Mein Kampus

Uuden yliopistolain myötä yliopistoissa ollaan hyppäämässä vapauttavan työn aikaan. Oikeistolainen kuriin ja kontrolliin perustuva koulutuspolitiikka näyttäisi kuluneen kesän ja syksyn aikana antaneen ensimmäiset merkkinsä siitä mitä tuleman pitää: nyt testataan todella kepillä jäätä!

Opiskelijoita pakotetaan Kivan Kallen ja Leppoisan Liisan muottiin OPM:n SORA-työryhmän kurinpitoskenaariossa, joka mahdollistaisi ei-toivotun porukan potkimisen pihalle opistosta kun opistosta (lisää analyysiä tematiikasta esim. tästä). Räikeän opiskelijan oikeusturvaan puuttumisen ja oppilaitoksesta erottamisen kimmokkeena tuskin toimisivat pelkät päihde-epäilyt ja testit, vaan hankkeen liikkeelle polkaisseiden entisen opetusministeri Sari Sarkomaan ja peruspalveluministeri Paula Risikon päiväunissa lienee esimerkiksi tällaisen häiritsevän käytöksen eliminoiminen.

Lisäksi tuntuisi ajankohtaiselta tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka tietotyöläisten työn tulokset siirtyvät kiristyvien tekijänoikeuksien myötä yhä voimakkaammin työnantajan, yliopiston haltuun. Ja muuta kivaa.

Tämän Lavastekaupungin päivityksen tarkoitus on kuitenkin purkaa muutama oikeiston koulutuspoliittinen propagandaraportti. Jos SORA-työryhmän sekä tekijänoikeuksien kuri ja kontrolli ovat yksittäisiä ilmentymiä työn muodosta mallia ”Wissensarbeit Macht Frei”, ovat seuraavaksi esiteltävät raportit ja niiden varaukseton sumutus mediassa osa laajempaa oikeiston yleiseurooppalaista koulutuspoliittista narratiivia Mein Kampusta.

Ehkäpä jo tutuin osanen on näppärästi kesän alkuun, yliopistolain hyväksymisen yhteyteen räpsäytetty EVAn raportti Pulaa työstä ja työvoimasta (raporttia on kritisoitu ja sitä vastaan on asettetu vaade vastikkeettomasta perustulosta ainakin Revalvaatiossa, Jyväskyläläisen Yhteinen yliopisto-verkoston sivuilla, sekä Lavastekaupungissa). EVAn raportti herättää henkiin vuosituhannen alun Sailaksen työryhmän ehdotuksen opintotukijärjestelmän muuttamisesta lainapainotteiseksi.

EVAn visio laajentaisi lainan mahdollistamaa kontrollia yhä laajemmalle yhteiskunnassa, ja pakottaisi opiskelijat valmistuttuaan ottaamaan vastaan mitä töitä tahansa. Lainavetoisen opintotukijärjestelmän esittely on mielenkiintoista talouskriisin keskellä: korkeakoulutetut nuoret kun saattavat joutua kärsimään lamasta erittäin pahasti. Tähänkin tosin lienee oikeistolla ratkaisu valmiina: lisää lainaa ja lisää täydennyskoulutusta. Oppia ikä kaikki…

Tässä välissä ei malta olla sanomatta paria sanaa koulutuksen maksullisuudesta. Tunnettua on, että uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen asettamisen EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Ei tarvi olla kummoinen visionääri todetakseen, että jos maassamme istuu seuraavalla hallituskaudella porvarihallitus, uhkana on että lukukausimaksuja esitellään välttämättömyytenä kaikille. Tähän kannattaa poimia pätkä Juha Suorannan pikakatsauksesta Iso-Britanniaan:

”Lukuvuosi maksaa Iso-Britanniassa tällä hetkellä 3 500 euroa, oikeisto vaatii maksun pikaista korottamista 8 000 euroon ja liputtaa katottoman lukukausimaksun puolesta.

Lukukausimaksun perustelut tulevat olemaan Matti Vanhasen III hallitukselle yhtä vähän politiikkaa kuin ne olivat Tony Blairille, joka maksuja määrätessään julisti hallituksensa prioriteetit: ”koulutus, koulutus, koulutus”.

