäisi olla kysymykset luokasta, työstä, commonsseista (yhteishyvät, kuten tieto, luonto, vesi, netti, bioteknologia), naisasiasta, ay-liikkeen uudistamisesta, radikaalista ekologisesta ajattelusta, sosiaalisesta apartheidista jne.

Viides Uschanovin, ja ehkäpä kaikkein kohtalokkain ongelma on uskalluksen puute. Tämä tulee esille Uschanovin suhteessa utopistiseen ajatteluun. Pamfletissa todetaan:

”– yhteiskunnallisten ajatusten ja poliittisten vaatimusten utopistisuutta tai ei-utopistisuutta on mahdotonta arvioida ennalta. — vaatimuksen esittämistä täytyy (kuitenkin) edeltää sen toteuttamisen tulo mahdolliseksi. — emme myöskään voi leimata utopistisiksi mitään juuri nyt haihattelulta tuntuvia vaatimuksia, koska jotkut niistä saattavat myöhemmin, ja joskus hyvinkin nopeasti, muuttua itsestään selviksi arjen osiksi.” (Uschanov 2008, s. 151-152).

Uschanovin ongelma on, että hän ei juurikaan esitä ”haihatteluilta tuntuvia vaatimuksia”, sen verran onnetonta hänen aloitteellisuutensa vasemmiston uudistamisen osalta on. Toinen Uschanovin ongelma on sosialidemokratialle tuttu ajattelun sitominen siihen, että vaatimuksia voidaan esittää vain jos niillä on selkeät mahdollisuudet toteutua. Eli siis – ja kuinka tutulta tämä kuulostaakaan – päädytään vaatimaan kapitalismia ilman kapitalismia jne. Uschanovilainen vasemmisto haluaa tekoja ilman riskejä.

Tässä tulemmekin teon politiikkaan. Uschanovilainen ajattelu ei mahdollista koskaan minkäänlaista radikaalia tekoa. Se näyttäisi rajoittuvan ainiaaksi porvarillisen edustuksellisen demokratian – oli se kuinka toimimatonta tahansa ja osallistui sen toteuttamiseen miten suuri/pieni osa ihmisistä tahansa – puitteisiin, joissa pitäisi ensin äänestää siitä, että pitäisikö äänestää siitä, että järjestettäisiinkö kansanäänestys siitä, että… (vai oltaisiinko sittenkin tekemättä yhtään mitään). Äänestettävä on, oli katasrofi millainen tahansa tai systeemin mädänneisyys millainen tahansa.

Voi tosiaan olla niin, että radikaali teko mahdollistuu vain liberaali-demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän poikkeustilassa, mutta tällaisen poikkeustilan ajatteleminen paljastaa myös uskalluksen puutteen. Poikkeustilassa otettu riski joko saa demokraattisen oikeutuksensa jälkikäteen tai sitten ei. Historiallinen esimerkki Žižekiltä: vuonna 1940 de Gaulle vaati Ranskassa sodan jatkamista Hitkerin Saksaa vastaan, mutta ei saanut taakseen demokraattista oikeutusta. Kaikki tiedämme, että totuus oli myöhemmin de Gaullen puolella. Vaikka radikaali teon politiikka saattaa olla ilman kontrollia, toisin sanoen sen seuraamuksista ei ole varmuutta, niin aivan samoin – kuten de Gaullen ja ranskalaisten esimerkki osoittaa – myös demokratia tuottaa omat ylilyöntinsä.

Kysymys siis kuuluu: elämmekö tällä hetkellä poikkeustilaa? Onko radikaaleille teoille tarvetta? Voisiko olla niin, että liberaali-demokraattinen eetos peittää alleen kapitalismin todelliset antagonismit?

Kuten edellisen Lavastekaupungin postauksen lopuksi kysyttiin, onko nyt, kun meillä on viimekädessä pelissä koko elämä maapallolla, zombiepolitiikan aika?

Tämän tekstin otsikossa kerrottiin, että vasemmisto etsisi yötä. Lopuksi meidän onkin tehtävä selvyys uschanovilaisuuden, vasemmiston, zombiepolitiikan ja yön politiikan välillä.

