Yrittäjäminän kritiikki

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.” – Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Yrittäjyyskasvatus on ollut voimakkaasti esillä 2000-luvun koulutuspoliittisessa keskustelussa. On vaadittu, että yrittäjyyden tulisi olla koulutuksen läpäisevä periaate päiväkodista korkeakouluihin. Kritiikkiä yrittäjyyskasvatuksen eetokselle ei ole juurikaan esitetty. Tämä johtunee ainakin siitä, että yrittäjyyttä ei ole tutkittu kasvatuksellisena, ihmisen subjektivitteettia muokkaavana toimintana. Artikkelikokoelma Yrittäjyyskasvatus hallintana tarjoaa asetelmaan muutosta.

Kirjan esipuhe tiivistää hämmästyksen, jonka varmasti moni kasvatuksen parissa työskentelevä on kokenut: Mistä yrittäjyydessä ja sen liittämisessä kasvatukseen on kysymys? Miten yleissivistävästä kasvatuksesta on tullut koulun lävistävää ”sisäisen yrittäjyyden” tavoittelemista? Millaisia ihmisiä itseasissa kasvattamme?

Teoksessa on tarkastelussa kasvatuksen kenttä perheestä korkeakouluihin ja päivähoidosta työelämävalmennukseen. Menetelmällisesti kirjan artikkelit vaihtelevat haastatteluista opetussuunnitelma-analyysiin. Työn sosiologiasta, kontrolliyhteiskuntateoriasta sekä uusimmista feministisistä analyyseistä ammentavat näkökulmat problematisoivat tuoreella tavalla kasvatuksen suhdetta kapitalistisiin työmarkkinoihin sekä luokkaan, sukupuoleen ja ruumiillisuuteen.

Kirjan mukaan yrittäjyyskasvatus näyttäytyy koulutuspolitiikassa ylihistoriallisena: yrittäjyydestä on tullut edistyksellinen lähestymistapa, joka on tähän asti ymmärretty väärin koulutuksessa. Näin yrittäjyyskasvatus irroitetaan uusliberalistisesta projektista ja sen ideologiset tavoitteet häivytetään.

Kirja tarkastelee kriittisesti uusliberalistista hallintaa ja sen keinoja yrittäjämäisen subjektiviteetin, yrittäjäminän (enterprising self) tuottamiseksi. Yrittäjyyskasvatuksen ihanteeksi muodostuu maskuliininen keskiluokkainen subjekti, joka heittäytyy joustavasti epävarmojen työmarkkinoiden armoille, yrittää omalla riskillä, omaksuu työnantajien näkökulmia asioihin, kuluttaa koulutusta markkinahyödykkeenä, hyväksyy markkinavoimien ohjailun ja sisäistää hegemonisessa asemassa olevia poliittisia ja ideologisia päämääriä. Kasvatus muovaa ”sisäiseen yrittäjyyteen”, kun vielä hetki sitten yrittäjyyden katsottiin olevan tietynlaista kyvykkyyttä ”ulkoiseen yrittäjyyteen” palkkatyön vaihtoehtona.

***

Kirjan esipuhe ja Seija Keskitalo-Foleyn, Katri Komulaisen ja Päivi Naskalin avausartikkeli tiivistää onnistuneesti yrittäjyyskasvatuksen yhteiskunnallisen taustan ja kirjan käsitteellisen apparaatin. Taustalla on siirtymä hyvinvointivaltiosta kilpailukyky-yhteiskuntaan. Se on tuonut tulleessaan erityisesti poliittisen eliitin hyväksymän näkemyksen yhteiskunnasta, jossa kilpailukyvyn lisäksi korostuvat markkinamekanismit, tehokkuus, innovatiivisuus, talouskasvu ja jokaisen kansalaisen yksilöllinen vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Voidaan myös puhua welfaren muuttumisesta workfareksi: hyvinvoinnin tasa-arvoisesta turvaamisesta ollaan sirtymässä yhteiskuntaan, jossa oikeus hyvinvointiin on ansaittava työllä [1].