Lukukausimaksut ovat valitun poliittisen mallin mukainen looginen seuraava askel. Välttämättömyydeksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi Tampereen yliopistossa huomataan jo tuhannen euron lukukausimaksun tuovan reilusti toistakymmentä miljoonaa kassaan.”

Professori on tässä turhan varovainen: eiköhän Mein Kampukseen ole alusta alkaen kirjoittu lukukausimaksut, ja niiden käyttöönotto on elinkeino- ja yliopistoeliitissä tarkalleen huomioitu – vai mitäpä luulette esimerkiksi näiden keskisuomalaisten jehujen (hyi helvetti…) kelailleen yhtenä osana gaalailtaansa?

Kyse on lienee pikemminkin siitä miten maksut pyritään esittelemään ja perustelemaan. Tähän tarvitaan mitäs muuta kuin valtion ja elinkeinoelämän propagandakoneistoa.

Maksullisuus ja lainavetoisuus ovat sidoksissa laajempiin elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa koskeviin rakenteellisiin muutoksiin, joita kiihdyttämään on eri ministeriöiden toimesta tilattu kansainvälisen ”puolueettoman” asiantuntijaryhmän toteuttama äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisen innovaatiojärjestelmän tasosta.
Raportti puskee eteenpäin sellaisella hyökyllä, että heikompaa hirvittää: alueellisia rakenteita on muutettava yritystoimintaa paremmin tukevaksi koko elinkeinopolitiikan, ja siihen liittyvien palvelujen uudelleen organisoimisella; koulutus, tutkimus ja yritystoiminta on liitettävä voimakkaammin osaksi eurooppalaista ja globaalia kehitystä; innovaatiotuet on keskitettävä innovaatioytimiin (siis tulevaisuuden muutamaan yliopistokaupunkiin), sillä kasvukeskusten ulkopuolle menevät tuet heikentävät talouskasvua (tässäpä onkin aluepolitiikan lähettiläille, kepulaisille pähkinä purtavaksi: miten perustella maakunnille mm. korkeakouluverkoston karsimista?); yliopistouudistus on innovaatiojärjestelmän keskiössä, ja sen turvin on mahdollista kiihdyttää korkeakoulurakenteiden (sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen) uudistamista kaikilla tasoilla; sektoritutkimusta on karsittava radikaalisti; innovaatiopolitikkassa on tuettava elinkeinoelämän suurempaa riskinottomahdollisuutta; ja niin edelleen…

Kuin pisteeksi i:n päälle OPM:n tiedote toteaa, että ”paneelin tekemän laajan kyselyn mukaan järjestelmäuudistuksiin ollaan Suomessa valmiita ja niitä toivotaan. Lähtökohdat muutoksiin ovat siis hyvät.” Tämä, jos mikään, on sitä mitä Alan Badiou nimittää liberalistisen politiikan vihollispropagandaksi. Se ei kuitenkaa voi jäädä ministeriöiden tiedotteiden ja tutkimusten tasolle, vaan avuksi kaivataan yksi maan vaikutusvaltaisimmista aikakausilehdistä.

Suomen kuvalehti ja erityisesti sen päätoimittaja Tapani Ruokanen on ollut innovaatiojärjestelmän ja korkeakoulu-uudistusten kiihkeimpiä puolestapuhuja. Myös pappina tunnettu Ruokanen totesi mm. viime kevään yliopistoliikehdinnän aikaisessa pääkirjoituksessa sen kummemmin perustelematta, että ”yliopistolain kritisoijat ovat väärässä”.

Koulupoikamaisiin itkupotkuraivareihin lienee selityksenä se, että yliopistoliike astui ns. suoraan Ruokasen kaftaanille. Päätoimittaja nimittäin laati vuonna 2004 EVAlle raportin, jossa linjataan pitkälle oikeistolaisen innovaatiojärjestelmän tulevaisuutta. (Raportin taustavaikuttajien kirjo vaihtelee Anteista Herlin ja Piippo aina Matti Alahuhtaan, joka muuten tätä nykyä istuu esimerkiksi Aalto-yliopistosäätiön puheenjohtajan pallilla, ja yliopiston rehtori Aino Salliseen! Hyi helvetti…)

Tuoreessa pääkirjoituksessa (SK 44/2009) ”Liikaa yksimielisyyttä” (sic!) Ruokanen luukuttaa Asiaansa niin kuin kunnon profeetan kuuluukin.

