Avainsana-arkisto: yliopisto

Nyt murretaan universalismi

Viimeisen kolmen vuoden aikana Euroopassa on nähty poikkeuksellinen koulutuksen maksullistamista ja leikkauksia vastustanut opiskelijaprotestien aalto. Viimeisimpänä asiat ovat kärjistyneet Isossa-Britanniassa uuden koalitiohallituksen nostaessa Lordi Brownen raportin pohjalta lukukausimaksukaton kolminkertaiseksi 3290 punnasta 9000 puntaan sekä suunnitellessa mittavia leikkauksia erityisesti humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Kuvaavaa on, että koalitiohallituksen liberaalidemokraattinen varapääministeri Nick Clegg puhui vielä ennen vaaleja lukukausimaksujen poistamisesta, koska ”ne ovat väärin”. Samalla hän myös kyseenalaisti opiskelijoiden opintolainajärjestelmän mielekkyyden. Liberaalidemokraatien vaalikamppanjan keskeinen teema oli ”reiluus” (fairness), nyt tämä tematiikka on soljunut keskeiseksi osaksi koalitiohallituksen poliittista käytäntöä.

Liberaalidemokraattien ja konservatiivien koalitiohallitus leikkasi aluksi reiluuden nimissä korkeatuloisempien lapsilisiä. Lapsilisät ovat esimerkki länsimaisista sodan jälkeisistä universaaleista oikeuksista. Joku ideoi aikoinaan, että osallistutaan kukin yhteiskunnan pyörittämiseen, niin kaikki ovat myös oikeutettuja saamaan jotakin vastineeksi. Saattoipa ajatuksena olla myös, että hyvätuloiset nielisi täten helpommin ajatuksen veroilla rahoitettavasta hyvinvointivaltiosta.

(Ajatuksen lapsilisien leikkaamisesta ”menestyviltä” on muuten Suomessa viimeisimpänä esittänyt toimitusjohtaja Jari Sarasvuo – itsenäisyyspäivän linnanjuhlissa 2,3 miljoonalle TV-katselijalle. Siinäpä seuraavalla hallitukselle eräs tehtävä. Onhan pelkästään reilua, että varakkaat luovuttavat ropojaan hyväntekeväisyyteen. Mutta miten on, Jari, laita rakenteellisesti tasa-arvoisemman yhteiskunnan kanssa?)

Lukukausimaksujen osalta brittiläinen puhe reiluudesta muutti muotoaan. On pelkästään reilua, että alempien luokkien väki ei joudu maksamaan veroja, jotta hyvätuloiset keskiluokkaiset voivat käydä yliopistoa. Taustaoletuksena lienee, että yhteiskunnassa ei ole tarvetta sosiaaliselle liikkuvuudelle tai, että duunariperheiden lapset eivät halua koskaan kouluttautua. Näillä populistisilla reiluus -väitteillä pyritään murtamaan universalismin periaatetta, ja tehdään se verraten onnistuneesti. Luokkaerot lisääntyvät, ja taloudellinen tausta vaikuttaa yhä voimakkaammin tulevaan koulutukseen.

Universalimin katsotaan perustuvan Ranskan vallankumouksen universaaleihin ihmisoikeuksiin, joille mm. YK:n toiminta rakentuu. Sen mukaan kansalaiset ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan ja saamaan siltä perustavanlaatuiset, kuten terveys-, koulutus- ja oikeuspalvelut tasa-arvoisesti. Nyt näistä historiallisista periaatteista ollaan eurooppalaisen oikeiston siivittämänä liukumassa pois. Ja samalla purkautuu hyvinvointivaltion perustat.

Britannian esimerkistä on otettava vaari. Suomalaisen koulutuspolitiikan osalta tämä tarkoittaa universalismin periaatteen säilyttämistä ja yhä tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän rakentamista.

Koulutuspoliittisen eliitin puheessa on tapahtunut nopea suunnanmuutos. Vielä kymmenen vuotta sitten sellaisetkin tiedemaailman supertähdet kuten Manuel Castells ja Pekka Himanen (Suomen tietoyhteiskuntamalli, 2001) arviovat Suomen tietoyhteiskunnan menestyksen erääksi keskeiseksi tekijäksi laajan ja yhtäläisen perus- ja korkeakoulutuksen. Juuri laajapohjainen koulutus ja muut hyvinvointivaltion peruspalvelut tekivät eron Suomen ja toisen globaalissa kilpailussa menestyneen tietoyhteiskuntamallin, Kalifornian Piilaakson välille.

Nyt olemme palanneet samoihin oikeistolaisiin puheenparsiin, jotka tulivat tutuiksi 1970-luvulla keskustan ja vasemmiston ajaessa läpi peruskoulu-uudistusta. Oikeiston näkemyksenä oli tuolloinkin pitkälti ”huippuihin” satsaaminen. Tämä puhe huipuista, jolle ei ole vielä paradoksaalisesti esitetty tieteellistä pohjaa, on kuulunut kiihtyvästi oikeiston sanavalikoimaan koko 2000-luvun, erityisesti se on ollut korkeakoulumuutoksen puskurina.

Kun hetki sitten keskusteltiin Nokian kriisistä (siis siitä kriisistä kun luurit ei mene kaupaksi entiseen malliin), vastaukseksi haettiin koulutusjärjestelmää, joka tuottaa huippuja ratkaisemaan kansallisen yritysikonimme ongelmat maan kilpailukyvyn ohessa.

Visiot näyttäisivät osoittavan ymmärtämättömyyttä paitsi Suomen kilpailupotentiaalista myös siitä, kuinka innovaatiot ja yhteiskunnallinen varallisuus tulevaisuudessa luodaan. Oletuksena lienee, että Suomen huiput takovat timanttia esimerkiksi Kiinan ja Intian vastaavien vastaillessa sermikopissa vielä seuraavankin vuosisadan yhdysvaltalaisen keskiluokan eläkevakuutusongelmiin.

Eteenpäin medianerojen Himasen ja Castellsin viitoittamaa tietä! Yhtäläisen ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän purkamisen sijaan tarvitsemme syvemmin tasa-arvoisempaan ja yhtäläistä koulutusjärjestelmää.

Tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista eriarvoistamalla peruskoulua, karsimalla korkeakoulujen opetustarjontaa tai siirtymällä lainapainotteiseeen opintotukijärjestelmään ja lukukausimaksuihin.

Universalismi rakentuu monella tapaa peruskoulusta. Myös Suomessa koulujen eriarvoistuminen on käynnissä. Tässä mielessä on omituista, että opetusministeri valinnanvapauden nojalla on kasvattamassa koulujen eroja entisestään. Esimerkiksi paljon kritiikkiä herättäneessä tuntijakotyöryhmän ehdotuksessa koulujen valinnaisuutta esitetään lisättäväksi radikaalisti 13 vuosiviikkotunnista 34 tuntiin. Kuntaliiton mukaan valmisteltavana oleva esitys perusopetuslain muuttamisesta lisäisi perusopetuksen kustannuksia kaikkiaan noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Miten käy jo ahdingossa oleville kouluille?

Toisaalta itse koulutusjärjestelmä ja sen toiminta pyritään rakentamaan yleisemmän oikeistolaisen oletuksen varaan, jossa yhteiskunta = markkinat. Koulutus on tavara, jonka asiakkaan valinnanvapauksin markkinoilta voi ostaa, koko koulutusputken ajan. Se siitä universalismista sitten.

Maksuttomaan koulutukseen kohdistuvaa painetta ei ole syytä vähätellä. Vuoden alusta voimaan tulleen uuden yliopistolain myötä lukukausimaksujen periminen on mahdollista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Tämän hetkisten tietojen mukaan maksuja aikovat periä Aalto yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto sekä Jyväskylän yliopisto. Aalto yliopisto kaavailee 8 000 euron lukukausimaksuja vieraileville opiskelijoilleen.

Vähäiseen ulkomaisten opiskelijoiden määrään nähden maksut toisivat yliopistojen kassaan häviävän pienen osuuden niiden budjeteista. Maksuja on perusteltu mm. koulutuksen houkuttelevuuden lisääntymisellä. Kokemukset esimerkiksi Tanskasta ovat kuitenkin päinvastaiset ulkomaisten opiskelijoiden määrän romahdettua maksujen käyttöönoton jälkeen.

Ulkomaisille opiskelijoille asetetut maksut on nähty pohjan luomisena yleisemmälle, kaikkia koskevalle maksullisuudelle. Harvassa ovat poliitikot, jotka eivät edelleen liputtaisi maksuttoman koulutuksen puolesta. Sen sijaan esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisut ja Elinkeinoelämän keskusliiton linjaukset tuovat toistuvasti esille lukukausimaksujen tarpeellisuuden – OECD:n useista raporteista puhumattakaan. Maksuja kannattaa myös osa yliopistojen rehtoreista.