Kirjassa uusliberalismia ei mielletä ideologisena aatteena, vaan käytäntönä, ”jolla moderni valtio harjoittaa poliittista hallintaa ja kohdistaa sen yksilöihin.” Mielestäni kirjan onnistuneimmat asetelmat nousevat Michel Foucaultin ja Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskunta-analyysistä. Kyseessä on subjektiivisuuden ja työvoiman uudenlainen haltuunotto, jossa kurinalaisen palkkatyöläisyyden sijaan yksilöltä vaaditaan joustavuutta, riskinsietokykyä ja vastuun kantoa.
Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.

Hallinta ei tapahtu suljetussa instituutiossa, kuten tehtaassa tai koulussa, vaan kontrolli leviää kaikkialle yhteiskuntaan. Tuotannon immaterialisoiduttua perinteisiltä koulutusinstituutioilta on viety niiden tiedollinen auktoriteetti, mutta toisaalta niiden asema subjektiivisuuden tuottamisessa voimistuu. Elinikäisen oppimisen aikakaudella hallinta ulotettaankin koko ihmisen elinkaareen. Yksilön velvollisuutena on jatkuva kouluttautuminen sekä kykyjen ja taitojen kehittäminen.

Uusliberalistinen hallinta häivyttää yhteiskunnallisia eroja, mutta toisaalta tuottaa niitä uusin tavoin. Yrittäjyys on myös moraalista säätelyä ja hallintaa: ne, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaa yrittäjäminuuden koodistoa marginalisoidaan ja kontrolloidaan perinteisen kurin keinon. Yrittäjäasenne näkee yksilöllistä kyvyttömyyttä, ei esimerkiksi kasvatustapahtuman luokkaa rakentavaa valtasuhdetta.

***

Maija Korhonen, Katri Komulainen ja Hannu Räty tarkastelevat millaiset oppilaat ovat opettajien tulkinnoissa yrittäjämäisiä. Opettajille sisäinen yrittäjyys näyttäytyy oppilaan ahkeruutena, ponnisteluna ja vastuunottona omasta työskentelystään. Tästä muodostuu ideaali, johon kaikkia oppilaita tulisi kannustaa. Aikaisemmin hyvät arvosanat kuvasivat oppilaan älykkyyttä, mutta yrittäjyys kyseenalaistaa akateemisen älykkyyden ja asettaa sen rinnalle sosiaalisen älykkyyden ja kättentaidot. Opettajien näkemys yrittäjämäisyydestä on sukupuolittunut ja luokkaerityinen ”bisnesmies” tai vaihtoehtoisesti keskiluokkaisuuden haastava ”kunnon työmies”.

Naskali tarkastelee kasvatustieteen opiskelijoiden suhtautumista yrittäjyyskasvatukseen. Artikkelissa näyttäytyy yrittäjyyden suhteellisen neutraalina käsittävä opiskelijajoukko, joka toistaa yrittäjyyteen liitettyjä yleisempiä luonnehdintoja. Opiskelijoiden näkemystä tulevaisuuden työmarkkinoista leimaa edelleen protestanttinen etiikka, mutta palkkatyöläisyys on korvautunut maskuliinisena yrittäjyytenä. Naskalin mukaan opiskelijoiden vastauksiss yrittäjyys hahmottuu, joskin hatarasti, ihmisen minuuteen ja persoonallisuuteen kohdistuvana hallintana, ”foucault’laisittain” biovaltana.

Räty, Komulainen ja Korhonen erittelevät toisessa artikkelissaan vanhempien suhtautumista koulun yrittäjyyskasvatukseen. Kyselytutkimuksessa suurimmalle osalle vanhemmista yrittäjyyskasvatus näyttäytyi pääosin hyväksyttävänä osana koulua ja se irroitettiin vanhempien esittämästä yleisemmästä yhteiskunnan eriarvoistumisen kritiikistä. Faktorianalyysi tuo esiin myös eroja: akateemiset vanhemmat suhtautuvat myönteisemmin yrittäjyyteen, ammattikoulutetut arvostelevammin.