Aluksi Ruokanen asianmukaisesti muistuttaa, että opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriöiden tilaama arvio innovaatiojärjestelmästä on toteutettu ”kansainvälisessä riippumattomassa työryhmässä”, sitten hän jatkaa:

”Taantuma pakottaa päättäjät etsimään uutta politiikkaa ja torjumaan muutosvastarintaa. Tähän arvio antaa eväitä. Suomella on poikkeuksellisen hyvät edellytykset etsiä teorian ja käytännön päätöksenteon yhdenmukaisuutta globaalitasolla. Hyvä virkamieskunta tarttuu uusiin ideoihin ja vie ne poliittiseen keskusteluun. Nopea ja suoraa puuttumista asioihin suorastaan odotetaan –.”

Oikeistolainen innovaatiopolitikka esitellään siis jälleen välttämättömyytenä, mutta myös ainoana mahdollisena ratkaisuna. Lopuksi päätoimittaja perustelee linjauksiensa tarpeellisuutta pelottelemalla Suomen jäämisellä jälkeen muusta Euroopasta, ja tukee mm. arviointipaneelin näkemystä koko elinkeinopolitiikan uudistamisesta ja ”rönsyilevän menon” karsimisesta. Kakun päälle kermat täräyttää kuitenkin teesi, jolla kapitalismi nousee pysähtyneisyyden suostaan:

”Tiedon ja inhimillisen pääoman tehokkaan käytön lisäksi tarvitaan palkitsemismenettelyn uudistuksia, varsinkin riskiyrittäjille”.

Että huh huh.

Pääkirjoituksesta ja arviointiryhmän tutkimuksesta kannattaa tässä nostaa esille kaksi yleisempää huomiota. Ensinnäkin, oikeisto viilettää edelleen kovalla itsevarmuudella ja pystyy esittämään talouskriisin keskellä – toki myös sen vuoksi – aivan käsittämättömiä poliittisia vaatimuksia, jotka paitsi pyrkivät sivuuttamaan kaiken järjestelmään kohdistetun vastarinnan, esittelevät myös ”yhdenmukaisuutta” ja ”nopeaa ja suoraa puutumista asiohin” kuin itsestään selvyytenä.

Tulee miettineeksi, olisivatko tällaiset julkiset linjaukset olleet mahdollisia vielä muutama vuosi takaperin?

Toinen huomio on päinvastainen. Badioulaisittain arvoiden (Ks. Slavoj Zizek: First as Tragedy, Then as Farce. New York: Verso 2009. s. 26-28.)  tällainen vihollispropaganda paljastaa jotain jarjestelmään kohdistuvan vastarinnan potentiaalista. Propaganda taistelee jotain sellaista vastaan, josta se on tyystin tietämätön, jotakin sellaista vastaan mille se on rakenteellisesti sokea. Toisin sanottuna se ei sodi aktuaalista vastavoimaa (kuten vaikkapa vasemmistopuoluetta tai aktivistiryhmittymää) vaan tilanteessa immanentisti olevaa mahdollisuutta – vallankumouksellista ja emansipatorista potentiaalia, joita propagandan tuottajat eivät kykene tavoittamaan – vastaan. Se pyrkii siis esittelemään vallitsevan järjestelmän ja oikeistopolitiikan läpäisemättömänä totaliteettinä, ja vastarinnan potentiaalin tai radikaalin politiikan pyrkimyksinä, jotka tekevät asiat ainoastaan huonommiksi.