Uschanovin vasemmistolaisuus jos mikä on zombiepolitiikka. Se on vasemmistolaista politiikkaa, joka ajaa porvareiden tavoitteita ja näkee päivät pitkät porvareiden unia. Se on osa sitä politiikkaa, joka on tehnyt aikaisemmista yöeläjistä, zombie’sta, elävistäkuolleista päivän politiikan subjekteja.

Jos päivällä meno on näin rumaa, niin voisiko se yöllä olla jotain muuta?

Jos zombiepolitiikkaa tehdään päivisin oikeistohegemonisin ehdoin, pitäisikö vasemmiston ottaa (radikaalin teon) askel kohti yön politiikkaa? Voisiko yön politiikka olla ”kaukana ollut vieras”, johon tutustumiseen ei ole vasemmistossa suotu mahdollisuuksia:

Yöt ovat sanomattoman pitkiä,
on aikaa nukkua,
on aikaa kertoa,
viiniä juoda ja viihdyttää
kaukaa tullutta vierasta. —

Yöllä aurinko
paistaa kuolleille —
Niitä jotka haudattiin pystyyn
ei enää erota.

– Pentti Saarikoski, runokokoelmasta Onnen aika 1971.

Uschanovilainen politiikka on zombiepolitiikkaa, joka julistaa elävän, ajattelevan ja hengittävän nuoren vasemmiston kuolleeksi. Ehkäpä tämä julistus ei tuota tulosta, sillä yöllä aurinko paistaa kuolleille.

Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?

Oppia ikä kaikki; oppia maksamaan lainaa ikä kaikki

Korkeakouluihin on viime vuosina ajettu sisään mitä moninaisempia kontrollin muotoja – oletettavissa on, että lähitulevaisuudessa tahti vain kiristyy. Lähes samaan aikaan kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain, EVA julkaisi raportin, jossa herätetään henkiin lainaperustainen ”opintotuki” -malli. Lainaa on tarpeellista tarkastella opiskelijan ja tietotyöläisen ”elämän haltuunottona”. Eräänlainen ennakkoasetelma löytyy Atlantin takaa.

”Jos jokin hyödyke on ilmainen, sitä käytetään liikaa ja väärin. Ainakin korkeakoulutasolla olisi siirryttävä maksullisuuteen” – Björn Wahlroos, Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n seminaarissa 2006.

”Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien työssäkäyvät köyhät kuin keskustojen luovaluokkakin, yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät. Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä koe heidän elämällään?”- Jussi Vähämäki, Itsen alistus 2009.

Yliopistoissa kapinoitiin kevät. Kesän tullessa yliopistoliikkeen pääasiallinen kritiikin kohde, yliopistolaki meni eduskunnassa läpi että poksahti. Nyt yliopistoliike on suunnan etsimisen edessä: olisi kyettävä ennakoimaan uudistusten, jotka eivät todella palaudu yliopistolakiin, seurauksia ja vaikutuksia. Bios politikos -blogissa summataan yhteen yliopistoissa tapahtuvia muutoksia, jotka uusi yliopistolaki omalta osaltaan mahdollistaa – mutta niitä ei toki synnytä. Muutokset näyttäisivät olevan selkeitä poliittisia pyrkimyksiä asettaa korkeakoulujärjestelmä (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) toimimaan yrityksen tavoin. Koulutuksen kentällä vaeltaja ei voi näinä päivinä olla palaamatta Deleuzen sanoihin:

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.”

Mutta palataanpa takasin lakikritiikkiin. Bios politikos napauttaa niin lain kritisoijia kuin sen puolustajiakin:

” — lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin.”

Ehkäpä tästä neuvosta olisi otettava vaari.