Päivi Berg purkaa liikuntakasvatusta minän ja ruumiin hallintana. Oppilashaastatteluissa liikunta ja terveystieto ovat poikkeuksellisia oppiaineina, koska ne menevät ”suoraan itseen.” Työmarkkinoiden vaatimukset itsekontrollista ja oikeanlaisesta habituksesta valuvat liikuntakasvatukseen. Oppilaat peilaavat itseään yhteiskunnassa hegemonisena valitsevaan minuuteen ja ruumiillisuuteen. Tämä ”oikean asenteen” hyväksyminen täydentyy sukupuolittuneella ruumiillisuudella, ”oikealla asennolla”, jossa tyttöjen ja poikien tarpeet ja kiinnostukset eriytyvät.

Reetta Mietolan yleis- ja erityisopetuksen oppilaanohjausta tarkastelevassa artikkelissa näyttäytyy koulutusmarkkinoiden pärjääjät ja marginaali. Mahdollisuuksien tasa-arvon korostuessa on selvää ketkä ovat valintatilanteessa etuoikeutettuja ja keille tulee koultusjärjestelmässä ongelmia. Nykyinen erityisopetuksen eetos räätälöi yksilöllistä opinpolkua, mutta Mietolan artikkelissa näyttäytyy varsin homogeeninen erityisoppilaiden joukko, jota käsitellään syrjäytymisdiskurssin näkökulmasta.

Sirpa Lappalainen, Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Elina Lahelma tarttuvat uusliberalistiseen hallintaan sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa koulutuksessa. Artikkeli on erityisen mielenkiintoinen, koska parasta aikaa julkinen, perinteisesti palkkatyönä toteuttettu naisvaltainen hoiva-ala on avautumassa yrittäjyydelle ja markkinamutoiselle voitontavoittelulle. Hoivatyössä näkyy ne prosessit, joissa tunne ja välittäminen ikään kuin ”irroitettaan työntekijästä” ja työstä tulee suoritusluontoista[2]. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelma-analyysi kiteyttää kuluttajakansalaisen subjektin, joka kansainvälisillä työmarkkinoilla vastuuttaa työelämän riskeistä vain itseään, mutta tavoittelee samalla kansallista etua.

Kristiina Brunila ja Sari Mononen-Batista Costa purkavat julkisen sektorin puhetapoja ja käytäntöjä yrittäjyyttä korostavissa työllistämisprojekteissa. Kirjoittajat lanseeraavat ”taloustalkoohenkisyyden” diskurssin kuvaamaan julkisen sektorin tasa-arvo-, koulutus- ja työvoimapolitiikan hallinnan muotoja, joilla ohjataan kohti yrittäjyyttä. Kontrolliyhteiskunnan viitekehyksessä yrittäjyys rakentuu jatkuvana tulemisen tilana. Jos tätä keskeneräisyyttä, ikään kuin säröä hallintavallassa, ajatellaan voimana, voi avautua tilaa kyseenalaistaa vallitsevat toiminnan muodot. Kirjoittajien mukaan poliittisuus ja valta olisikin tehtävä näkyväksi menemällä hallinnan diskurssin rajoille ja mahdollisuuksiin.

Keskitalo-Foley analysoi Lapissa naisille tarjottuja yrittäjyyttä edistäviä hankekoulutuksia, joilla on pyritty ratkaisemaan rakennemuutoksen ja poismuuton haasteita. Hankkeiden läpikäyneiden puheissa paikantuu elinikäisen oppimisen muutos: ammattitaidon kehittämisestä on siirrytty itsen jatkuvaan muokkaamiseen. Naishaastateltavat pitävät yrittäjyyshankkeita palkkatyötä voimauttavampina, mutta toisaalta niiden kautta tuotetut ”uudet” naiset asetetaan työelämän sukupuolisegrekaatiossa tutuille naiserityisaloille.