Hyvä jatkoesimerkki tästä badioulaisittain määritellystä vihollispropagandasta on ministeri Christoffer Taxellin puhe jo edellä mainituilla gaalakekkereillä keskisuomalaisen porvariston lepakkoluolassa, kauppakamarilla. Taxell ei tyydy vain niputtamaan poikkeuksellisen räikeästi korkeakoulujen ja elinkeinoelämän etuja yhteisiksi vaan jättää täysin huomioimatta mm. yliopistouudistusta vastaan asettuvan liikehdinnän:

”Jos menisimme vaikka esimerkiksi neljäkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin itse luin lakia Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tällaista tilaisuutta tuskin olisi järjestetty ilman äänekkäitä protesteja, ylioppilaiden, opettajien ja monien poliittisten vaikuttajien taholta.  Olisi ehkä väitetty että yliopisto on rähmällään kapitalismin edessä, tai esitetty vielä hurjempia väitteitä. Vielä suurempaa raivoa olisi ehkä aiheuttanut oma vastaukseni kysymykseen siitä minkä vuoksi Kauppakamari järjestää gaalaillalliset: Yliopistolla ja yrityksillä on yhteinen intressi! Mutta 1960-luvulla tämän tapaista tilaisuutta tuskin olisi edes järjestetty. Maailma on muuttunut.”

Totta totisesti on yliopistomaailma muuttunut, jos porvaristo voi esitellä oman etunsa näin räikeästi yhteisenä etuna. Toisaalta miksipä ei esittelisi: onhan noille eduille (ainakin osittainen) juridinen tae uudessa yliopistomuodossa.

Oikeisto on kuitenkin väärässä.

Taxelilla ja kumppaneilla on yksi pieni ongelma: he ovat rakenteellisesti sokeita sille potentiaalille – uudelle vasemmistolaiselle politiikalle – mikä tällä hetkellä kuhisee paitsi yliopistoissa myös muualla yhteiskunnassa. Potentiaalille, joka etsii yhteisiä kiintopisteitä artikuloidakseen politiikkansa voimakkaammin esiin, ja joka pitkässä juoksussa myös tulee etsimään juridisen turvan vaatimuksilleen – aivan kuten porvaristo on uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä tehnyt.

Mahtaapi yliopistoeliittiä pikkasen kyrsiä vasemmiston voitto ylioppilaskuntien vaaleissa. Mahtaapi porvaristoa pikkasen kyrsiä enemmän kun valkenee politiikan aika: yliopisto yliopistolta, kortteli korttelilta, kaupunki kaupungilta ja sitä rataa…


Zombiepolitiikan aikakausi

Kapitalismin pysyvä ylimäärä ja äpärä, rasismi nostaa päätään yhä voimakkaammin Euroopassa. Suomalainen keskustelu rasismista on kiinnittynyt viimeisimpänä kaupunkeihin tulleisiin kerjäläisiin, joiden toiminnan KRP laskee järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Sen verran koville ottaa, että poliisi on päättänyt puuttua ”kerjäläisongelmaan” voimakeinoin. Meihin ”tavallisiin” Lavastekaupungin tallaajiin useimmiten riittää pelkkä kontrolli, tuli se sitten esimerkiksi luoton tai koulutusjärjestelmän muodossa, mutta lavasteiden ulkopuolisen väen interventio estetään valtion väkivaltakoneistolla.

Suomen kerjäläistilanteesta pamfletin julkaisseen toimittaja Kimmo Oksasen mukaan kerjäläiskeskustelua vaivaa kummallinen piirre. Kun Oksanen taannoisissa Helsingin Sanomien jutuissaan pyrki jonkin asteiseen autenttisuuteen, niin lukijakunta, nämä keskustelupalstojen hurrikaanit, ei ollutkaan tyytyväinen:

”Lukijoille ei riittänyt, että kerroin kerjäläisistä sen minkä tiesin, he halusivat tietää kerjäläisistä pahempaa.”

Oksanen tuo esille jotain olennaista suhteestamme toisiin ihmisiin. Hieman kärjistäen näyttäisi siltä, että Toinen määrittyy ajassamme kahdella tavalla. Ensiksikin ulkopuoliset, ei-toivotut ovat valtaväestölle tai paremmin sanottuna poliittisen tilan perusteettomille omistajille ”niitä joiden täytyy olla sellaisia, että he ryöstävät ja raiskaavat”. Toisin sanottuna, sillä ovatko kerjäläiset osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ei ole merkitystä siinä rasistisessa ja ennakkoluuloisessa diskurssissa, joka muokkaa kerjäläiset halutunlaisiksi.