Kun koulutuksen vientistrategiaa miettinyt opetusministeriön työryhmä alku keväästä 2010 ehdotti koulutuksen maksullistamista, sanoutui opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) irti maksullisuudesta ja lisäsi, ettei tällaista ole suunnitteilla. Kuitenkin hetkeä myöhemmin tuli ilmi toinen opetusministeriön työryhmä, jonka keinovalikoimaan korkeakouluopintojen nopeuttamiseksi kuului lukukausimaksut jokaiselle opiskelijalle. Virkkusen hapuilu on vastuutonta, mutta tapaus osoittaa myös sen, että keskeiset koulutuspoliittiset linjaukset tuotetaan konsulttien ja työryhmien papereissa.

Yliopistojen rahoituksen tulevaisuus on epäselvä. Tiedossa on, että rahoitusmalli uudistuu 2013 sitä yksinkertaistamalla. Opetusministeri Virkkunen toteaa uusimmassa Acatiimissa (9/2010), että yliopistojen kasvanut autonomia otetaan siinä vaiheessa mallissa paremmin huomioon. Kaikille asetettavat lkukausimaksut toisivat yliopistojen kassaan sievoisen potin.

Kriisiytyvässä taloudessa ei ole vaihtoehtoja, valtionvarainministeriön on siilinjärveläisen maakuntanyrkin johdolla ikävikseen pakotettava maa leikkauksiin, yliopistojen hallitukset kannattavat maksuja – hei täähän nyt on pelkästään reiluu.

Cleggin kaltaisiin takinkääntöihin ei ole Suomessa varaa. Yliopistolaki esitettiin ratkaisuna, joka selkiyttää yliopistojen asemaa. Poliitikkojen kannattaessa – oikealta vasemmalle – koulutuksen maksuttomuutta vastaava menettely selkiyttäisi koulutuspoliittista keskustelua.

Tulevilta senaattoreilta voidaan vaatia sitoumus maksuttoman koulutuksen tulevaisuudesta. Kesästä alkaen uusi eduskunta aloittaa sitten välittömästi valmistelut kaiken koulutuksen maksuttomuuden, siis toisen asteen ja korkeakoulujen, kirjaamisesta perustuslakiin. Kaikkien kannattama koulutuksen universaaliuden perusta ja Suomen loistava tulevaisuus on siten ainakin osin turvattu. A vot!

Viime vuosien koulutuspolitiikassa yhteiskunnan perustoja on järjestelty uusiksi ilman syvempää näkemystä niiden vaikutuksista tai tulevaisuudesta. Sodan jälkeinen Suomi on ollut koulutuksen Suomi. Korkeakoulujärjestelmä oli myös joillekin keskiluokkaistumisen väylä. Johtoajatuksena on ollut, että universaali koulutusjärjestelmä on paras tapa taata varallisuuden perusta ja mahdollistaa sen uusjako. Lukukausimaksut asettuvat tätä ajatusta vastaan.

Luettavaa:

Mikko Jakonen & Jouni Tilli (toim.). Yhteinen yliopisto. Polemos-sarja. Tutkijaliitto. Tulossa tammikuussa 2011.

Koivulaakso ja kumppanit. Radikaaleinta on arki. Into 2010.

Mainokset

Hajamerkintöjä yliopistotiedotuksesta

Uusi ”fantastinen” yliopistolaki on siivittänyt yliopistojen menoa vuoden, ja turbulenssi on ollut melkoista. Tuntuu, että päivittäin saa lukea toinen toistaan huvittavampia – mutta niin tosia – tiedotteita hankkeista, hallinnollisista ratkaisuista, uusista innovatiivista mittareista, konsepteista ja yhteistyödiileistä. Uudistusrumban vauhti on lyönyt kaikki ällikällä.

Olenkin huolestunut yliopistotiedottajien työssäjaksamisesta. Seuraavassa pari pikaista aikalaismerkintää.

Jyväskylän yliopisto perusti taannoin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvoston. Neuvoston vastuullisena tehtävänä on ylläpitää ja edistää yliopistojohdon rinnalla yhteiskunnallisia vuorovaikutussuhteita. Neuvoston kokoonpanoon tuntuisi tiivistyvän yliopistojohdon käsitys yhteiskunnasta. Yritysväen määrästä päätellen tarkoituksena on valvoa hedelmällisiä suhteita maakunnan liike-elämään.

Yliopistojen yhteiskunnallisen tehtävän voisi ymmärtää siten, että se pyrkii etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja parantamaan ihmisten hyvinvointia. Keskeisenä voisi olla ajatus, että tiede tuottaa laaja-alaista ymmärrystä ristiriitaisesta todellisuudesta, eikä vain palvele liikevoittoja tai lähtökohtaisesti pelkistä yhteiskuntaa markkinoiksi. Siten kai voitaisin sitten luoda edellytyksiä myös yhteiskunnan muuttamiselle.

Millaisia ratkaisuja yliopistot tarjoavat taantumana ilmenevään järjestelmätason kriisiin? Millaisin lähtökohdin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ylläpitävä neuvosto ja yliopisto pyrkivät etsimään ratkaisua julkisen sektorin sekavaan tilaan? Miten neuvosto aikoo edistää yliopiston suhdetta kolmannen sektorin kehittämisessä? Millaisia vaihtoehtoja haetaan kansalaistoiminnan jämähtyneisyyteen ja edustuksellisen demokratian kriisiin?

Aikooko neuvosto edistää liikettä myös toiseen suuntaan, eli voivatko muutkin yhteiskunnalliset voimat kuin yritykset tulla yliopistojen sisään ja käyttää hyödyksi niiden resursseja?

Kaikessa jylhyydessään myös Allianssi yliopistot (?) polkaisivat pystyyn uuden ”tietämisen lajin”, kauppataiteen (Art of Business Creation) (?). Global Venture Lab Finland -hankkeen (?) tarkoituksena on puhaltaa talouskasvuun (?) uutta liekkiä: ”ratkaisuksi krooniseen kasvuyrityspulaan GVL Finland tarjoaa osaamissijoittamiseen eli yritysten jaettuun vanhemmuuteen nojaavan tietämisen lajin”, siis kauppataiteen.

Tietämisen laji on eräänlaista uuden ajan tutkija-aktivismia: ”kauppataiteessa tarkastellaan kasvuyrityksiä sisäpuolelta ja osallistutaan niiden luomiseen osana yrittäjätiimiä”.

Pidän saavutusta merkittävänä, ”edellä kävijöiden kelkassa” kun ollaan. Kiinnostavaa kauppataiteessa ei ole kuitenkaan sen visiot tai tulevat tulokset hyvinvoinnin rakentamisessa, vaan prosessi, joilla uudet ”tietämisen lajit” syntyvät (sama pätee itseasiassa JY:n neuvostoon: mielenkiintoista ei ole visiot, vaan se, miten elimiä perustetaan).

Yliopistot kykenevät nyt perustamaan ylhäältä käsin kokonaan uusia tietämisen ja tieteen lajeja. Tämä on melkoinen voimannäyte aikana, jolloin toisia tietämisen lajeja, kuten yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä ajetaan alas.

Luodaan brändi, siis eräänlainen kuori ja sitten pyritään etsimään sille sisältö.

Voisi väittää, että aikaisemmin tietämisen lajit, tieteen alat ja oppituolit syntyivät pitkällisen tieteellisen prosessin tuloksena: ristiriitojen, juuriin menevät tutkimuksen, ajattelijoiden välisten kamppailun ja uuden löytämisen kautta. Uusille ”tietämisen lajeille” rakennettiin täten vakaa tieteellinen perusta ja traditio. Usein ne syntyivät pitkällisessä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja sen muutosten sekä niiden tutkimisen kautta.

Samaan aikaan kun tällaisia tieteellisen prosessin kautta syntyneitä aloja nyt ajataan alas (vrt. esimerkiksi naistutkimuksen ja taidekasvatuksen tilanne JY:ssa, opettajankoulutus Kajaanissa, filosofia Joensuussa, humanististen tieteiden turbulenssi Helsingissä jne.) löytyy kasvuyritysten tarpeista mahdollisuuksia uusille tietämisen lajeille. Tulevat ”tieteenalat” perustetaankin todennäköisesti yliopistojohdon mahtikäskyllä.

JY:ssä muuten myös kaupataan tänä viikonloppuna taidetta yliopiston pääoman kartuttamiseksi, taiteelle löydettiin vihdoinkin tehtävä. Hieman aikaisemmin maakunnan elinkeinoelämän ja yliopiston yhteistyö saikin jo arvoisensa kruunun, kun opetusministeri Henna Virkkusen hevosaiheinen maalaus myytiin menestyneesti 700 eurolla.

Ne tulee ja kuorii meittin yliopistot!

Ylen Silminnäkijässä liikuttiin eilen Kerjäläisyliopiston maailmassa. Mieleeni jäi pyörimään muutama haja-ajatus.