Uudistusten tuottamat kontrollin muodot näyttäisivät olevan yliopistoissa moninaiset. Tässä yhteydessä lavastekaupunkilaista kiinnostaa kuitenkin opiskelijoiden rooli osana korkeakoulukontrollijärjestelmää. Tällä hetkellä laaduntarkkailujärjestelmällä pyritään varmistamaan opiskelijoiden nopeampi valmistuminen, ja saattamaan suomalaiset opiskelijat Bolognan prosessin mukaiseen korkeakoulumalliin: alempi korkeakoulututkinto kolmessa ja ylempi kahdessa vuodessa. Keppinä nopeuttamiselle toimii täysipäiväisesti opiskelevalle neljäksi ja puoleksi sekä kesätöissä käyvälle (tai muulloin työskentelevälle) kuudeksi vuodeksi riittävä opintotuki. Asumislisineen tukea napsahtaa tilille maksimissaan 499.60 euroa, koska tällä vain harva elää, tarjotaan lainaa, mikä nostaa tulot maksimissaan 800 euroon kuussa. Koska tulevan tietotyöläisen valmistumisesta ei ole takeita, harva ottaa lainaa. Ennemmin tehdään töitä ja opiskellaan pidempään. Marko Raitanen toteaa 2000-luvun alussa:

”Opintolainojen takaisinmaksuongelman taustalla ei niinkään näytä olevan hedonistinen valinta kuin taloudelliset realiteetit. Huomattava osa opiskelijoista, lähes kolme neljäsosaa, on jättänyt opintolainan nostamatta, mikä kertoo vahvasta pärjäämisen eetoksesta. Silti moraalinen paniikki maksuhäiriöisistä “murentamassa” yhteiskuntamme arvoja elää vahvana. lama-ajan nuorisotyöttömyyden sosiaalipummisyytökset ovat saaneet uuden kohteen, asennevammaisen opiskelijan.”

Siis opiskelijat eivät halua ottaa lainaa vaan ennemmin jättävät syömättä tai käyvät töissä? Helvetin kakarat! Kuka takoisi niiden päähän, että lainaa on otettava, koska talousjärjestelmämme ja ”kansalaisten” kurissa pitäminen perustuu velanmaksulle?

Tässä kuvaan astuu valtio, jonka tehtävänä on erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut markkinoiden ja pääoman palveleminen. Sen onnettomaksi tehtäväksi jää myös opiskelijoiden kohdalla heidän pakottamisensa lainanmaksajiksi, oman elämänsä yrittäjiksi. Näin on, ainakin mikäli punnitsee Elinkeinoelämän valtuuskunnan näkökulmaa koulutuksen maksullisuuteen.

Kakarat on pakotettava lainaan

Tuore Evan raportti Pulaa työstä ja työvoimasta tuo ajankohtaisen näkökulman (eikä vähiten hyväksytyn yliopistolain myötä) opintotukijärjestelmän lainaperustaiseksi muuttamiseen (muutoin raportti keskittyy enemmän ja vähemmän hellään teoreettiseen työhön pakottamiseen ja kehoittaa korkeakoulutettujen maahanmuutajien järjestelmälliseen etsimiseen).

Kansantaloudellisesti tätä lainamallia perustellaan tottakai sen edullisuudella (julkisen vallan nykyiset panostukset yksittäiseen tutkintoon kuvataan raportissa mittaviksi: 50 000 euroa tutkintoa kohden, mikä koostuu opintoetuuksista ja opiskelijaa kohti lasketuista käyttömenoista), mutta myös hallinnollisella yksinkertaisuudella ja sillä, että täysipäiväisinä opiskelijoina opiskelijat eivät olisi työmarkkinoilla muuttamassa vakituisia työpaikkoja pätkätöiksi (s.63-64).

Anteeksi? Siis opiskelijoiden poistaminen työmarkkinoilta poistaa prekaarintyön? Tässä lienee EVAn interventio prekariaattikeskusteluun…

Olipa miten oli, lainamalli olisi myös perusteltava opiskelijoille jotenkin. Tähän pyritään tarkastelemalla opiskelijoiden tulevia kulta-aikoja:

”Viisi vuotta opintojen päättymisen jälkeen korkeakoulumaisterin bruttokuukausipalkka on noin tuhat euroa kouluttamatonta ikätoveria korkeampi. Palkkaero on kasvanut työvuosien karttuessa ja vain harva korkeakoulutettu on jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi. Työ on yleensä siistiä sisätyötä.”(s.59).