Hyvä esimerkki ennakoluulojen voimasta saadaan muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista. Kun hurrikaani Katrina iski Louisianaan murtaen New Orleansin suojavallirakennelmat, ja upottaen 80% kaupungista, täyttyi yhdysvaltalainen media hysteerisistä jutuista, joiden keskeisin teema oli riehuvat etelän mustat. Sillä ryöstikö ja murhasiko väki todella kaaoksen seurauksena ei ollut merkitystä (yhdysvaltalaiseen kansalliseen valtamediaan levisi nopeasti reportaaseja riehuvista ja kaiken tuhoavista mustista. Tarinat murhista ja raiskauksista osottautuivat myöhemmin perättömiksi, mutta ”vahinko oli jo tapahtunut”. Huhut maksoivat myös ihmishenkiä: kun kaupungin pelastuslaitokset saivat vihiä erään palolaitoksen ryöstäneistä mustista, he lukitsivat pelastuskaluston suojaan varkailta sen sijaan, että sitä olisi käytetty varsinaiseen tarkoitukseensa). Tärkeämpää oli se, että Yhdysvaltojen sisäisen kolmannen maailman, köyhän Louisianan ja etenkin New Orleansin (jonka asukkaista n. 70% oli mustia) väki oli jo ennalta ”ihmisiä, joiden kuuluu ryöstää ja raiskata”.

Rasististen ennakkoluulojen lisäksi on olemassa toinenkin tapa suhtautua Toiseen, jota voitaneen kutsua yksinkertaisesti yksityisomistukseen perustuvaksi kateudeksi. Tämä ns. naapurikateus saa kultturissamme myös perinteisten ilmenismuotojen (”kestopuuterassini on laajempi kuin naapurinisännällä”) lisäksi ruumiillisia ulottuvuuksia esimerkiksi hiphop-kulttuurin pinnallisten suuntausten ”my dick is bigger than yours” -hokemissa. Toisaalta voitaisiin myös puhua näiden kahden suhtautumistavan eräänlaisesta yhdistymisestä silloin, kun vanhempi sukupolvi ojentaa nuorempaa.

Eivätkö nykynuoret olekin yhdistelmä ei-toivottuja, ”ihmisiä jotka töhrivät ja vetävät ties-mitä-litkuja”, ja naapureita, jotka elävät papan rahoilla ja nauttivat maailman parhaista sosiaalietuuksista, kuten maksuttomasta koulutuksesta.

Mikään ei siis ole riittävän pahaa puhuttaessa ulkopuolisista tai… no, ”naapureista”.

Vasemmistonkin osalta näyttäisi siltä, että hämmennyksen autuas paine lepää ”kerjäläiskysymyksen” yllä – sentään eräs valveutunut poliittinen nuorisojärjestö on ehtinyt vaatimaan poliisia jättämään kerjäläiset rauhaan. Vasemmistonuorten kannanotto on aiheellinen.

Vasemmisto ei voi kuitenkaan tyytyä vaatimaan parempaa kohtelua kerjäläisille kapitalistin omistamilla kaduilla (mistä Vanun Koivulaakso ja kumppanit ovat hyvin tietoisia), vaan sen on tähdättävä sekä aikoinaan julkisiksi tiloiksikin kutsuttujen katujen haltuunottoon, mutta ennenkaikkea sen on asetettava tavoitteekseen (ja tämän sanominen pitäisi olla itsestään selvyys) välien selvittelyn rasismin ja kerjäläisyyden synnyttämän kapitalistisen tuotantotavan kanssa.

Erityisesti viimeiset parikymmentä vuotta vasemmisto on pommittanut kapitalistista systeemiä vaatimuksilla (Kaikille töitä! Hyvinvointivaltio takaisin! Inhimillisempi yhteiskunta! jne.), joita se ei kykene täyttämään (Mediaseuraaja -blogissa on muuten käsitelty maltillisesti vasemmiston ongelmallisia vaatimuksia työn ja talouskasvun kaikkivoipaisuudesta). Mutta entäpä jos asia ei olekaan aivan näin. Entäpä jos vasemmistossa pahimmillaan ollaan hyvinkin tietoisia siitä, että ”jos haluu saada niin ei ole pakko antaa.” Tai kuten filosofi Slavoj Žižek on huomauttanut: ehkäpä ongelma ei ole siinä, että systeemi ei kykenä vaatimuksia täyttämään, vaan siinä, että vaatijat eivät halua vaatimusten toteutuvan.