Oulun ja Otanniemen kampuksien välillä singahdelleessa ohjelmassa kuvattiin suhteellisen osuvasti joitakin puolia siitä hajaannuksesta, johon elinkeinoelämän ja oikeiston hätäisesti läpi ajamat korkeakoulu-uudistukset ovat yliopistot saattaneet:

laitoksia kiinni, oppiaineille lappua luukulle, rahoituksen epätasa-arvoisuutta yliopistojen välille, rakenteita takomalla uusiksi, putkitutkintoja, pätkäduuneja, tietotyöläisten kontrolleja, vastikkeellisia pääomalahjoituksia, luentosaleille firmojen nimiä, huvittavia kerjäämisinnovaatiota, autoritääristä linjajohtamista, yliopistohallitusten porvaripohattoja, lainaa ja lukukausimaksuja, ja niin edelleen.

Toki ohjelmassa oli myös yliopistoväelle tyypillistä kauhistelua ja sormen heristelyä – vähemmän puhetta vaihtoehdoista saati vastarinnasta.

EK:n hellyttävästi hörhöilevän edustajan (taisi olla linjapaperit hukassa) lisäksi ohjelmasta mieleeni jäi mitä ajankohtaisin yliopistoja ja ammattikorkeakouluja koskeva lukukausimaksuasetelma.

Onkin painotettava, että lukukausimaksut eivät ole mikään kaukainen skenaario, vaan EK:n, oikeistopiirien ja ainakin osan yliopistojohtoa todellinen lyhyen aikavälin tavoite, joka otetaan käsittelyyn seuraavalla eduskunta- ja hallituskaudella (vrt. tilanne muualla Euroopassa, OECDn vakauttamislinjaukset Suomelle, yliopistojen rehtorien kannat, ja EVAn sekä EKn äänitorvi). Tämä tuli hyvin esille myös Silminnäkijässä.

Kyse lienee lähinnä siitä, mikä strategia maksujen läpiajamiseen valitaan. Tervetuloa todellinen luokkayliopisto (josta oululainen Hanna Sarkkinen osuvasti blogissaan kirjoittaa).

Opintomaksut polttivat tämänkin engelsmannin käämit

Ja kuitenkin, vaalitörttöilyyn valmistautuvat poliitikot uskottelevat ja vannovat maksuttoman ja yhtäläisen koulutuksen nimiin.

Miten olisi, opetusministeri Henna Virkkunen, sen korkeakoulutuksen maksuttomuuden kirjaaminen perustuslakiin? Fair enough, uh?

Eniten minua ohjelmassa jäi kuitenkin mietityttämään, mitkä ovat konkreettisia ilmenemismuotoja elinkeinoelämän voimistuvasta interventiosta kampuksille. Kai jotain tapahtuu pääomasijoitusten, hallituspaikkojen valtaamisen, Nokia-luentosalien ja kauppakamarin illallisten lisäksi?

Mieleeni tuli Christopher Newfieldin artikkeli kognitariaatissa, jossa hän toteaa:

“Menestyneimmät tietoyritykset ovat parhaita käyttämään toisten rahoja ja innovaatioita. Homman nimi on vipuvoima. Esimerkiksi johtava tietokoneprosessorien valmistaja Intel lähestyy olemassaolevaa laboratoriota, jolla on jo rahoitus – yliopistoilta, säätiöiltä, valtiolta – ja henkilökunta. Intel ehdottaa tutkimusaiheita ja suosittelee tutkijoita, ja ehkä rahoittaakin tutkimushankkeen paljon pienemmällä summalla kuin mitä se joutuisi käyttämään tehdessään hankkeen itse (arvioiden mukaan työn teettäminen yliopistojen laboratorioilla maksaa 5-10% siitä, mitä sama työ maksaisi itse tehtynä). Yliopisto saa ulkopuolista tutkimusrahaa ja Intel saa tutkimustuloksia ja mahdollisesti innovaatioita, joita se voi muuttaa hyödylliseksi henkiseksi omaisuudeksi. Yliopistot eivät yleensä julkaise yhteistyösopimuksia (koska ne ovat niin huonoja yliopistojen kannalta), mutta kertovat kyllä tekevänsä yhteistyötä Intelin kaltaisen huippuyrityksen kanssa.”

Avoimen innovaation hengen mukaisesti suuryritykset hyödyntävät tietysti myös olemassa olevaan korkeakouluinfraa.

Aikaisemmin tutkimus- ja kehittelytyö haluttiin pitää suljetusti firman seinien sisällä ja skabattiin siitä, kuka firmoista ensimmäisenä innovoi jonkin keksinnön, jonka menestyspotentiaali sitten törmäytetään markkinoilla. Nyt firmalle on järkevää ulkoistaa tuotekehittelynsä yhteiskuntaan, ja imeä siellä tapahtuvan tuotannon arvo itselleen.

Tai sitten kannattaa höydyntää fyysisesti korkeakouluja ja niiden edullista ja järjestäytymätöntä työvoimaa, johon opiskelijatkin voidaan lukea.

Newfield puhuu tietotyöläisten hierarkisaatiosta:

“Avoimen innovaation seuraukset tietotyöläisille ovat selvät. Tietotyöläinen ei ole arvokas yritykselle siksi, että hän on yrityksessä töissä. Pikemminkin Intel voi löytää opiskelijaryhmän, joka tekee kehitystyötä, jolla se voi korvata yrityksen sisäisen kehitystiimin. Koska hyödynnettävä tieto voi tulla mistä vain milloin vain, yrityksen johdolla ei ole mitään syytä olla lojaali omia työntekijöitään kohtaan. Avoin innovaatio johtaa edelleen tietotyöläisten vaihdettavuuden korostumiseen. Vain tietotyöläisten omistettua tietoa tuottava vähemmistö on yritykselle tärkeä, muut saavat tehdä töitä minimikustannuksilla.”

Kuulostaa hieman Piilaaksolta ja haiskahtaa vähän luovalta luokalta ja sen sellaiselta, että eihän tällaista Suomessa. Mutta jos nyt esimerkiksi palataan Oulun yliopistoon.

Rehtorinsa johdolla Oulun yliopisto on sopinut Intelin – kenenkä muunkaan? – ja Nokian kanssa sopimuksen yhteisestä tutkimuskeskuksesta. Se on suuri askel rehtori Lajuselle, mutta millaisia askeleita nämä ovat yliopistoväelle ja heidän ajattelunsa autonomialle? Entäpä sille ideaalille, jossa korkeakoulut hyödyttävät koko yhteiskuntaa suuryritysten voittojen sijaan.

Nyt joku lukuja pöytään.

Oppiminen pakenee instituutioista

Opetusministerin, yliopistojohdon ja innovaatiovisiönäärien puheiden mukaan maan koulutusjärjestelmällä menee ”fantastisesti”: yliopistot kiitävät tuota pikaa kansainvälisten ranking-listojen kärkeen ja PISA-peruskoulu on puolivalmista kauppatavaraa suomalaisen talouskasvun hypermarketissa. Kasvatusinstituutioiden sisällä opettajat, tutkijat, opiskelijat ja lapset voivat sen sijaan yhä huonommin.

Kaunistellun julkisivun ja ihmisten hyvinvoinnin ristiriita saa jatkoa myös siinä yksinkertaisessa havainnossa, johon törmään yhä uudestaan opetustyössäni: ihmisille tärkeimmät ja syvimmät oppimiskokemukset syntyvät kasvatusinstituutioiden ulkopuolella.

Informaalin oppimisen merkityksen hyvinvoinnille on huomannut jopa kokoomuslainen opetusministeri. Luovuutta pyritään palauttamaan kouluihin lisäämällä hetki sitten karsittujen taideaineiden viikkotuntimäärää. Samaan aikaan kasvatusta yritysmuotoistetaan, ei vähiten vaatimalla yrittäjyyskasvatusta koulujen ohjenuoraksi opintaipaleen ensimmäisiltä portailta alkaen.

Nykymuotoisissa kasvatusinstituutioissa, joissa ihmiset asetetaan yhä useammin kilpailemaan toisiaan vastaan, vapaata vuorovaikutusta tapahtuu niukasti. Kriittisyydelle ei ole tilaa, kun pitäisi olla niin sanottu ”hyvä tyyppi”. Eräs toverini totesikin osuvasti, että kriittinen ajattelu ja oppiminen olivat vain käymässä yliopistolla, nyt ne pakenevat perävalot palaen muualle yhteiskuntaan.

Yliopistojen kollektiivinen äly on vain osa sitä yhteiskunnallista luovuutta, joka elää tietoverkoissa ja syntyy ihmisten sosiaalisissa suhteissa. Nykyiset korkeakoulut toimivat kuitenkin yhä selvemmin tietokapitalismin laboratorioina, joissa kollektiivinen äly pakotetaan tietopääomaksi ja tiedosta tehdään yksityisomaisuutta.