Ehkäpä tämä on raportin kirjoittaneen kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkosen ja hänen opiskelijoidensa kokemus. Mutta; miksi kuitenkin niin moni kanditaatti/maisteri/tohtori on työttömänä, tai prekaarissa työsuhteessa? Miksi saamme päivittäin lukea pahenevista (nuoriso)työttömyys (mm. HS 25.6) luvuista, joissa korkeakoulutetun väen osuus on suuri? Miksi filosofian lisensiaatti tienaa (siis jos tienaa) 1200 euroa bruttona kuussa? Miksi niin moni maisteri on työskennellyt valmistumisen jälkeisenä kymmenen vuoden aikana maksimissaan vuoden mittaisissa työsuhteissa?

Raportti jatkaa kakaroiden ojentamista. Pehkosen mukaan opiskelijoiden purnaus heikosta toimeentulosta vaikuttaa ristiriitaiselta:

”puheenvuoroista välittyy ajatus, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa opiskeluaikaiset elinkustannukset täysimäräisesti. Huolena on, ettei opintotuki kata kaikkia elinkustannuksia. opintotukea verrataan joskus jopa työtömyystukeen. Tällaiset näkemykset eivät ole kestäviä. Niissä unohdetaan, että opiskelu tuottaa ammatin, keskimääräistä paremman palkan ja usein myös arvostetun yhteiskunnallisen aseman.”(s.60).

Raportissa kieltäydytään (tietysti) näkemästä opiskelijoita tuottajina ja mm. korkeakoulukaupunkien yhteiskunnallista ja kulttuurista rikkautta ruokkivana väestönä (opiskelijan asemaa tuottajana ja osana tietotyövoimaa sekä kulttuurin rikastajana on tarkasteltu verkkolehti Megafonin artikkelissa). Entäs jos opiskelu ei tuotaakaan ammattia vaan yhä suuremman massan uudenlaisia yrittäjiä, työläisiä, jotka työtä tehdessään etsivät samalla seuraavaa työtä?

Raportin mukaan suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä on kaksi erityishuomiota vaativaa seikkaa. Ensinnäkin korkeakouluissa näyttäisi olevan aivan liikaa opiskelijoita. Toiseksi silmiinpistävää on opiskelijoiden työssäkäynti opintojen ohella (reippaasti yli puolet työskentelevät opintojen ohella). Raportti keskittyy erityisesti jälkimmäiseen piirteeseen. Sen mukaan opiskelijoiden työssäkäynti on muuttanut suomalaisten työmarkkinoiden toimintatapoja (ikäänkuin opiskelijat olisivat työelämän ja tuotannon muutosten primus motor), suosimaan vakinaisten töiden sijaan pätkä-  ja vuokratyövoimaa korkeakoulukaupungeissa. (s.61-62). Näiden työelämän tuholaisten ymmärrys kun ei riitä arvostamaan tulevan työelämän autuutta:

”Lyhyen aikavälin taloudelliset kannusteet ohjaavat opiskelijoita verkkaiseen opiskelutahtiin ja opintojen ohessa työskentelyyn. Saatavilla olevat opintososiaaliset etuudet yhdessä kevyesti verotettujen työtulojen kanssa näyttävät päihittävän nopeasta valmistumisesta ja siten tulevaisuudessa saatavista paremmista ansioista saatavat edut. Näyttää siltä, että nopean valmistumisen rahallista merkitystä ei joko ymmärretä tai sitä ei arvosteta.” (s.62)

Kakarat on siis enemmän tai vähemmän pakotettava lainaan.

Rapotti herättää henkiin taannoisen Sailaksen (2003) työryhmän opintoehdotuksen. Sen mukaan opinnot rahoitettaisiin lainalla ja työllistymisen myötä velka vähennettäisiin verotuksessa. Raportin mukaan malli ei ole ”perinteinen lainajärjestelmä” eikä se heikentäisi ”vähävaraisten nuorten” opiskelumahdollisuuksia. Mitä nopeammin valmistut – ja kaikki valmistuvat! – sitä vähemmän korkoja jää maksettavaksi (oletuksena näyttäisi oleva, että mallin 700 euron kuukausilaina takaa myös opiskelijalle halun ja mahdollisuuden opiskella täysipäiväisesti; mikä takaa, että opiskelijat eivät sekä nosta lainaa, opiskele täysipäiväisesti ja joudu vielä töihinkin?). Tuen saamisen ehtona on vain valmistumisen jälkeinen työllistyminen, ja seuraavalla vuosikymmenellähän työpaikoista ei ole pulaa. (s. 62-63). Tai näin ainakin halutaan uskotella. (Lainallahan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kapitalisti haluaa muuttaa lisäarvonsa ottamalla haltuun opiskelijan tulevan työn ja viimekädessä elämän).