Kirjan päätteeksi Naskali tarkastellee opettamista uusliberalistisessa yliopistossa ja siellä tuotetun tiedon yhteyttä valtaan. Naskalin mukaan opettamisesta, niinkuin muistakin ihmisten tietokykyihin liittyvistä toiminnoista, on tullut managerialistisessa hallinnossa tuotantotekijä, jonka avulla rakennetaan kaivattuja kuluttajakansalaisia. Opetusajattelua leimaa vaihdon talous, jossa keskiössä on tiedon omistettavuus ja taloudellinen hyödynnettävyys sekä sivistyksen itseisarvon kyseenalaistuminen. Tätä vastaan Naskali rakentaa ideaalisen, ”tulemisen filosofialle” perustuvan vision toisesta opetusajattelusta, joka kurottaa kohti mahdotonta ja arvostaa ”vaikeaa” muun yhteiskunnan tarjoaman ”helpon” sijaan.

***

Tärkeää kirjaa vaivaa hajanaisuus, joka johtuu erityisesti artikkeleiden eritasoisesta teoreettisesta syvyydestä. Teos esittää vakuuttavan yrittäjäsubjektin kritiikin, mutta lukija jää ehdottomasti kaipaamaan jälkisanoja toisenlaisesta koulutus- ja työvoimapolitiikasta, etenkin kun kirjassa on juonne, jossa pyrkimyksenä on teoretisoida toisin tekemistä ja vastarintaa.

Kirjan subjektiivisuuden tuotannon kritiikki painaa alleen sen, että biopolitiikka – kuten Foucault muistutti – ei tuota pelkästään kontrolloituja ja tottelevaisia subjekteja, vaan toisin tekemistä ja vastarintaa tässä ja nyt. Kontrolliyhteiskunta nousee vastauksena ihmisten 1960-luvulla alkaneeseen joukkopakoon massamuotoisesta palkkatyöyhteiskunnasta. Uusliberalistinen hallinta on siis myös, ja ehkä ennen kaikkea, reaktio ihmisten uusiin tarpeisiin ja haluihin etsiä toisenlaista elämänmuotoa.

Teolliseen palkkatyöyhteiskuntaan ei ole paluuta, ja vaikka siinä ehkä oli paljon hyvää, ei vähiten toimeentulon varmuus, sitä on myös varottava nostalgisoimasta. Kriittiselle aikuiskasvatukselle asettuu haaste tunnistaa yrittäjämuotoisen subjektiivisuuden ja prekaarin työn hyvät puolet. Verkostotalouden aikakaudella olisi parannettava työntekijöiden itsemääräämisoikeutta ja ymmärrystä osana alati muuttuvaa työmarkkinaympäristöä. Yrittäjyyskasvatus hallintana osoittaa, kuinka aikuiskasvatuskin määrittelee vain kuluttajakansalaisen oikeudet, samalla kun työelämän riskeistä vastuutetaan ainostaan työntekijää.

Kirjan haastatteluissa on tunnistettavissa elinikäisen oppimisen ristiaallokossa opiskelevia ja työskenteleviä subjekteja, joilla on valmiudet vallan ja erojen tuottamisen analyysiin. Naskali toteaa osuvasti, että haaste asettuu tutkimukselle ja koulutukselle sekä yhteiskunnalliselle keskustelulle: halutaanko palvella uusliberalistista hallintavaltaa vai rakentaa kritiikin kauttaa toisenlaista todellisuutta?

Kirjan luettuaan tulee levoton olo. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä esivallan halusta luoda ”uusi ihminen”. Toistaiseksi sulavimmin siinä on onnistunut 1970-luvulta alkaen nouseva, kontrolliin perustuva ja valtiota aktiivisesti hyödyntävä, uusliberalistinen hallinta. Siksi on toivottavaa, että Yrittäjyyskasvatus hallintana on mahdollisimman pian pakollisena kurssikirjana ainakin kasvatustieteiden laitoksilla ja opettajankoulutuksessa.

[1] Ks. Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero. 2010. Radikaaleinta on arki. Helsinki: Like, s. 13. Kirjassa käsitellään myös workfareyhteiskunnan vaikutuksia kouluun ja kasvatukseen.