En ole kääntämässä selkääni yliopistoille – yliopistoja tarvitaan. Se, millaisia yliopistoja tarvitaan, ja millaisin poliittisin projektein nämä yliopistot olisivat saavutettavissa, on sitten toisen keskustelun paikka. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen näkökulmasta tilanne on kuitenkin se, että yliopistot ovat yhä epähoukuttelevampia.

Yhteiskunnallinen oppiminen on mahdollisuus rakentaa yhteistä. Yksilö ei tuota yhteistä, eikä yhtään ideaa synny ilman nojaamista aikaisempaan yhteisten ideoiden varantoon tai vuorovaikutukseen toisten kanssa – väittävät Bill Gates tai musiikkimaailman superstarat mitä tahansa.

Yhteinen voidaan tuottaa vain yhdessä, vertaisten kanssa, vertaisryhmissä, vertaisverkostoissa – vertaistuotantona. Yhä merkittävämpi osa yhteiskunnallisesta varallisuudesta ja hyvinvoinnista tuotetaan juuri näissä muodoissa. Tämän yhteisen hyödyntämiseksi, sen kaupallistamiseksi, on pakko rajoittaa paitsi luovuutta myös pääsyä yhteisiin resursseihin. Juuri nämä prosessit ovat käynnissä yritysmuotoistuvassa koulutusjärjestelmässä.
Kasvatusinstituutioiden olisi käännettävä katseensa yhteiskuntaan, ei toisin päin. Koulujen olisi avauduttava yhteiskuntaan ja päivitettävä luovuuden ja oppimisen lähtökohdat ihmisten tarpeista ja osaamisesta käsin – ja toimittava resurssina vapaalle tiedolle ja oppimiselle.

Kysymys on ihmisten hyvinvoinnista ja tasa-arvosta, joita kasvatusinstituutioiden on vaalittava. Tämän hetkiset kehityskulut eivät tätä tee. Vertaisoppimisen muodot sen sijaan ovat alkusoluja vaihtoehtoisille elämänmuodoille ja poliittisille järjestyksille.

Oppimisen voi ajatella siten, että tasa-arvo ei ole sen päämäärä vaan lähtökohta. Yhteiskunnallisessa oppimisessa tällainen radikaali tasa-arvo on usein jollakin tavalla läsnä. Filosofi Jacques Rancìerea mukaillen voi todeta, että oppiminen on syvintä silloin, kun ihminen opettaa toiselle sitä mitä ei osaa ja oppii mitä haluaa. Tästä muodostuu yhteisöllisen vertaisoppimisen radikaali perusta. Se tarkoittaa institutionaaliseen oppimiseen liittyvien hierarkioiden purkamista – sitä, että opettajasta ja oppilaasta molemmista tulee tietämättömiä, motivoituneita uuden etsijöitä.

Mein Kampus

Uuden yliopistolain myötä yliopistoissa ollaan hyppäämässä vapauttavan työn aikaan. Oikeistolainen kuriin ja kontrolliin perustuva koulutuspolitiikka näyttäisi kuluneen kesän ja syksyn aikana antaneen ensimmäiset merkkinsä siitä mitä tuleman pitää: nyt testataan todella kepillä jäätä!

Opiskelijoita pakotetaan Kivan Kallen ja Leppoisan Liisan muottiin OPM:n SORA-työryhmän kurinpitoskenaariossa, joka mahdollistaisi ei-toivotun porukan potkimisen pihalle opistosta kun opistosta (lisää analyysiä tematiikasta esim. tästä). Räikeän opiskelijan oikeusturvaan puuttumisen ja oppilaitoksesta erottamisen kimmokkeena tuskin toimisivat pelkät päihde-epäilyt ja testit, vaan hankkeen liikkeelle polkaisseiden entisen opetusministeri Sari Sarkomaan ja peruspalveluministeri Paula Risikon päiväunissa lienee esimerkiksi tällaisen häiritsevän käytöksen eliminoiminen.

Lisäksi tuntuisi ajankohtaiselta tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka tietotyöläisten työn tulokset siirtyvät kiristyvien tekijänoikeuksien myötä yhä voimakkaammin työnantajan, yliopiston haltuun. Ja muuta kivaa.

Tämän Lavastekaupungin päivityksen tarkoitus on kuitenkin purkaa muutama oikeiston koulutuspoliittinen propagandaraportti. Jos SORA-työryhmän sekä tekijänoikeuksien kuri ja kontrolli ovat yksittäisiä ilmentymiä työn muodosta mallia ”Wissensarbeit Macht Frei”, ovat seuraavaksi esiteltävät raportit ja niiden varaukseton sumutus mediassa osa laajempaa oikeiston yleiseurooppalaista koulutuspoliittista narratiivia Mein Kampusta.

Ehkäpä jo tutuin osanen on näppärästi kesän alkuun, yliopistolain hyväksymisen yhteyteen räpsäytetty EVAn raportti Pulaa työstä ja työvoimasta (raporttia on kritisoitu ja sitä vastaan on asettetu vaade vastikkeettomasta perustulosta ainakin Revalvaatiossa, Jyväskyläläisen Yhteinen yliopisto-verkoston sivuilla, sekä Lavastekaupungissa). EVAn raportti herättää henkiin vuosituhannen alun Sailaksen työryhmän ehdotuksen opintotukijärjestelmän muuttamisesta lainapainotteiseksi.

EVAn visio laajentaisi lainan mahdollistamaa kontrollia yhä laajemmalle yhteiskunnassa, ja pakottaisi opiskelijat valmistuttuaan ottaamaan vastaan mitä töitä tahansa. Lainavetoisen opintotukijärjestelmän esittely on mielenkiintoista talouskriisin keskellä: korkeakoulutetut nuoret kun saattavat joutua kärsimään lamasta erittäin pahasti. Tähänkin tosin lienee oikeistolla ratkaisu valmiina: lisää lainaa ja lisää täydennyskoulutusta. Oppia ikä kaikki…

Tässä välissä ei malta olla sanomatta paria sanaa koulutuksen maksullisuudesta. Tunnettua on, että uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen asettamisen EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Ei tarvi olla kummoinen visionääri todetakseen, että jos maassamme istuu seuraavalla hallituskaudella porvarihallitus, uhkana on että lukukausimaksuja esitellään välttämättömyytenä kaikille. Tähän kannattaa poimia pätkä Juha Suorannan pikakatsauksesta Iso-Britanniaan:

”Lukuvuosi maksaa Iso-Britanniassa tällä hetkellä 3 500 euroa, oikeisto vaatii maksun pikaista korottamista 8 000 euroon ja liputtaa katottoman lukukausimaksun puolesta.

Lukukausimaksun perustelut tulevat olemaan Matti Vanhasen III hallitukselle yhtä vähän politiikkaa kuin ne olivat Tony Blairille, joka maksuja määrätessään julisti hallituksensa prioriteetit: ”koulutus, koulutus, koulutus”.

Lukukausimaksut ovat valitun poliittisen mallin mukainen looginen seuraava askel. Välttämättömyydeksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi Tampereen yliopistossa huomataan jo tuhannen euron lukukausimaksun tuovan reilusti toistakymmentä miljoonaa kassaan.”

Professori on tässä turhan varovainen: eiköhän Mein Kampukseen ole alusta alkaen kirjoittu lukukausimaksut, ja niiden käyttöönotto on elinkeino- ja yliopistoeliitissä tarkalleen huomioitu – vai mitäpä luulette esimerkiksi näiden keskisuomalaisten jehujen (hyi helvetti…) kelailleen yhtenä osana gaalailtaansa?

Kyse on lienee pikemminkin siitä miten maksut pyritään esittelemään ja perustelemaan. Tähän tarvitaan mitäs muuta kuin valtion ja elinkeinoelämän propagandakoneistoa.

Maksullisuus ja lainavetoisuus ovat sidoksissa laajempiin elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa koskeviin rakenteellisiin muutoksiin, joita kiihdyttämään on eri ministeriöiden toimesta tilattu kansainvälisen ”puolueettoman” asiantuntijaryhmän toteuttama äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisen innovaatiojärjestelmän tasosta.
Raportti puskee eteenpäin sellaisella hyökyllä, että heikompaa hirvittää: alueellisia rakenteita on muutettava yritystoimintaa paremmin tukevaksi koko elinkeinopolitiikan, ja siihen liittyvien palvelujen uudelleen organisoimisella; koulutus, tutkimus ja yritystoiminta on liitettävä voimakkaammin osaksi eurooppalaista ja globaalia kehitystä; innovaatiotuet on keskitettävä innovaatioytimiin (siis tulevaisuuden muutamaan yliopistokaupunkiin), sillä kasvukeskusten ulkopuolle menevät tuet heikentävät talouskasvua (tässäpä onkin aluepolitiikan lähettiläille, kepulaisille pähkinä purtavaksi: miten perustella maakunnille mm. korkeakouluverkoston karsimista?); yliopistouudistus on innovaatiojärjestelmän keskiössä, ja sen turvin on mahdollista kiihdyttää korkeakoulurakenteiden (sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen) uudistamista kaikilla tasoilla; sektoritutkimusta on karsittava radikaalisti; innovaatiopolitikkassa on tuettava elinkeinoelämän suurempaa riskinottomahdollisuutta; ja niin edelleen…

Kuin pisteeksi i:n päälle OPM:n tiedote toteaa, että ”paneelin tekemän laajan kyselyn mukaan järjestelmäuudistuksiin ollaan Suomessa valmiita ja niitä toivotaan. Lähtökohdat muutoksiin ovat siis hyvät.” Tämä, jos mikään, on sitä mitä Alan Badiou nimittää liberalistisen politiikan vihollispropagandaksi. Se ei kuitenkaa voi jäädä ministeriöiden tiedotteiden ja tutkimusten tasolle, vaan avuksi kaivataan yksi maan vaikutusvaltaisimmista aikakausilehdistä.