Tässä yhteydessä, ei niinkään kiinnosta mallin porvarillinen käytännöllisyys, vaan ennemmin se, että opiskelijoita halutaan puskea yhä nopeammin epävarmoille työmarkkinoilla maksamaan lainojaan takaisin, mutta ennen kaikkea se, mikä yhteiskunnallinen merkitys luotolla on ja mikä merkitys sillä on opiskelijan henkilökohtaiseen elämään. Millaiseen muutokseen yhä kasvava luotottaminen on asettanut yhteiskunnan ja sen yksilöt? Bios politikos -blogin kehoituksesta tästä eteenpäin tarkastellaan mahdollisen yksittäisen muutoksen, eli lainaperustaisen opintojärjestelmän vaikutuksia korkeakoulujärjestelmään ja sen opiskelijoihin ja tutkijoihin.

Lavastekaupungissa astellaan nyt hieman heikoille jäille.

Miten lainaaminen kasvattaa – yhdysvaltalaisen mallin tarkastelua

Yliopistomuutokseen sisältyy selkeitä kehityslinjoja koulutuksen maksullisuuden suuntaan. Jo nyt laki mahdollistaa EU ja ETA -maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävät maksut. Lisäksi koulutuksen maksullisuus niin avoimen yliopiston ja ammattikorkekoulun kuin tilauskoulutuksen (oppia ikä kaikki) kautta tulevat lisääntymään (samalla perinteisiä yliopiston opintokokonaisuuksia tullaan siirtämään ammattikorkeisiin). Jos tulevia yliopistoja on vaikeuksia pääomittaa ja valtion rahoitus ei ole riittävä, on todennäköistä, että myös opintomaksut ja lainaperustainen ”tukijärjestelmä” tulevat ajankohtaisiksi.

Lavastekaupungissa tiedetään hyvin, että yhdysvaltalainen ja suomalainen koulutusjärjestelmä poikkeavat toisistaan edelleen merkittävästi, olkoonkin, että jälkimmäinen on juuri korkeakoulumuutoksen myötä liukumassa yhä lähemmäs edellistä. Silti, kun pohditaan yliopistomuutoksen yksityiskohtien vaikutusta tulevaisuuden yliopistoon, lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus Atlantin toiselle puolelle.

Jeffrey Williams on käsitellyt parissa artikkelissaan (2006 ja 2008) yhdysvaltalaista opintolainajärjestelmää, niin sanottua ”lainakasvatusta”. Kummallisuuksistaan huolimatta (kirjoittaja pyörii jossain nostalgisen humanistiyliopiston kaipailun ja helläksi nationalismiksi taipuvan ”todellisen vapaan amerikkalaisuuden” vaalimisen välimaastossa – edelliset näyttäisivät olevan vähintäänkin yhtä paljon Dissent -lehden linjauksia kuin varsinaisen kirjoittajan) ne antavat viitteitä mahdollisen opintolainajärjestelmän sisäänajon vaikutuksista suomalaiseen yliopistoon ja erityisesti opiskelijoihin. Tässä tarkoituksena ei suinkaan ole vertailla EVAn ehdottamaa lainamallia ja Yhdysvaltalaista lainajärjestelmää, vaan tarkastella yleisemmin lainaa opiskelijan elämän muuttajana.