[2] Viime aikoina on tehty tutkimusta opettajuuden muuttumisesta ”kutsumuksesta palkkatyöksi”. Perinteisesti kutsumukseen perustuneissa, toista ihmistä hoivaavissa tai kasvattavissa töissä on havaittavissa siirtymä työn mekanisoitumiseen ja tavaramuotoistumiseen. Ks. Linden, Jyri. 2010. Kutsumuksesta palkkatyöhön? Perusasteen opettajan työn muuttunut luonne ja logiikka. Tampere: Tampere University Press.

Passiivisia nuorisoterroristeja

”Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”

– Mika Ojakangas, Pietas – kasvatuksen mahdollisuus

Kesäkuun lopussa julkaistiin kansainvälinen 38. maan tutkimus nuorten yhteiskunnallisesta osaamisesta, osallistumisesta ja asenteista [1]. Tutkimuksen julkilausuttu tavoite oli selvittää nuorten valmiudet aktiivisiksi kansalaisiksi nyky-yhteiskunnassa.

Keskeiset tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten nuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat vertailtujen maiden kärkeä. Lisäksi nuorten luottamus poliittisiin instituutioihin on vakaa. Sen sijaan yhteiskunnallinen osallistuminen ei nuoria kiinnosta. Joku saa mitä tilaa (ja saa vaikka ei tilaisikaan).

Kansainvälisessä vertailussa suomalaisnuoret valloitivat häntäpään kiinnostuksessa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista. Pöhöttynyt parlamentaarinen valtaeliitti saa edelleenkin jatkaa kestejään ihan rauhassa, ainakin mikäli tutkimukseen on luottaminen: vain kymmenesosaa nuorista kiinnostaa toimiminen puolueissa, sen sijaan vaaleissa aikoo äänestää 85% nuorista. Kiinostumattomuus polittiseen toimintaan ei tyhjene puolueisiin, vaan vain yksi kolmesta on osallistunut jonkin yhteiskunnallisen järjestöjen toimintaan.

Lisäksi yhteiskunnallisiin instituutiohin tuntuisi luottavan häiritsevän suuri osa nuorisosta. Valtionhallintoon ja tiedotusvälineisiin luottaa kahdeksan kymmenestä, poliittisiin puolueisiin lähes kaksi kolmesta – kaikki reippaasti kansainvälisien keskiarvojen yläpuolella. Lisäksi lähes täysin järkähtämätöntä luottamus on poliisiin ja puolustusvoimiin. Mitäs se Althusser höpötti aikoinaan niistä ideologisista valtiokoneistoista…

Tutkimuksen tulokset eivät anna varmastikaan todellista kuvaa nuorten aktiivisuudesta ja kyvykkyydestä, saatika tavoita heidän poliittista potentiaaliaan yhteiskunnan eri tasoilla. Koulutusjärjestelmän kasvatustavoitteiden tarkastelulle tulokset kuitenkin antavat oivan mahdollisuuden.

Paljon on kuultu puhetta ja huolta nuorten yhteiskunnallisesta asemasta. Nuorisoon suhtautumisessa näyttäisikin niputtuneen kaksi ääripäätä: passiivinen nuori, joka ei toteuta kansalaistehtäväänsä, eli äänestämistä, sekä terroristinuori, joka radikalisoituu kansalaistehtäväkanavansa ohitse. Voisikin todeta, että 2000-luvun nuorison hallinta perustuu pyrkimyksiin käsitellä tätä passiivisen terroristin comboa.

Huoli nuorten passiivisuudesta on tuottanut 1990-luvulta alkaen kymmeniä tutkimuksia, kamppanjoita ja hankkeita. Rahaa nuorten aktivoimiseen näyttäisi löytyneen. Ja miksipä ei löytyisi, onhan kyseessä viimekädessä parlamentaarisen demokratian legitimiteetti, ellei tulevia sukupolvia saada innostettua äänestäjiksi. Äänestämisen osalta homma näyttäisi kohtuullisen hyvältä ottaen huomioon 85%:n äänestyshalukkuuden. Nyt julkaistun kansainvälisen tutkimuksen keskeiset tulokset ovat suomalaisnuorten osalta samanlaiset kuin vuosituhannen vaihteessa (IEA Civics 2001). Valtionneuvostotason projekteista, opettajakoulutukseen kohdistetuista aktivointihankkeista ja muista sellaisista huolimatta aktiiviseksi kansalaiseksi kasvattaminen ei nyt ihan näytä onnistuvan.