Ihan vaan ihmetellen: voisiko olla niin, että esimerkiksi suomalaista kriittistä yliopistoälymystöä vaivaisi tämänkaltainen ongelma? Voisiko olla niin, että kriittisyys on passiivinen ”toimintamalli”, joka ratkaisee ”todellisia yhteiskunnalisia ongelmia” ihan yhtä paljon kuin puolilla tulpilla puksuttava vasemmistopuoluekone haastaa kapitalistia?

Žižek jatkaakin provokatiivisesti väittäen, että esimerkiksi yliopistointellektuellit, jotka vaativat rajojen avaamista kaikille maahanmuutajille, ovat hyvin tietoisia siitä, ettei kapitalismissa ole sijaa tämänkaltaisten vaatimusten toteutumiselle. Edelleen he ovat Žižekin mukaan tietoisia siitä, että miljoonien maahantulijoiden tulva lopulta hukuttaisi heidät itsensä kotimaiseen väkivaltaiseen ja rasistiseen vastarintaan. Näin, pyytämällä sitä mitä ei voi toteuttaa, tyydytetään ”radikaali” omatunto, ja jatketaan etuoikeutetusta asemasta nauttimista.

Žižekin näkemykseen on jokseenkin helppo yhtyä, lisäksi siitä voidaan johtaa alustava vasemmistoälykköjen kolmetasoinen tulevaisuusnäkymä yritys-akatemiassa. Ensinnäkin meillä on Žižekin kuvaamat kriittiset intellektuellit, joiden ”emansipatorinen” potentiaali voidaan redusoida juuri radikaalin omantunnon tyydyttämiseen. Akateemiselle kapitalismille tuskin tuottaa edelleenkään vaikeuksia sisällyttää tällaista kritiikkiä itseensä, tai mikä vielä parempaa, siitä pystytään tekemään tuottavaa (eikö itse uusliberalistinen koulutuspolitiikka ole esimerkki siitä kuinka se enemmän ja vähemmän nerokkaasti on sisällyttänyt siihen kohdistetun kritiikin askel askeleelta itseensä? Tässä mielessä yliopistoilla viime vuosina järjestetyt kuulemistilaisuudet eivät palvelleet pelkästään illuusiota ”demokraattisesta muutoksesta” vaan auttoivat lakimuutoksen puuhamiehiä ja naisia retorisen kompassinsa päivittämisessä). Seuraavalle tasolle akatemiassa pakottuu kyyninen tietotyöläisarmeija, jonka akateeminen panos jää – ja miksi ei jäisi – sanotaan nyt vaikkapa ”tietotuotteiden” tuottamiseen, ja jonka poliittinen ambitio tyydyttyy turhautuneena lähikuppiloissa. Kolmannelle tasolle, akateemiselle ei-tasolle, kerääntyy väki jolle ”radikaalin omantunnon” tyydyttäminen ei riitä. Ehkäpä näissä akatemian ei-toivotuissa, ulkopuolisissa on pieni osa Žižekinkin kaipaama vallankumouksellista potentiaalia, joka pystyy tunnistaamaan itsensä muissa globaalin kapitalismin hylkimissä ulkopuolisissa.

Asioiden ei tarvitsisi akatemiassa näin olla.

Mutta palataanpa rasismiin. Nk. kerjäläiskysymys tarjoaa meille ajankohtaisen esimerkin suoraan kapitalistin etupihalta siitä, kuinka kapitalismin ytimeen on taottu ei-toivottujen, ulkopuolisten poissulkeminen poliittisesta kentästä (suoritettiin tämä sitten eristämällä palestiinalaiset muurilla tai nakkaamalla romanit KRP-bumerangilla muille maille). Tämä pysyvästi ajankohtainen kapitalistisen järjestelmän antagonismi, sosiaalinen apartheid näyttää myös konkreettisesti sen huvittavan paradoksin Euroopan integraatiosta, jossa pääoma ja tavarat liikuvat vapaasti, mutta ulossuljetuille on olemassa oma paikkansa, ei-paikka.

