Historiallinen tilaus kommonismille

Koko Suomi tuntuu olevan polvillaan spektaakkelimaisen kaappaustapauksen edessä. Kapitalistisuvun vesa joutui ”suhteellisen menestyneen” juristimiehen kaappaamaksi; kieltämättä yhtälössä on jotain kummallisen kiehtovaa. Tapaus polkaisi liikkeelle sellaisen valtiollisen militantin operaation, että vertaista ei ole Lavastekaupungissa nähty. Pääoma pulassa – apua tulossa. Toki, kyseessä on tietysti inhimillinen murhenäytelmä. Kuitenkin, loppu hyvin kaikki hyvin.

Yhtä onnekkaita eivät ole esim. ne 15 000 suomalaista naista, jotka joutuvat vuosittain raiskauksen uhriksi (tämä nyt vaan ihan sillä, että mediaspektaakkelin (pääoma)mittasuhteet voitaisiin nähdä jotenkin toisin. Onkin helppo olla Niklas Herlinin kanssa samaa mieltä siitä, että media ottaa asiasta kaiken irti. Mutta silti Niklas, ketä kiinnostaa?). Tai, millainen valtiokoneisto nytkähtää liikkeelle jos Kontulasta katoaa 26-vuotias työläisnainen tai/ja yh-äiti? Voiko vielä puhua nytkähdyksestä jos heitä katoaa vaikkapa viisi kerralla? Jne.

Naiivia syyttää mediaa suhteellisuudentajun puutteesta. Siitä kirjoitettaan, mitä halutaan lukea.

Please have more to give than fashion and images
Caught up in a trap of media crap that’s no way to live
Caught up in a trap of media crap so little to give

In the underground, integrity lies within
in the underground, image doesn’t mean a thing
we can do away with this negativity
it’s a golden day we can force them to stepdown

Mitä esimerkiksi nytkähtää liikkeelle kun alaikäinen afganistanilainen turvapaikanhakija käännytetään maahanmuuttoviraston toimesta Kreikkaan. Ihan yhtä paljon, kuin Kokoomuksen parantaessa köyhien asemaa (itseasissa vertaus on hyvinkin ontuva: Kokoomuksen tapa puhua työstä ja työväestä on ”liikauttanut” ”epämääräistä porukkaa” kohtuullisesti vaaliuurnille).

Miksi turvapaikanhakijan kohtalo pitäisi kiinnostaa? Miksi kummassa meidän pitäisi tavoitella ns. parempaa maailmaa, jos kuitenkin, loppujen lopuksi, liberaali-demokraattinen kapitalismi on ns. vähiten huonoin järjestelmä? Vaikka Fukuyaman teesi historian lopusta leimataankin nykyään helposti aivopieruksi, on suurin osa meistä fukuyamalaisia kysellessään retorisesti (tai kysymyttä jättäessään) juuri tuota edellistä kysymystä.

Slavoj Žižekin mukaan kamppailu paremmasta maailmasta liittyy olennaisesti edellä mainittuun turvapaikanhakija -kysymykseen. Žižekille kysymys ulkopuolisista ja sisäpuolisista (meistä ja heistä) on keskeisin globaalin kapitalismin antagonismi perustelemaan jotain aivan muuta kuin liberaalia passiivisuutta:

”There is nothing more private than a state community which perceives the excluded as a threat and worries how to keep them at a proper distance.”

Žižekin mukaan länsimaisen marxilaisen ajattelun keskeinen ongelma on ollut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Kun työläinen näytti passivoituvan sohvan ja television väliin, etsintä siirtyi mitä moninaisimmille alueille: kolmannen maailman talonpoikiin, opiskelijoihin, siirtolaisiin ja muutoliikkeeseen (tämänhän tekee sittemmin mm. Hardt ja Negri, joskin sisällyttävät mm. siirtolaisuuden multitudoon: ”A specter haunts the world and it is the spectre of migration”) – toisin sanottuna ns. ulkopuolisiin. Voisiko kuitenkin olla niin, että subjektin etsintä on pikemminkin oman passiivisuuden rationalisointia?

Asioiden mennessä pieleen on aloitettava alusta. Tämä alusta aloittaminen näyttäisi olevan kaikista vaikeinta ja haastavinta (Žižek käyttääkin pitkän pätkän artikkelistaan osoittaakseen Leninin kyvyn myöntää virheensä 1920-luvun alussa ja yrityksen palata alkuun – kuitenkaan vallankumouksellisesta otteesta tuumaa tinkimättä. Lenin näyttäisi kamppaileen viimeiset vuodet tämän uudelleen aloittamisen puolesta – tosin kyvyttömin vaihtoehdoin – stalinistista vaihtoehtoa vastaan). Alain Badiouta siteeraten Žižek vaatii kommunistisen hypoteesin uudelleen asettamista:

”If we have to abandon this hypothesis, then it is no longer worth doing anything at all in the field of collective action. Without the horizon of communism, without this Idea, nothing in historical and political becoming is of any interest to a philosopher.”