Virallinen nuorten aktivoimisen asetelma on kummallinen. Kaava on löyhästi seuraavanlainen: kansainvälisen talousorganisaation kasvatusjaosto yhdessä kansallisten ministeriöden ja niiden konsulttien kanssa päättää ratkaista ongelman; kansainvälinen organisaatio laatii asiantuntijatyöryhmän voimin strategian tilanteen muuttamiseksi; kansallinen opetusministeriö ja opetushallitus tms. julistaa strategiaa myötäilevän hankkeen avatuksi; hanke ulotetaan yliopistojen kasvatustieteelisiin tiedekuntiin ja opettajankoulutukseen; visioita testataan mahdollisesti laboratorio-olosuhteissa, eli normaalikouluissa; lopulta strategiat ja sisällöt valuvat kouluihin ja opettajille joko täydennyskoulutusten tai ”kuinka kasvatan aktiivisia kansalaisia” -oppaiden muodossa. Lopulta luokkahuoneessa pitäisi tapahtua jotain järisyttävää.

Mitkä ovat perusteet oletukselle, että ketään voi aktivoida tällaisella ylhäältä alas -mallilla? Etenkin jos ymmärrämme aktiivisuuden tietoisena poliittisena toimintana, ei aktiviteettina tai tapana, jollaiseksi määräajoin tapahtuva äänestäminen voitaneen lukea. Itseasiassa voitaisiin hiljalleen harkita koko aktiivisuus -sanasta luopumista.

Poliittisessa aktiivisuudessa on paljon samaa kuin oppimisessa. Molemmat jäävät usein pinnallisiksi ellei lähtökohtina ole omat (tai yhteisön) tarpeet ja halut. Erityisesti nuorten osalta aktiivisuus ja oppiminen ovat sidoksissa motivaatioon, sosiaalisiin suhteisiin, kokeiluun ja tunnusteluun, miksei myös voittoihin ja tappiohin. Ylätason aktivoimishankkeilla ei kyetä tarttumaan näihin lähtökohtiin.

Oli miten oli, tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että nuoret pitävät poliittisia instituutiota ja valtion hallintoa stabiileina voimina, jotka toimivat ”tuolla jossain” ilman, että niihin tarvitsisi vaikuttaa.  Tai, että niihin voitaisiin vaikuttaa. Demokratiakin pelaa kuin itsestään. Nuoren positioksi näyttäisi jäävän yhteiskunnallinen asiakkuus äänestäjänä, kuluttajana, työntekijänä tai yrittäjänä. Kollektiivinen, organisoitu poliittinen toimita ei nuoria kiinnosta.

Eipä sinällään ihme. Koulun opetussisällöt ja -menetelmät kun tukevat kuvaa staattisesta yhteiskunnasta. Yhteiskunnallisen opetuksen sisällöt keskittyvät ennen kaikkea yhteiskunnan instituutioihin ja niiden (ideaaliin) toimintaan (joiden esittely tietyssä mittakaavassa toki on tarpeellista), eivät esimerkiksi vallan käyttöön, vastarintaan, konflikteihin, ristiriitoihin, kamppailuihin, poliittisiin ihanteisiin, tai eriarvoisuuteen.