Yhdysvalloissakin opintolainajärjestelmä on verraten tuore malli rahoittaa opiskelu; lainajärjestelmä syntyi LBJ:n presidenttikaudella 1960-luvun puolivälissä tarkoituksena mahdollistaa vähävaraisimpien nuorten koulutusmahdollisuudet. Aluksi lainan ottaminen oli harvinaista, koska etenkin julkiset yliopistot olivat opiskelijoille edullisia. Sittemmin lukukausimaksut ja muut maksut ovat kasvaneet mittavasti (inflaatio huomioon ottaen reippaasti kolminkertaisiksi 2000-luvulle tultaessa) niin julkisella kuin yksityisellä puolen, mikä on moninkertaistanut lainaajien määrät.

Syy maksujen nousuun on selvä: liittovaltio on vähentänyt tukeaan kasvatukseen, mikä on puolestaan karsinut osavaltioiden osuutta lukukausimaksuista mm. 1980-luvun alun 50 prosentista vuoden 2000 kolmasosaan. Yliopistot ovat pyrkineet paikkaamaan rahoitusongelmiaan mm. yksityisten lahjoituksien metsästämisellä ja yhteistyöllä elinkeinoelämän kanssa. Vakain tapa kerätä rahoitus ovat kuitenkin lukukausimaksut, jotka elonkorjuun tavoin kauhotaan joka syksy opiskelijoilta. Julkisen rahoituksen purkaminen on viimekädessä muuttanut yhdysvaltalaisen korkeakoulutuksen julkisesta yhteisestä oikeudesta yksityiseksi palveluksi, jota Williams kutsuu kankeahkosti nimellä ”post-welfare state university”.

On kuitenkin olennaista huomata, että valtio ja sen julkinen rahoitus ei ole tälle (yritys)yliopistomallille mikään vaihtoehto, vaan valtio on mitä halukkaimmin ollut mukana muuttamassa koulutusta muiden sosiaalipalvelujen ohella markkinavetoiseksi:

”The state’s role is not to provide an alternative realm apart from the market but to grease the wheels of the market, subsidizing citizens to participate in it and businesses to provide social services. — The state encourages participation in the market of higher education by subsidizing interest, like a start-up business loan, but eschews dependence, as it leaves the principal to each citizen. You have to pull yourself up by your own bootstraps.” (Williams 2006, 56).

Opiskelijat sijoittavat lainoilla itseensä kohottaakseen/maksimoidakseen tulevaa markkinapotentialiaan kovan kilpailun työmarkkinoilla. Bisnes on bisnestä. Opiskelijaa ei enää eritellä millään tavalla markkinoiden ulkopuolelle, vaan pikemminkin päinvastoin: tietokyvyllisenä yksilönä hänestä tulee tärkeä osa markkinoita. Valtiolle ja pankeille järjestelmä on kimurantin järkevä. Paitsi, että se vahvistaa nuoren käsitystä ”oikeudenmukaisesta maailmasta”, jossa lainalla (ja sitä koko elämän maksamalla) hankitaan paikka auringossa, niin koko riski lainan takaisin maksusta on Yhdysvalloissa sälytetty opiskelijan harteille. Liittovaltion lainaohjelmat nimittäin takaavat pankin riskin, mutta eivät opiskelijan. Samaan aikaan kun pankit keräävät sievoisen potin (vuonna 2004 Sallie Mae -pankki keräsi opintolainoilla 37 prosentin tuoton!), opiskelija ei voi sovittaa lainansa mahdollisia maksuvaikeuksia mitenkään. Pelkkä lainan mahdollistama opiskelijan kontrollointi ei riitä, vaan tarvitaan poliisi repimään velka korkoineen vaikka väkisin. Käytännössä tämä tapahtuu työhön pakottamalla:

”kiristetään korkkiruuvia. Lainan hoitamiseen tarvitaan lisää hilloa. Alat painaa kahta vuoroa, käyt siivoamassa, tarjoat kirjallisia saavutuksiasi paikallislehteen ja harrastat puhelinseksiä, välillä myyt hampurilaisia”. (Vähämäki 2009, s. 236).

Sitä saattaa ajattelella helposti, että laina on ikääkuin välttämätön osa korkeakoulutusta ja tulevaisuuden työpaikkaan satsaamista. Luotto nähdään tällöin irrallisena korkeakoulutuksen agendasta, mutta entäs jos yhdysvaltalaisen esimerkin pohjalta (pitäen mielessä Deleuzen ajatukset yhteiskunnan yritysmuotoistumisesta) ajattelisimmekin opiskelijoiden luotonottamisen tärkeänä osana korkeakoulutuksen (kasvatuksellista) tähtäintä?