Suomen kuvalehti ja erityisesti sen päätoimittaja Tapani Ruokanen on ollut innovaatiojärjestelmän ja korkeakoulu-uudistusten kiihkeimpiä puolestapuhuja. Myös pappina tunnettu Ruokanen totesi mm. viime kevään yliopistoliikehdinnän aikaisessa pääkirjoituksessa sen kummemmin perustelematta, että ”yliopistolain kritisoijat ovat väärässä”.

Koulupoikamaisiin itkupotkuraivareihin lienee selityksenä se, että yliopistoliike astui ns. suoraan Ruokasen kaftaanille. Päätoimittaja nimittäin laati vuonna 2004 EVAlle raportin, jossa linjataan pitkälle oikeistolaisen innovaatiojärjestelmän tulevaisuutta. (Raportin taustavaikuttajien kirjo vaihtelee Anteista Herlin ja Piippo aina Matti Alahuhtaan, joka muuten tätä nykyä istuu esimerkiksi Aalto-yliopistosäätiön puheenjohtajan pallilla, ja yliopiston rehtori Aino Salliseen! Hyi helvetti…)

Tuoreessa pääkirjoituksessa (SK 44/2009) ”Liikaa yksimielisyyttä” (sic!) Ruokanen luukuttaa Asiaansa niin kuin kunnon profeetan kuuluukin.

Aluksi Ruokanen asianmukaisesti muistuttaa, että opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriöiden tilaama arvio innovaatiojärjestelmästä on toteutettu ”kansainvälisessä riippumattomassa työryhmässä”, sitten hän jatkaa:

”Taantuma pakottaa päättäjät etsimään uutta politiikkaa ja torjumaan muutosvastarintaa. Tähän arvio antaa eväitä. Suomella on poikkeuksellisen hyvät edellytykset etsiä teorian ja käytännön päätöksenteon yhdenmukaisuutta globaalitasolla. Hyvä virkamieskunta tarttuu uusiin ideoihin ja vie ne poliittiseen keskusteluun. Nopea ja suoraa puuttumista asioihin suorastaan odotetaan –.”

Oikeistolainen innovaatiopolitikka esitellään siis jälleen välttämättömyytenä, mutta myös ainoana mahdollisena ratkaisuna. Lopuksi päätoimittaja perustelee linjauksiensa tarpeellisuutta pelottelemalla Suomen jäämisellä jälkeen muusta Euroopasta, ja tukee mm. arviointipaneelin näkemystä koko elinkeinopolitiikan uudistamisesta ja ”rönsyilevän menon” karsimisesta. Kakun päälle kermat täräyttää kuitenkin teesi, jolla kapitalismi nousee pysähtyneisyyden suostaan:

”Tiedon ja inhimillisen pääoman tehokkaan käytön lisäksi tarvitaan palkitsemismenettelyn uudistuksia, varsinkin riskiyrittäjille”.

Että huh huh.

Pääkirjoituksesta ja arviointiryhmän tutkimuksesta kannattaa tässä nostaa esille kaksi yleisempää huomiota. Ensinnäkin, oikeisto viilettää edelleen kovalla itsevarmuudella ja pystyy esittämään talouskriisin keskellä – toki myös sen vuoksi – aivan käsittämättömiä poliittisia vaatimuksia, jotka paitsi pyrkivät sivuuttamaan kaiken järjestelmään kohdistetun vastarinnan, esittelevät myös ”yhdenmukaisuutta” ja ”nopeaa ja suoraa puutumista asiohin” kuin itsestään selvyytenä.

Tulee miettineeksi, olisivatko tällaiset julkiset linjaukset olleet mahdollisia vielä muutama vuosi takaperin?

Toinen huomio on päinvastainen. Badioulaisittain arvoiden (Ks. Slavoj Zizek: First as Tragedy, Then as Farce. New York: Verso 2009. s. 26-28.)  tällainen vihollispropaganda paljastaa jotain jarjestelmään kohdistuvan vastarinnan potentiaalista. Propaganda taistelee jotain sellaista vastaan, josta se on tyystin tietämätön, jotakin sellaista vastaan mille se on rakenteellisesti sokea. Toisin sanottuna se ei sodi aktuaalista vastavoimaa (kuten vaikkapa vasemmistopuoluetta tai aktivistiryhmittymää) vaan tilanteessa immanentisti olevaa mahdollisuutta – vallankumouksellista ja emansipatorista potentiaalia, joita propagandan tuottajat eivät kykene tavoittamaan – vastaan. Se pyrkii siis esittelemään vallitsevan järjestelmän ja oikeistopolitiikan läpäisemättömänä totaliteettinä, ja vastarinnan potentiaalin tai radikaalin politiikan pyrkimyksinä, jotka tekevät asiat ainoastaan huonommiksi.

Hyvä jatkoesimerkki tästä badioulaisittain määritellystä vihollispropagandasta on ministeri Christoffer Taxellin puhe jo edellä mainituilla gaalakekkereillä keskisuomalaisen porvariston lepakkoluolassa, kauppakamarilla. Taxell ei tyydy vain niputtamaan poikkeuksellisen räikeästi korkeakoulujen ja elinkeinoelämän etuja yhteisiksi vaan jättää täysin huomioimatta mm. yliopistouudistusta vastaan asettuvan liikehdinnän:

”Jos menisimme vaikka esimerkiksi neljäkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin itse luin lakia Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tällaista tilaisuutta tuskin olisi järjestetty ilman äänekkäitä protesteja, ylioppilaiden, opettajien ja monien poliittisten vaikuttajien taholta.  Olisi ehkä väitetty että yliopisto on rähmällään kapitalismin edessä, tai esitetty vielä hurjempia väitteitä. Vielä suurempaa raivoa olisi ehkä aiheuttanut oma vastaukseni kysymykseen siitä minkä vuoksi Kauppakamari järjestää gaalaillalliset: Yliopistolla ja yrityksillä on yhteinen intressi! Mutta 1960-luvulla tämän tapaista tilaisuutta tuskin olisi edes järjestetty. Maailma on muuttunut.”

Totta totisesti on yliopistomaailma muuttunut, jos porvaristo voi esitellä oman etunsa näin räikeästi yhteisenä etuna. Toisaalta miksipä ei esittelisi: onhan noille eduille (ainakin osittainen) juridinen tae uudessa yliopistomuodossa.

Oikeisto on kuitenkin väärässä.

Taxelilla ja kumppaneilla on yksi pieni ongelma: he ovat rakenteellisesti sokeita sille potentiaalille – uudelle vasemmistolaiselle politiikalle – mikä tällä hetkellä kuhisee paitsi yliopistoissa myös muualla yhteiskunnassa. Potentiaalille, joka etsii yhteisiä kiintopisteitä artikuloidakseen politiikkansa voimakkaammin esiin, ja joka pitkässä juoksussa myös tulee etsimään juridisen turvan vaatimuksilleen – aivan kuten porvaristo on uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä tehnyt.

Mahtaapi yliopistoeliittiä pikkasen kyrsiä vasemmiston voitto ylioppilaskuntien vaaleissa. Mahtaapi porvaristoa pikkasen kyrsiä enemmän kun valkenee politiikan aika: yliopisto yliopistolta, kortteli korttelilta, kaupunki kaupungilta ja sitä rataa…


Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?

Oppia ikä kaikki; oppia maksamaan lainaa ikä kaikki

Korkeakouluihin on viime vuosina ajettu sisään mitä moninaisempia kontrollin muotoja – oletettavissa on, että lähitulevaisuudessa tahti vain kiristyy. Lähes samaan aikaan kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain, EVA julkaisi raportin, jossa herätetään henkiin lainaperustainen ”opintotuki” -malli. Lainaa on tarpeellista tarkastella opiskelijan ja tietotyöläisen ”elämän haltuunottona”. Eräänlainen ennakkoasetelma löytyy Atlantin takaa.