Rasismi, oikeistopopulismi ja fasismi ovat historiallisesti nousseet esiin poliittisesti tärkeissä murrosvaiheissa (toki nämä eivät ole irrallisia kapitalismin rakenteellisista murroksista, millainen, tai millaisen seuraus, nykyinen lama ja talouskriisi on, joka taas on omiaan vahvistamaan rasismia), joissa on myös aina ollut vasemmiston mahdollisuus. Eräänä tällaisena lähihistorian poliittisena murroskohtana voidaan pitää 9/11-iskuja ja niitä seurannutta Afganistanin ja Irakin sotaa sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia. WTC-iskujen jälkeisinä hetkinä vasemmisto, niin meillä kuin merten takanakin, osoittikin kyvyttömyytensä analysoida tilanteen tuottamia poliittisia mahdollisuuksia. Päädyttiin sotimaan aivan vääriä sotia, ja voimistamaan sosiaalista apartheidia entisestään.

Viime vuosien murroshetkien vasemmistolaisessa ajattelussa näyttäisi olevan perustavanlaatuinen virhe. Se ei kykene irrottautumaan itse murroskohdasta – se ei tosissaan pyri näkemään kapitalistisen järjestelmän tuolle puolen. Tai kuten Badiou sanoisi, vasemmisto on kadottanut ”kommunistisen hypoteesinsa”:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Tämä virhe tarkoittaa käytännössä sitä, että vasemmisto ei kykene näyttäytymään vakavasti otettavana vaihtoehtona, vaan poliittinen debatti käydään populistisen oikeiston ja liberaalin keskusta-oikeiston (mihin voidaan lukea useat entiset vasemmistopuolueet) välillä edellisen määritellessä suunnan ja tahdin. Äärioikeiston menestyminen Euroopassa 2000-luvulla näyttäisi ainakin valtaviestimiä seuratessa muuttaneen vasemmisto-oikeisto -asetelman tilanteeksi, jossa toisella puolen on passiivinen ”liberaalidemokraattinen” postpolitiikka (pöhöttynyt asiantuntija/virkamiesvalta) ja toisella puolen – oli se kuinka perverssiä tahansa – ainoan todellisen poliittisen vaihtoehdon tarjoava äärioikeisto. Toisaalta tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö puoluepoliittisen asetelman ulkopuolella ole käyty poliittista debattia ja analysoitu/politisoitu tilannetta, kyseessä on pitkälti ollut vanhan vasemmiston haluttomuus tarttua härkää sarvista.

(Ehkäpä katsaus maamme poliittisen totuuden edustajan, Helsingin Sanomien arkistoon kertoo toisaalta jotain tämän analyysin tunkeutumisesta jollakin asteella myös liberaali-demokraattiseen keskustelukehykseen: sanalle kapitalismi, joka vielä muutama vuosi sitten näytti tarkoittavan samaa kuin sana talous, löytyy vuonna 2006 arkistosta 98 osumaa kun vuonna 2008 osumia oli 172. Sana uusliberalismi tuottaa vastaavasti vuonna 2006 16 osumaa, kun vuonna 2008 se mainittiin 57 kertaa. Ehkäpä tämä ei selity pelkästään talouskriisillä).

Varsinainen tradegia on kuitenkin se, että soinit-haiderit-ja-le-penit 2000-luvun provokaatiossaan edustavat (poliittista) elämää postpoliittista kuolemaa, liberaali-demokraattista zombiepolitiikkaa vastaan.

Viimeistään eurovaalit osoittivat, että (puolue)vasemmisto on analyyseissään edelleen auttamattomasti myöhässä, tai paremmin sanottuna hukassa (sanan ”poliittiseen etymologiaan” kannattaa tutustua täältä). Esimerkiksi vaalien alla käydyssä maahanmuuttokeskustelussa (tämä vain yksi esimerkki zombiepolitiikasta; kuinka monta kertaa TV-väittelyissä oli todettavissa sama Soinin provokaatio ja muiden lammasmainen hykertely) populistiset oikeistopoliitikot määräsivät tahdin ja poliittisen problematiikan tason.