Mitä jos velanottamisesta tulee keskeinen kokemus myös tulevaisuuden suomalaisissa korkeakouluissa? Jos yhä useammat kasvavat perheissä, joissa velka osaltaan tuottaa ”itseensä sijoittavan yrittäjän subjektiviteettin”, niin eikö lainaperustainen opiskelu jatka luonnollisesti tätä tuttiveijarista arkkuun kestävää velanmaksamista?

Lainajärjestelmän voi Williamsin mukaan nähdä opettavan opiskelijalle ainakin kuusi tärkeä asiaa kapitalismista:

1.Korkeakoulujärjestelmä näyttätyy (ja koetaan) kulutuspalveluna, jota täydentävät fyysisesti Nokia-luentosalit, Hesburger-ruokalat, mitkälierusketusaerobic-salit ja tottakai kampuksen käytävältä löytyvät miniNordea-pankit, jotka tarjoavat mahdollisuuden rahoittaa koko karnevaalin. (Tämä kampuskuvio lienee tuttu nykyisin opiskelevalle nuorisolle myös Suomessa ainakin vuosituhannen alun Naomi Kleinin bestselleristä No Logo. Toistaiseksi firmojen tunkeutuminen suomalaisille kampuksille ei ole täysin onnistunut, mutta selkeitä merkkejä tälläisistä pyrkimyksistä tullaan varmasti näkemään yhä enemmän lähitulevaisuudessa).

2.Laina tuottaa ”rationaalisia uravalintoja”. Nuoret eivät ole tyhmiä: mitä todennäköisemmin opiskelijat ymmärtävät asemansa järjestelmässä, ja tekevät uravalintansa jo yhä varhaisemmassa vaiheessa. Miksi lainottaa tai miksi ylipäätänsä opiskella tuottamatonta alaa? Tai toisinpäin, miksi yliopiston pitäisi kouluttaa väkeä tuottamattomilta aloilta?

3.Korkeakoulu näyttäytyy osana kapitalistista markkinajärjestelmää, joka on luonnolinen, historiallisesti pysyvä ja voittamaton. Yliopistoissa vietetty aika siis vahvistaa maailmankuvaa kaikkivoivasta liberaali-demokraattisesta järjestelmästä, joka on historiallisen kehityskulun päätepiste.

4.Lainajärjestelmä opettaa, että valtion tehtävä ei ainoastaan ole palvella markkinoita, vaan kannustaa kansalaisia kuluttamaan ja satsaamaan itseensä.

5.Laina summaa ihmisarvon. Laina on jokaisen oma valinta. Arvosi mittautuu markkinapotentiaalisi mukaan.

6.Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä laina opettaa nykytyöelämän vaatimuksiin. Se valmistaa opiskelijat stressiin, huoliin ja jatkuviin paineisiin, jotka täydentyvät valmistuttua kuukausittaisillä lainanmaksuerillä seuraavaksi viideksitoista vuodeksi (tai todennäköisesti sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi mikäli itseensä sijoittaminen on sisäistetty, ja pankkiin mennään sopimaan uusista lainajärjestelyistä, joissa opintovelka paketoidaan asunto- ja mitänäitänytonvelkaan.)

Ehkä tosiaan, kuten Williamskin pohtii, yhteiskunnan ”sivistyksen tasoa” ei tulisi enää nykykapitalismissa mitata dostojevskiläisittäin vankiloiden tasoista, vaan pikemminkin sen koulutusjärjestelmästä.

Luotolla elämä haltuun

Oikeisto, toisin kuin (puoluepoliittinen) vasemmisto, on kyennyt kapitalismin analysointiin. Finanssinikkarit ottivat 1970-luvulta alkaen työssä ja tuotannossa tapahtuneet muutokset todesta, ja alkoivat kehitellä perinteistä palkkaa tehokkaampia työläisten ja heidän elämänsä kontrollimekanismeja. Luotto on tällainen mekanismi. Lainalla on yhteiskuntaa yritysmuotoistava vaikutus – työläisetkin astelevat enemmän ja vähemmän jämptissä rivistössä yrittäjän arkeen. Luotto kun mahdollistaa viimekädessä koko elämän haltuunoton.