”Jos jokin hyödyke on ilmainen, sitä käytetään liikaa ja väärin. Ainakin korkeakoulutasolla olisi siirryttävä maksullisuuteen” – Björn Wahlroos, Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n seminaarissa 2006.
”Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien työssäkäyvät köyhät kuin keskustojen luovaluokkakin, yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät. Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä koe heidän elämällään?”- Jussi Vähämäki, Itsen alistus 2009.
Yliopistoissa kapinoitiin kevät. Kesän tullessa yliopistoliikkeen pääasiallinen kritiikin kohde, yliopistolaki meni eduskunnassa läpi että poksahti. Nyt yliopistoliike on suunnan etsimisen edessä: olisi kyettävä ennakoimaan uudistusten, jotka eivät todella palaudu yliopistolakiin, seurauksia ja vaikutuksia. Bios politikos -blogissa summataan yhteen yliopistoissa tapahtuvia muutoksia, jotka uusi yliopistolaki omalta osaltaan mahdollistaa – mutta niitä ei toki synnytä. Muutokset näyttäisivät olevan selkeitä poliittisia pyrkimyksiä asettaa korkeakoulujärjestelmä (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) toimimaan yrityksen tavoin. Koulutuksen kentällä vaeltaja ei voi näinä päivinä olla palaamatta Deleuzen sanoihin:

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.”

Mutta palataanpa takasin lakikritiikkiin. Bios politikos napauttaa niin lain kritisoijia kuin sen puolustajiakin:

” — lakia puolustavat tahot ovat yrittäneet tiivistää keskustelun vain yliopistolakiin. Keskustelun ohjaaminen lakiin on varmasti ollut tehokas taktiikka, sillä sen läpimenon myötä näyttää vastarinta laimenneen lähes olemattomiin. Uudistusten ja uhon jatkuessa kritiikin tulisikin keskittyä entistä enemmän erilaisten yksittäisten uudistusten kokonaisvaikutuksiin.”

Ehkäpä tästä neuvosta olisi otettava vaari.

Uudistusten tuottamat kontrollin muodot näyttäisivät olevan yliopistoissa moninaiset. Tässä yhteydessä lavastekaupunkilaista kiinnostaa kuitenkin opiskelijoiden rooli osana korkeakoulukontrollijärjestelmää. Tällä hetkellä laaduntarkkailujärjestelmällä pyritään varmistamaan opiskelijoiden nopeampi valmistuminen, ja saattamaan suomalaiset opiskelijat Bolognan prosessin mukaiseen korkeakoulumalliin: alempi korkeakoulututkinto kolmessa ja ylempi kahdessa vuodessa. Keppinä nopeuttamiselle toimii täysipäiväisesti opiskelevalle neljäksi ja puoleksi sekä kesätöissä käyvälle (tai muulloin työskentelevälle) kuudeksi vuodeksi riittävä opintotuki. Asumislisineen tukea napsahtaa tilille maksimissaan 499.60 euroa, koska tällä vain harva elää, tarjotaan lainaa, mikä nostaa tulot maksimissaan 800 euroon kuussa. Koska tulevan tietotyöläisen valmistumisesta ei ole takeita, harva ottaa lainaa. Ennemmin tehdään töitä ja opiskellaan pidempään. Marko Raitanen toteaa 2000-luvun alussa:

”Opintolainojen takaisinmaksuongelman taustalla ei niinkään näytä olevan hedonistinen valinta kuin taloudelliset realiteetit. Huomattava osa opiskelijoista, lähes kolme neljäsosaa, on jättänyt opintolainan nostamatta, mikä kertoo vahvasta pärjäämisen eetoksesta. Silti moraalinen paniikki maksuhäiriöisistä “murentamassa” yhteiskuntamme arvoja elää vahvana. lama-ajan nuorisotyöttömyyden sosiaalipummisyytökset ovat saaneet uuden kohteen, asennevammaisen opiskelijan.”

Siis opiskelijat eivät halua ottaa lainaa vaan ennemmin jättävät syömättä tai käyvät töissä? Helvetin kakarat! Kuka takoisi niiden päähän, että lainaa on otettava, koska talousjärjestelmämme ja ”kansalaisten” kurissa pitäminen perustuu velanmaksulle?

Tässä kuvaan astuu valtio, jonka tehtävänä on erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut markkinoiden ja pääoman palveleminen. Sen onnettomaksi tehtäväksi jää myös opiskelijoiden kohdalla heidän pakottamisensa lainanmaksajiksi, oman elämänsä yrittäjiksi. Näin on, ainakin mikäli punnitsee Elinkeinoelämän valtuuskunnan näkökulmaa koulutuksen maksullisuuteen.

Kakarat on pakotettava lainaan

Tuore Evan raportti Pulaa työstä ja työvoimasta tuo ajankohtaisen näkökulman (eikä vähiten hyväksytyn yliopistolain myötä) opintotukijärjestelmän lainaperustaiseksi muuttamiseen (muutoin raportti keskittyy enemmän ja vähemmän hellään teoreettiseen työhön pakottamiseen ja kehoittaa korkeakoulutettujen maahanmuutajien järjestelmälliseen etsimiseen).

Kansantaloudellisesti tätä lainamallia perustellaan tottakai sen edullisuudella (julkisen vallan nykyiset panostukset yksittäiseen tutkintoon kuvataan raportissa mittaviksi: 50 000 euroa tutkintoa kohden, mikä koostuu opintoetuuksista ja opiskelijaa kohti lasketuista käyttömenoista), mutta myös hallinnollisella yksinkertaisuudella ja sillä, että täysipäiväisinä opiskelijoina opiskelijat eivät olisi työmarkkinoilla muuttamassa vakituisia työpaikkoja pätkätöiksi (s.63-64).

Anteeksi? Siis opiskelijoiden poistaminen työmarkkinoilta poistaa prekaarintyön? Tässä lienee EVAn interventio prekariaattikeskusteluun…

Olipa miten oli, lainamalli olisi myös perusteltava opiskelijoille jotenkin. Tähän pyritään tarkastelemalla opiskelijoiden tulevia kulta-aikoja:

”Viisi vuotta opintojen päättymisen jälkeen korkeakoulumaisterin bruttokuukausipalkka on noin tuhat euroa kouluttamatonta ikätoveria korkeampi. Palkkaero on kasvanut työvuosien karttuessa ja vain harva korkeakoulutettu on jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi. Työ on yleensä siistiä sisätyötä.”(s.59).

Ehkäpä tämä on raportin kirjoittaneen kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkosen ja hänen opiskelijoidensa kokemus. Mutta; miksi kuitenkin niin moni kanditaatti/maisteri/tohtori on työttömänä, tai prekaarissa työsuhteessa? Miksi saamme päivittäin lukea pahenevista (nuoriso)työttömyys (mm. HS 25.6) luvuista, joissa korkeakoulutetun väen osuus on suuri? Miksi filosofian lisensiaatti tienaa (siis jos tienaa) 1200 euroa bruttona kuussa? Miksi niin moni maisteri on työskennellyt valmistumisen jälkeisenä kymmenen vuoden aikana maksimissaan vuoden mittaisissa työsuhteissa?

Raportti jatkaa kakaroiden ojentamista. Pehkosen mukaan opiskelijoiden purnaus heikosta toimeentulosta vaikuttaa ristiriitaiselta:

”puheenvuoroista välittyy ajatus, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa opiskeluaikaiset elinkustannukset täysimäräisesti. Huolena on, ettei opintotuki kata kaikkia elinkustannuksia. opintotukea verrataan joskus jopa työtömyystukeen. Tällaiset näkemykset eivät ole kestäviä. Niissä unohdetaan, että opiskelu tuottaa ammatin, keskimääräistä paremman palkan ja usein myös arvostetun yhteiskunnallisen aseman.”(s.60).

Raportissa kieltäydytään (tietysti) näkemästä opiskelijoita tuottajina ja mm. korkeakoulukaupunkien yhteiskunnallista ja kulttuurista rikkautta ruokkivana väestönä (opiskelijan asemaa tuottajana ja osana tietotyövoimaa sekä kulttuurin rikastajana on tarkasteltu verkkolehti Megafonin artikkelissa). Entäs jos opiskelu ei tuotaakaan ammattia vaan yhä suuremman massan uudenlaisia yrittäjiä, työläisiä, jotka työtä tehdessään etsivät samalla seuraavaa työtä?