Žižekin mukaan on palattava nuoren Marxin ajatukseen kommunismista liikkeenä, joka reagoi todellisiin ristiriitoihin maailmassa. Badiouta ei siis tule lukea ideaalisen kommunistisen hypoteesin asettajana, vaan ennemmin herkkyytenä tunnistaa jokainen yhteiskunnallinen antagonismi, joka tuottaa kommunismin tarpeen. Žižekille kapitalismi tuottaa tällä hetkellä neljä keskeistä antagonismia.

Jo edellä sivutun (valtioiden toteuttaman) jaon ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin lisäksi, Žižek jäljittää kolme muuta keskeistä antagonismia ajastamme: nurkan takana odottavan ekologisen katastrofin, immateriaalisten oikeuksien kaappaamisen (mistä viimeisimpänä esimerkkinä hyväksytty yliopistolaki meillä Suomessa) ja ihmisen geeniperimän alistaminen kapitalistiselle voitontavoittelun logiikalle. Nämä kolme commonsia, yhteistä/yhteishyvää ovat elintärkeitä kamppailun kohteita – Žižekin mukaan niiden yksityistäminen on tuhoisa ja väkivaltainen teko, jota tulisi vastustaa vaikka väkisin.

Näiden kolmen commonsin puolustaminen ei kuitenkaan ole mitään ilman ensimmäistä, kamppailua sosiaalista apartheidia vastaan:

”In other words, in the series of the four antagonisms, the one between the included and the excluded is the crucial one: without it, all the others lose their subversive edge. Ecology turns into a problem of sustainable development, intellectual property into a complex legal challenge, biogenetics into an ethical issue.”

Toki luontoa voi puolustaa ja puita halata, voi ajaa suurempia oikeuksia esim. tiedon julkisuuteen yliopistoissa (tai puolustella professoreiden virkasuhteita uudessa yliopistossa!) ja vastustaa geenimanipulaatiota, ottamatta osaa antagonismiin ulkopuolisten ja sisäpuolisten välillä. Kuitenkin, ilman jälkimmäistä todellista universaalisuutta ei voida saavuttaa. Paikalliset kamppailut, tai kansainväliset kamppailut yksittäisestä commonsista ovat kapitalistisen logiikan haukattavissa: yliopistoissa tarjoillaan reilunkaupan kahvia kautta linjan (sen sijaan, että pitäisi kamppailla yliopistosta tärkeänä commonsina), ja Bill Gates on maailman tunnustetuin ihmisoikeuksien esitaistelija, jne.

Poliittisessa kamppailussa on olennaista ymmärtää, että maailmassa on sosiaalisia ryhmiä, jotka olemuksellaan ovat itsessään universaaleja, ”yksityisistä sosiaalisista hierarkioista” ulkopuolisina he ovat ”part of no part” ihmiskunnasta:

”All truly emancipatory politics is generated by the short-circuit between the universality of the public use of reason and the universality of the ‘part of no part’. This was already the communist dream of the young Marx—to bring together the universality of philosophy with the universality of the proletariat. From Ancient Greece, we have a name for the intrusion of the excluded into the socio-political space: democracy.”

Sen sijaan, että ulkopuoliset tuodaan vähemmistöinä inklusiivisesti mukaan sisäpuolisiin  (kuten Suomalaisessa liberaalissa maahanmuuto -keskustelussa), Žižekiä seuraten, tulisi tunnistaa universalaisuus, joka ulkopuolisissa ruumiillistuu. Toimijana ei ole enää tietty sosiaalinen agentti, vaan agenttien moninaisuus. Meitä ei yhdistä enää kahleet, jotka ovat menetettävinä, vaan se, että olemme vaarassa menettää kaiken. Vallankumouksen subjektin etsinnälle on siis pantava Žižekin mukaan jonkin asteinen piste, ja meidän on tunnistettava itsemme omaa positiotamme vastaan asettuvassa ulkopuolisessa. Tai muuten Juha Suorannan pelko tulevaisuuden ihmisestä voi käydä toteen:

” — pelkistyä kelvottomassa ympäristössä eläväksi tyhjäksi kartesiolaiseksi subjektiksi, jonka genetiikkaa voidaan säädellä kulloisenkin (työvoima)tarpeen mukaan. Eikö tämä uhkaa tehdä meistä kaikista proletaareja, Marxin sisällyksettömiä subjekteja, pysyväisesti ulkopuolisia itsellemme, ulkopuolisia työmme hedelmistä, ihmissuhteista, ympäristöstä, kaikesta?”

Niin.

It’s a golden day.

We can force them to stepdown.