Kirjassaan Itsen alistus (Like/Tutkijaliitto 2009) Jussi Vähämäki tarkastelee nykykapitalismin tapaa ratkaista luottoamisella tuotannon jatkuvuuden ja tulojen katkonaisuuden ristiriita (pitäähän jengi saada kuluttamaan). Teollisessa kapitalismissa palkkatyö oli tehokas työläisen elämän kontrolloija, mutta se ei kyennyt ottamaan haltuunsa muuta kuin työläisen tehtaassa/konttorissa viettämän ajan. Työtä tehtiin pakkona, jotta sai viettää vapaa-aikaa pubissa, jalkapallokentällä tai perheen parissa. Mutta ”työpalkan ongelma on, että se ei kykene ottamaan haltuunsa — yhteisöelämästä peräisin olevia positiivisia ulkoisvaikutuksia, siis esimerkiksi terveyttä, oppimiskykyä ja kulttuuria.”(Vähämäki 2009, s. 243). Sen sijaan nykykapitalismissa velka korvaa palkan kysynnän kasvattamisen ja taloudellisen kasvun välineenä, mutta myös

”keinona työläisen elämän kontrolliin ja välineenä pakottaa työläisen itsensä alaiseksi, komentamaan itseään, pakottamaan itsensä töihin. Kehittämään itseä, kontrolloimaan tapojaan ja halujaan. Toisin sanoen, luotto ei ole mikään holtiton instrumentti. Sen tarkoitus on sitoa työläisen koko elämä osaksi pääoman arvonlisäysprosessia.” (emt., s. 243-244).

Luotto puskee sisään ikkunoista ja ovista, ja edelleen niistä ulos työläisen, tämän ikuisen yrittäjän ja elinikäisen opiskelijan, perään minne ikinä, ja mihin aikaan tahansa, hän meneekään. Koko elämästä tulee velanmaksua, tuotantoaikaa. Opintovelkakin on näppärä portti velkakierteeseen.

Lainanottaja ei kuitenkaan ole luotettava. Hän voi milloin tahansa pakata laukkunsa ja lähteä, tai sitten vaan kieltäytyä maksamasta. Siksi tarvitaan järjestysvoimat – lakitupa ja poliisi, jotka varmistavat lainan takaisin maksun, oli kyseessä sitten työllistymisvaikeuksista kärsivä uunituore maisteri tai putkimiesjussi. Talouskriisistä huolimatta, jos ja kun luotottaminen jatkuu ja mikäli luoton merkitys kasvaa, kasvaa samalla myös näiden voimien valtuudet kontrolliin ja väkivaltaiseen puuttumiseen ihmisten elämään. Jos kriisin aikana tai sen myötä lainahanat menevät kiinni, on ongelmissa ennenkaikkea prekaariväestö, he joiden elämä perustuu itseensä sijoittamiseen juuri luoton avulla.

Siis ei muuta kun lainaa hakemaan:

”eikä ole syytä paniikkiin
kun vain uskoon meininkiin
täällä saa
saa mitä tilaa
ja saa vaikkei tilaisikaan
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden mahdollisuuden

jokainen mies ja nainen
on totta kai vajavainen
löydä uusi virta itsestäsi
päästä kone irti sisältäsi
ja tulet pian huomaamaan
on vielä paljon voitettavaa
ja kun tulee vuorosi antaa
muista että vain kaikki kelpaa

täällä saa
saa mitä tilaa

…

tuntuuko ettet pysy mukana
että kaikki menee ohi
kuin olisit odotushuoneessa
etkä oikein sinnekään sovi
ei tämä ei ole pilaa
täällä todella saa mitä tilaa
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden

mahdollisuuden voittaa

uuden mahdollisuuden”

Radiopuhelimet, Hullun opetus

Vai pitäsikö sittenkin tilata yliopistoa commonsina ja perustuloa joka kakaralle?