Raportin mukaan suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä on kaksi erityishuomiota vaativaa seikkaa. Ensinnäkin korkeakouluissa näyttäisi olevan aivan liikaa opiskelijoita. Toiseksi silmiinpistävää on opiskelijoiden työssäkäynti opintojen ohella (reippaasti yli puolet työskentelevät opintojen ohella). Raportti keskittyy erityisesti jälkimmäiseen piirteeseen. Sen mukaan opiskelijoiden työssäkäynti on muuttanut suomalaisten työmarkkinoiden toimintatapoja (ikäänkuin opiskelijat olisivat työelämän ja tuotannon muutosten primus motor), suosimaan vakinaisten töiden sijaan pätkä-  ja vuokratyövoimaa korkeakoulukaupungeissa. (s.61-62). Näiden työelämän tuholaisten ymmärrys kun ei riitä arvostamaan tulevan työelämän autuutta:

”Lyhyen aikavälin taloudelliset kannusteet ohjaavat opiskelijoita verkkaiseen opiskelutahtiin ja opintojen ohessa työskentelyyn. Saatavilla olevat opintososiaaliset etuudet yhdessä kevyesti verotettujen työtulojen kanssa näyttävät päihittävän nopeasta valmistumisesta ja siten tulevaisuudessa saatavista paremmista ansioista saatavat edut. Näyttää siltä, että nopean valmistumisen rahallista merkitystä ei joko ymmärretä tai sitä ei arvosteta.” (s.62)

Kakarat on siis enemmän tai vähemmän pakotettava lainaan.

Rapotti herättää henkiin taannoisen Sailaksen (2003) työryhmän opintoehdotuksen. Sen mukaan opinnot rahoitettaisiin lainalla ja työllistymisen myötä velka vähennettäisiin verotuksessa. Raportin mukaan malli ei ole ”perinteinen lainajärjestelmä” eikä se heikentäisi ”vähävaraisten nuorten” opiskelumahdollisuuksia. Mitä nopeammin valmistut – ja kaikki valmistuvat! – sitä vähemmän korkoja jää maksettavaksi (oletuksena näyttäisi oleva, että mallin 700 euron kuukausilaina takaa myös opiskelijalle halun ja mahdollisuuden opiskella täysipäiväisesti; mikä takaa, että opiskelijat eivät sekä nosta lainaa, opiskele täysipäiväisesti ja joudu vielä töihinkin?). Tuen saamisen ehtona on vain valmistumisen jälkeinen työllistyminen, ja seuraavalla vuosikymmenellähän työpaikoista ei ole pulaa. (s. 62-63). Tai näin ainakin halutaan uskotella. (Lainallahan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kapitalisti haluaa muuttaa lisäarvonsa ottamalla haltuun opiskelijan tulevan työn ja viimekädessä elämän).

Tässä yhteydessä, ei niinkään kiinnosta mallin porvarillinen käytännöllisyys, vaan ennemmin se, että opiskelijoita halutaan puskea yhä nopeammin epävarmoille työmarkkinoilla maksamaan lainojaan takaisin, mutta ennen kaikkea se, mikä yhteiskunnallinen merkitys luotolla on ja mikä merkitys sillä on opiskelijan henkilökohtaiseen elämään. Millaiseen muutokseen yhä kasvava luotottaminen on asettanut yhteiskunnan ja sen yksilöt? Bios politikos -blogin kehoituksesta tästä eteenpäin tarkastellaan mahdollisen yksittäisen muutoksen, eli lainaperustaisen opintojärjestelmän vaikutuksia korkeakoulujärjestelmään ja sen opiskelijoihin ja tutkijoihin.

Lavastekaupungissa astellaan nyt hieman heikoille jäille.

Miten lainaaminen kasvattaa – yhdysvaltalaisen mallin tarkastelua

Yliopistomuutokseen sisältyy selkeitä kehityslinjoja koulutuksen maksullisuuden suuntaan. Jo nyt laki mahdollistaa EU ja ETA -maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävät maksut. Lisäksi koulutuksen maksullisuus niin avoimen yliopiston ja ammattikorkekoulun kuin tilauskoulutuksen (oppia ikä kaikki) kautta tulevat lisääntymään (samalla perinteisiä yliopiston opintokokonaisuuksia tullaan siirtämään ammattikorkeisiin). Jos tulevia yliopistoja on vaikeuksia pääomittaa ja valtion rahoitus ei ole riittävä, on todennäköistä, että myös opintomaksut ja lainaperustainen ”tukijärjestelmä” tulevat ajankohtaisiksi.

Lavastekaupungissa tiedetään hyvin, että yhdysvaltalainen ja suomalainen koulutusjärjestelmä poikkeavat toisistaan edelleen merkittävästi, olkoonkin, että jälkimmäinen on juuri korkeakoulumuutoksen myötä liukumassa yhä lähemmäs edellistä. Silti, kun pohditaan yliopistomuutoksen yksityiskohtien vaikutusta tulevaisuuden yliopistoon, lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus Atlantin toiselle puolelle.

Jeffrey Williams on käsitellyt parissa artikkelissaan (2006 ja 2008) yhdysvaltalaista opintolainajärjestelmää, niin sanottua ”lainakasvatusta”. Kummallisuuksistaan huolimatta (kirjoittaja pyörii jossain nostalgisen humanistiyliopiston kaipailun ja helläksi nationalismiksi taipuvan ”todellisen vapaan amerikkalaisuuden” vaalimisen välimaastossa – edelliset näyttäisivät olevan vähintäänkin yhtä paljon Dissent -lehden linjauksia kuin varsinaisen kirjoittajan) ne antavat viitteitä mahdollisen opintolainajärjestelmän sisäänajon vaikutuksista suomalaiseen yliopistoon ja erityisesti opiskelijoihin. Tässä tarkoituksena ei suinkaan ole vertailla EVAn ehdottamaa lainamallia ja Yhdysvaltalaista lainajärjestelmää, vaan tarkastella yleisemmin lainaa opiskelijan elämän muuttajana.

Yhdysvalloissakin opintolainajärjestelmä on verraten tuore malli rahoittaa opiskelu; lainajärjestelmä syntyi LBJ:n presidenttikaudella 1960-luvun puolivälissä tarkoituksena mahdollistaa vähävaraisimpien nuorten koulutusmahdollisuudet. Aluksi lainan ottaminen oli harvinaista, koska etenkin julkiset yliopistot olivat opiskelijoille edullisia. Sittemmin lukukausimaksut ja muut maksut ovat kasvaneet mittavasti (inflaatio huomioon ottaen reippaasti kolminkertaisiksi 2000-luvulle tultaessa) niin julkisella kuin yksityisellä puolen, mikä on moninkertaistanut lainaajien määrät.

Syy maksujen nousuun on selvä: liittovaltio on vähentänyt tukeaan kasvatukseen, mikä on puolestaan karsinut osavaltioiden osuutta lukukausimaksuista mm. 1980-luvun alun 50 prosentista vuoden 2000 kolmasosaan. Yliopistot ovat pyrkineet paikkaamaan rahoitusongelmiaan mm. yksityisten lahjoituksien metsästämisellä ja yhteistyöllä elinkeinoelämän kanssa. Vakain tapa kerätä rahoitus ovat kuitenkin lukukausimaksut, jotka elonkorjuun tavoin kauhotaan joka syksy opiskelijoilta. Julkisen rahoituksen purkaminen on viimekädessä muuttanut yhdysvaltalaisen korkeakoulutuksen julkisesta yhteisestä oikeudesta yksityiseksi palveluksi, jota Williams kutsuu kankeahkosti nimellä ”post-welfare state university”.

On kuitenkin olennaista huomata, että valtio ja sen julkinen rahoitus ei ole tälle (yritys)yliopistomallille mikään vaihtoehto, vaan valtio on mitä halukkaimmin ollut mukana muuttamassa koulutusta muiden sosiaalipalvelujen ohella markkinavetoiseksi:

”The state’s role is not to provide an alternative realm apart from the market but to grease the wheels of the market, subsidizing citizens to participate in it and businesses to provide social services. — The state encourages participation in the market of higher education by subsidizing interest, like a start-up business loan, but eschews dependence, as it leaves the principal to each citizen. You have to pull yourself up by your own bootstraps.” (Williams 2006, 56).

Opiskelijat sijoittavat lainoilla itseensä kohottaakseen/maksimoidakseen tulevaa markkinapotentialiaan kovan kilpailun työmarkkinoilla. Bisnes on bisnestä. Opiskelijaa ei enää eritellä millään tavalla markkinoiden ulkopuolelle, vaan pikemminkin päinvastoin: tietokyvyllisenä yksilönä hänestä tulee tärkeä osa markkinoita. Valtiolle ja pankeille järjestelmä on kimurantin järkevä. Paitsi, että se vahvistaa nuoren käsitystä ”oikeudenmukaisesta maailmasta”, jossa lainalla (ja sitä koko elämän maksamalla) hankitaan paikka auringossa, niin koko riski lainan takaisin maksusta on Yhdysvalloissa sälytetty opiskelijan harteille. Liittovaltion lainaohjelmat nimittäin takaavat pankin riskin, mutta eivät opiskelijan. Samaan aikaan kun pankit keräävät sievoisen potin (vuonna 2004 Sallie Mae -pankki keräsi opintolainoilla 37 prosentin tuoton!), opiskelija ei voi sovittaa lainansa mahdollisia maksuvaikeuksia mitenkään. Pelkkä lainan mahdollistama opiskelijan kontrollointi ei riitä, vaan tarvitaan poliisi repimään velka korkoineen vaikka väkisin. Käytännössä tämä tapahtuu työhön pakottamalla:

”kiristetään korkkiruuvia. Lainan hoitamiseen tarvitaan lisää hilloa. Alat painaa kahta vuoroa, käyt siivoamassa, tarjoat kirjallisia saavutuksiasi paikallislehteen ja harrastat puhelinseksiä, välillä myyt hampurilaisia”. (Vähämäki 2009, s. 236).