Koulujen yhteiskunnallinen opetus on ylipäätänsä vähäistä ja kaikenlisäksi se aloitetaan vasta myöhäisessä vaiheessa, peruskoulun yhdeksännellä. Alakoulussa keskitytään tottelevaisuuten ja hyvään käytökseen. Perusteita yhteiskunnallisista asioista oppimisen viivästyttämiselle on vaikea löytää, yhteiskunta kaikessa moninaisuudesssaan kun on läsnä lapsen arjessa päivittäin. Tämän yhteiskunnan toimijaksi lapsi pyrkii jo pienestä pitäen. Voisikin todeta, että ymmärrystä yhteiskunnasta ei haluta tuottaa. Sen sijaan yhä enemmän keskitytään yksilöön, esimerkiksi yksilöpsykologian ja yrittäjyyden näkökulmista.

Koululaitoksesta puuttuu perkele kaikki dynamiikka. Eipä siis ihme, että koulu on nuorisolle vain yksi arjen toiminta-areena – eikä edes kovin merkityksellinen sellainen. Omaehtoisen ja itseorganisoituvan oppimisen sijaan kouluopetus on edelleen valitettavan usein tallettamista ja tiedonsiirtämistä. Tieto kaadetaan professionaalisen objektiivisen tiedon kantajan, opettajan päästä tietämättömän vastaanottajan, oppilaan päähän (sitä ennen se on kaadettu opettajan päähän…). Kouluoppimisessa opettaja on subjekti, oppilas objekti. Luokkahuonekäytännöt ovat pahimmillaan samalla tavalla performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia.

Jos tehdään jotain yhdessä, niin ryhmätoiminta ja yhteistoiminnallisuus jäljittelevät irvokkaasti nykytyön organisoinnin muotoja. Siksi tulisikin olla hyvin tarkkana silloin kun huudetaan lisää yhteisöllisyyttä kouluihin: yhteisön ja yhteisöllisyyden sijaan tällöin tarkoitetaan tiimiä ja yhteistoiminnallisuutta, joista on välittäminen ja solidaarisuus kaukana.

Myös yrittäjyyttä ajetaan kouluihin sellaisella haipakalla, että huh huh. Eräs jyväskyläläinen ns. silmäätekevä kokoomuspoliitikko tiivisti oikeiston kasvatusvisiot näppärästi toteamalla, että yrittäjyysopinpolku on aloitettava jo alakoulusta lähtien, koska ”asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan vaikuttaa tehokkaimmin alakouluiässä lisäämällä yrittäjyystietoutta opetuksessa.” Näin sitä vaan esitellään omaa etua yhteisenä etuna.

On ymmärrettävä kasvatusjärjestelmä jatkuvan poliittisen kamppailun kohteena. Järjestelmänä, joka tällä hetkellä, ehkä enemmän kuin koskaan, pyrkii – ja nimenomaan pyrkii, nuorten näitä pyrkimyksiä eri tavoin vastustaessa – uusintamaan vallitsevaa poliittista järjestystä ja vastaamaan tulevaisuuden turbotehokkaiden työmarkkinoiden vaatimuksiin.

Althusserin analyysi koulusta tärkeimpänä ideologisen valtiokoneistona ei suinkaan ole lähtökohdiltaan vanhentunut, vaikka muut ideologiset apparaatit, kuten media, ovat nousseet yhä merkittävimmäksi. Suurpääoman tarpeita palveleva uusliberaali valtio tulee yhä voimakkaammin esiin koulussa. Sen tehtävänä on tuottaa paitsi mutkatonta tietokykyistä työvoimaa työmarkkinoille myös kasvattaa aivan uutta prekaaria yrittäjäsubjektia, joka oikeiston mainostaman tarunhohtoisen yrittäjyyskuoren alla käy markkinoilla jatkuvaa taistelua toimeentulosta, syyttää epäonnistumisista itseään, pärjää yksin ja kilpailee kaikkia muita vastaan yksilönä.

Koulutuspoliittisen eliitin mielissä välkkyy totalitaristinen koulutusjärjestelmä. Kyllä, totalitaristinen siinä mielessä, että jokaiselle yksilölle löytyy talouden tarvitsemaa kykyä vastaava paikka yhteiskunnallisessa tuotantokoneistossa. Suuri huoli tuntuisikin kohdistuvan talouskasvun näkökulmasta tuhlatuihin kykyihin ja koulutusjärjestelmäaidan pakopaikoihin. Kyseessä ei ole niinkään suunniteltu koneisto, vaan taloudellisen kasvun välttämättömyys, jonka perusteella lapsia voidaan jo lastentarhasta alkaen valikoida perintötekijöiden ja luokka-aseman perusteella sopiviin tehtäviin.