Tahtiin ja tasoon reagoitiin kuta kuinkin kahdella tavalla. 1. oikeisto-keskusta sanoutui – jos sanoutui – irti populistisesta vihasta ja rasismista kuitenkin selkeästi konkretisoiden sosiaalisen apartheidin puheeseensa esimerkiksi työperäisestä korkeakoulutetusta maahanmuutosta. Ja hei, eikö kaava mennyt isällisesti kutakuinkin näin: ”No Soinilla nyt on nuo omat otteensa ja ne nyt vetoavat kansaan, mutta täytynee kuitenkin myöntää, että maahanmuutto-ongelma näyttäisi tosiaankin olevan olemassa jo siinäkin mielessä, että se selkeästi huolettaa kansalaisia. Ehkäpä meidän siksi olisi syytä tosiaankin ottaa maahanmuuttokysymys suurennuslasin alle.” 2. vasemmisto joko reagoi populistisiin ”avauksiin” kyvyttömästi vastustaen tai pyöritellen ne liberaaliksi hölynpölyksi.

Jos 9/11 jälkeisen ajan toivoisi opettaneen vasemmistolle jotain niin ainakin sen, että vasemmiston ei tule taistella kapitalismin sotia (sama pätee edelleen myös Obaman aikaiseen globaaliin järjestyksen edustajaan Yhdysvaltoihin. Joukkojen vetäminen Irakista ei tarkoita sodan loppumista, ehkäpä päinvastoin sen laajentamista pallolla). Ehkäpä vasemmiston ei myöskään tulisi tuudittautua reagoimaan oikeistoin ehdolla käytävään ”kerjäläiskeskusteluun”, vaan myös tunnistettava todellinen sosiaalinen antagonismi kaikessa laajuudessaan, ja taisteltava sosiaalisen apartheidin kumoamiseksi. Kuten Red Pepper-lehdessä kauttarantain ehdotetaan, ei pitäisi olla niin kovin kummallista tai historiallisesti uutta asettaa lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita (mm. ulossuljettujen auttaminen ”kotimaassa”; yhteisestä (commons) luonnosta ja tiedosta huomattavasti voimakkaampi kamppaileminen; sosiaalipalvelujen turvaaminen progressiivisemmalla verotuksella, perustulon käyttöönottaminen ja sen rahoittaminen pääomaverotuksella) tukemaan pidemmän aikavälin tavoitetta, kapitalismin kumoamista.

Toki vasemmisto voi jatkaa poliittista puuhasteluaan myös zombiepolitiikan parissa, mutta ennen sitä sen on kysyttävä omaltatunnoltaan, oli se miten ”radikaali” tahansa, miksi tällaista politiikkaa pitäisi harjoittaa juuri nyt.

Miksi juuri nyt pitäisi tyytyä vaihtamaan energiansäästölamppuja tai tukeutua muihin yksilöllisiin ”ekologisesti vallankumouksellisiin” tekoihin, joiden horjuttava vaikutus planeettaa tuhoavaan järjestelmään on täysin riittämätön. Miksi juuri nyt meidän pitäisi redusoida itsemme vastuullisiksi kuluttajiksi.

Miksi vasemmisto tyytyisi zombiepolitiikkaan aikana jolloin on tapahtumassa radikaali vapaan tiedon yksityistäminen, aikana jolloin jokainen julkinen tila käännetään yksityiseksi, aikana jolloin ihmisen geeniperimä on joutumassa harvojen käsiin.

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalismi näyttää talouskriisissä todellisen luontonsa?

Miksi olla zombie aikana, jolloin miljoonat ulossuljetut haukkovat henkeä ja tarttuvat pienimpäänkin elämän mahdollisuuteen?

Miksi olla zombie aikana, jolloin kapitalistisen järjestelmän tuottama ekologinen katastrofi uhkaa viimekädessä kaikkea elämää maapallolla?

Lavastekaupungissa kysytään vain: miten sairaaseen poliittiseen tilaan olemme itsemme ajaneet, jos meidän on tehtävä valinta liberaalin elottoman politiikan ja äärioikeistolaisen provokaation välillä?