Sitä saattaa ajattelella helposti, että laina on ikääkuin välttämätön osa korkeakoulutusta ja tulevaisuuden työpaikkaan satsaamista. Luotto nähdään tällöin irrallisena korkeakoulutuksen agendasta, mutta entäs jos yhdysvaltalaisen esimerkin pohjalta (pitäen mielessä Deleuzen ajatukset yhteiskunnan yritysmuotoistumisesta) ajattelisimmekin opiskelijoiden luotonottamisen tärkeänä osana korkeakoulutuksen (kasvatuksellista) tähtäintä?

Mitä jos velanottamisesta tulee keskeinen kokemus myös tulevaisuuden suomalaisissa korkeakouluissa? Jos yhä useammat kasvavat perheissä, joissa velka osaltaan tuottaa ”itseensä sijoittavan yrittäjän subjektiviteettin”, niin eikö lainaperustainen opiskelu jatka luonnollisesti tätä tuttiveijarista arkkuun kestävää velanmaksamista?

Lainajärjestelmän voi Williamsin mukaan nähdä opettavan opiskelijalle ainakin kuusi tärkeä asiaa kapitalismista:

1.Korkeakoulujärjestelmä näyttätyy (ja koetaan) kulutuspalveluna, jota täydentävät fyysisesti Nokia-luentosalit, Hesburger-ruokalat, mitkälierusketusaerobic-salit ja tottakai kampuksen käytävältä löytyvät miniNordea-pankit, jotka tarjoavat mahdollisuuden rahoittaa koko karnevaalin. (Tämä kampuskuvio lienee tuttu nykyisin opiskelevalle nuorisolle myös Suomessa ainakin vuosituhannen alun Naomi Kleinin bestselleristä No Logo. Toistaiseksi firmojen tunkeutuminen suomalaisille kampuksille ei ole täysin onnistunut, mutta selkeitä merkkejä tälläisistä pyrkimyksistä tullaan varmasti näkemään yhä enemmän lähitulevaisuudessa).

2.Laina tuottaa ”rationaalisia uravalintoja”. Nuoret eivät ole tyhmiä: mitä todennäköisemmin opiskelijat ymmärtävät asemansa järjestelmässä, ja tekevät uravalintansa jo yhä varhaisemmassa vaiheessa. Miksi lainottaa tai miksi ylipäätänsä opiskella tuottamatonta alaa? Tai toisinpäin, miksi yliopiston pitäisi kouluttaa väkeä tuottamattomilta aloilta?

3.Korkeakoulu näyttäytyy osana kapitalistista markkinajärjestelmää, joka on luonnolinen, historiallisesti pysyvä ja voittamaton. Yliopistoissa vietetty aika siis vahvistaa maailmankuvaa kaikkivoivasta liberaali-demokraattisesta järjestelmästä, joka on historiallisen kehityskulun päätepiste.

4.Lainajärjestelmä opettaa, että valtion tehtävä ei ainoastaan ole palvella markkinoita, vaan kannustaa kansalaisia kuluttamaan ja satsaamaan itseensä.

5.Laina summaa ihmisarvon. Laina on jokaisen oma valinta. Arvosi mittautuu markkinapotentiaalisi mukaan.

6.Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä laina opettaa nykytyöelämän vaatimuksiin. Se valmistaa opiskelijat stressiin, huoliin ja jatkuviin paineisiin, jotka täydentyvät valmistuttua kuukausittaisillä lainanmaksuerillä seuraavaksi viideksitoista vuodeksi (tai todennäköisesti sadaksiviideksikymmeneksi vuodeksi mikäli itseensä sijoittaminen on sisäistetty, ja pankkiin mennään sopimaan uusista lainajärjestelyistä, joissa opintovelka paketoidaan asunto- ja mitänäitänytonvelkaan.)

Ehkä tosiaan, kuten Williamskin pohtii, yhteiskunnan ”sivistyksen tasoa” ei tulisi enää nykykapitalismissa mitata dostojevskiläisittäin vankiloiden tasoista, vaan pikemminkin sen koulutusjärjestelmästä.

Luotolla elämä haltuun

Oikeisto, toisin kuin (puoluepoliittinen) vasemmisto, on kyennyt kapitalismin analysointiin. Finanssinikkarit ottivat 1970-luvulta alkaen työssä ja tuotannossa tapahtuneet muutokset todesta, ja alkoivat kehitellä perinteistä palkkaa tehokkaampia työläisten ja heidän elämänsä kontrollimekanismeja. Luotto on tällainen mekanismi. Lainalla on yhteiskuntaa yritysmuotoistava vaikutus – työläisetkin astelevat enemmän ja vähemmän jämptissä rivistössä yrittäjän arkeen. Luotto kun mahdollistaa viimekädessä koko elämän haltuunoton.

Kirjassaan Itsen alistus (Like/Tutkijaliitto 2009) Jussi Vähämäki tarkastelee nykykapitalismin tapaa ratkaista luottoamisella tuotannon jatkuvuuden ja tulojen katkonaisuuden ristiriita (pitäähän jengi saada kuluttamaan). Teollisessa kapitalismissa palkkatyö oli tehokas työläisen elämän kontrolloija, mutta se ei kyennyt ottamaan haltuunsa muuta kuin työläisen tehtaassa/konttorissa viettämän ajan. Työtä tehtiin pakkona, jotta sai viettää vapaa-aikaa pubissa, jalkapallokentällä tai perheen parissa. Mutta ”työpalkan ongelma on, että se ei kykene ottamaan haltuunsa — yhteisöelämästä peräisin olevia positiivisia ulkoisvaikutuksia, siis esimerkiksi terveyttä, oppimiskykyä ja kulttuuria.”(Vähämäki 2009, s. 243). Sen sijaan nykykapitalismissa velka korvaa palkan kysynnän kasvattamisen ja taloudellisen kasvun välineenä, mutta myös

”keinona työläisen elämän kontrolliin ja välineenä pakottaa työläisen itsensä alaiseksi, komentamaan itseään, pakottamaan itsensä töihin. Kehittämään itseä, kontrolloimaan tapojaan ja halujaan. Toisin sanoen, luotto ei ole mikään holtiton instrumentti. Sen tarkoitus on sitoa työläisen koko elämä osaksi pääoman arvonlisäysprosessia.” (emt., s. 243-244).

Luotto puskee sisään ikkunoista ja ovista, ja edelleen niistä ulos työläisen, tämän ikuisen yrittäjän ja elinikäisen opiskelijan, perään minne ikinä, ja mihin aikaan tahansa, hän meneekään. Koko elämästä tulee velanmaksua, tuotantoaikaa. Opintovelkakin on näppärä portti velkakierteeseen.

Lainanottaja ei kuitenkaan ole luotettava. Hän voi milloin tahansa pakata laukkunsa ja lähteä, tai sitten vaan kieltäytyä maksamasta. Siksi tarvitaan järjestysvoimat – lakitupa ja poliisi, jotka varmistavat lainan takaisin maksun, oli kyseessä sitten työllistymisvaikeuksista kärsivä uunituore maisteri tai putkimiesjussi. Talouskriisistä huolimatta, jos ja kun luotottaminen jatkuu ja mikäli luoton merkitys kasvaa, kasvaa samalla myös näiden voimien valtuudet kontrolliin ja väkivaltaiseen puuttumiseen ihmisten elämään. Jos kriisin aikana tai sen myötä lainahanat menevät kiinni, on ongelmissa ennenkaikkea prekaariväestö, he joiden elämä perustuu itseensä sijoittamiseen juuri luoton avulla.

Siis ei muuta kun lainaa hakemaan:

”eikä ole syytä paniikkiin
kun vain uskoon meininkiin
täällä saa
saa mitä tilaa
ja saa vaikkei tilaisikaan
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden mahdollisuuden

jokainen mies ja nainen
on totta kai vajavainen
löydä uusi virta itsestäsi
päästä kone irti sisältäsi
ja tulet pian huomaamaan
on vielä paljon voitettavaa
ja kun tulee vuorosi antaa
muista että vain kaikki kelpaa

täällä saa
saa mitä tilaa

tuntuuko ettet pysy mukana
että kaikki menee ohi
kuin olisit odotushuoneessa
etkä oikein sinnekään sovi
ei tämä ei ole pilaa
täällä todella saa mitä tilaa
voi voittaa mahdollisuuden
voittaa uuden

mahdollisuuden voittaa

uuden mahdollisuuden”

Radiopuhelimet, Hullun opetus


Vai pitäsikö sittenkin tilata yliopistoa commonsina ja perustuloa joka kakaralle?