Tästä syystä opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visiönäärejä ei kiinnosta ihminen, hänen tarpeensa, saati kyvyt yleensä vaan ne kyvyt, joilla kilpailuyhteiskunnasta voidaan tehdä entistä tehokkaampi turboyhteiskunta.

Turboyhteiskunnan koulussa tapahtuva sosialisaatio tarkoittaa sellaisen ajattelutavan omaksumista, jossa kaikki uhrataan yhteiskunnan taloudellisen tehokkuuden ja kansallisen kilpailukyvyn eteen. Jos kasvatuksen sosialisaatio tarkoittaa vallitsevien arvojen hyväksymistä, niitä kyseenalaistamatta, meidän on päästävä siitä eroon. Tällaista sosialisaatiota vastaan on asetettava vaade vastarinnasta. Sopeutumisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, persoonallisuuksia, jotka kykenevät vastarintaan. Siksipä kasvatuksen keskeiseksi tehtäväksi tulisi asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen.

Radikaalisti demokraattinen yhteiskunta edellyttää yhteisvastuuta. Siis yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille. Yhteisvastuu ei kuitenkaan tarkoita sosialidemokraattista ylätason holhousta, eikä se sulje pois ihmisen autonomisuutta. Sillä yhteisvastuu tarkoittaa vastuuta itsestä, mutta se tarkoittaa myös vastuuta muista ja jopa, kuten Mika Ojakangas muistuttaa, vastuuta muiden vastuullisuudesta.

Mitä jos opetussuunnitelmatason korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisuudesta, monikulttuurisuudesta, oikeuksista ja vapauksista, sekä demokratiasta otettaisiin vakavasti. Vakavasti siinä mielessä, että ne törmäytettäisiin oppilaiden arjessa jotenkin aivan muuten kuin opettajan power point -shown muodossa.

Eikö nuorison radikalisoituminen voisi olla ilolla tervehdittävä vaihtoehto niitä yhteiskunnallisia kehityslinjoja vastaan, joissa eriarvoisuus lisääntyy, yksilöllisiä ja kollektiivisia oikeuksia poljetaan, edustuksellinen demokratia, talousjärjestelmä ja ympäristö ovat yhä pahemmassa kriisissä. Itseasiassa, radikalisoituminen on todellakin ainoa vaihtoehto, jos verrataan opetussuunnitelmaankin asettettuja tavoitteita tämän hetken yhteiskunnan tilaan.

Ja silti, eikö juuri näin tapahdu (toisin kuin tutkimukset väittävät) kaikissa niissä yhteiskunnallisissa kamppailuissa joihin nuoret osallistuvat. Pasiiviset terroristit tulisi nähdä uusien elämänmuotojen ja poliittisten järjestyksien etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa – ei toisin päin. Nuoruus taluttaisi pystyyn mädänneen poliittisen ja taloudellisen eliitin peilin eteen.

Mutta ai niin, eihän tällaista saa esittää, koska silloin on politisoimassa pyhää porvarillista koulutusjärjestelmää. Äh, koulutusjärjestelmää ei tarvitse politisoida, se on jo poliittinen – niin kuin varsin hyvin tiedämme.

***

[1] Tutkimuksen toteutti kansainvälinen koulusaavutuksia arvioiva järjestö IEA (International Association for the Evaluation of Educational Achievement), jonka Suomen tutkimusrganisaationa toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos.

Luettavaa:

Ojakangas, Mika (2001): Pietas – kasvatuksen mahdollisuus.

Suutarinen, Sakari (2000): Nuoresta pätevä kansalainen.

Tomperi & Piattoeva (2005): Demokraattisten juurten kasvattaminen. Kirjassa Kenen Kasvatus?