Yrittäjäminän kritiikki

”Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.” – Gilles Deleuze, Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin

Yrittäjyyskasvatus on ollut voimakkaasti esillä 2000-luvun koulutuspoliittisessa keskustelussa. On vaadittu, että yrittäjyyden tulisi olla koulutuksen läpäisevä periaate päiväkodista korkeakouluihin. Kritiikkiä yrittäjyyskasvatuksen eetokselle ei ole juurikaan esitetty. Tämä johtunee ainakin siitä, että yrittäjyyttä ei ole tutkittu kasvatuksellisena, ihmisen subjektivitteettia muokkaavana toimintana. Artikkelikokoelma Yrittäjyyskasvatus hallintana tarjoaa asetelmaan muutosta.

Kirjan esipuhe tiivistää hämmästyksen, jonka varmasti moni kasvatuksen parissa työskentelevä on kokenut: Mistä yrittäjyydessä ja sen liittämisessä kasvatukseen on kysymys? Miten yleissivistävästä kasvatuksesta on tullut koulun lävistävää ”sisäisen yrittäjyyden” tavoittelemista? Millaisia ihmisiä itseasissa kasvattamme?

Teoksessa on tarkastelussa kasvatuksen kenttä perheestä korkeakouluihin ja päivähoidosta työelämävalmennukseen. Menetelmällisesti kirjan artikkelit vaihtelevat haastatteluista opetussuunnitelma-analyysiin. Työn sosiologiasta, kontrolliyhteiskuntateoriasta sekä uusimmista feministisistä analyyseistä ammentavat näkökulmat problematisoivat tuoreella tavalla kasvatuksen suhdetta kapitalistisiin työmarkkinoihin sekä luokkaan, sukupuoleen ja ruumiillisuuteen.

Kirjan mukaan yrittäjyyskasvatus näyttäytyy koulutuspolitiikassa ylihistoriallisena: yrittäjyydestä on tullut edistyksellinen lähestymistapa, joka on tähän asti ymmärretty väärin koulutuksessa. Näin yrittäjyyskasvatus irroitetaan uusliberalistisesta projektista ja sen ideologiset tavoitteet häivytetään.

Kirja tarkastelee kriittisesti uusliberalistista hallintaa ja sen keinoja yrittäjämäisen subjektiviteetin, yrittäjäminän (enterprising self) tuottamiseksi. Yrittäjyyskasvatuksen ihanteeksi muodostuu maskuliininen keskiluokkainen subjekti, joka heittäytyy joustavasti epävarmojen työmarkkinoiden armoille, yrittää omalla riskillä, omaksuu työnantajien näkökulmia asioihin, kuluttaa koulutusta markkinahyödykkeenä, hyväksyy markkinavoimien ohjailun ja sisäistää hegemonisessa asemassa olevia poliittisia ja ideologisia päämääriä. Kasvatus muovaa ”sisäiseen yrittäjyyteen”, kun vielä hetki sitten yrittäjyyden katsottiin olevan tietynlaista kyvykkyyttä ”ulkoiseen yrittäjyyteen” palkkatyön vaihtoehtona.

***

Kirjan esipuhe ja Seija Keskitalo-Foleyn, Katri Komulaisen ja Päivi Naskalin avausartikkeli tiivistää onnistuneesti yrittäjyyskasvatuksen yhteiskunnallisen taustan ja kirjan käsitteellisen apparaatin. Taustalla on siirtymä hyvinvointivaltiosta kilpailukyky-yhteiskuntaan. Se on tuonut tulleessaan erityisesti poliittisen eliitin hyväksymän näkemyksen yhteiskunnasta, jossa kilpailukyvyn lisäksi korostuvat markkinamekanismit, tehokkuus, innovatiivisuus, talouskasvu ja jokaisen kansalaisen yksilöllinen vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Voidaan myös puhua welfaren muuttumisesta workfareksi: hyvinvoinnin tasa-arvoisesta turvaamisesta ollaan sirtymässä yhteiskuntaan, jossa oikeus hyvinvointiin on ansaittava työllä [1].

Kirjassa uusliberalismia ei mielletä ideologisena aatteena, vaan käytäntönä, ”jolla moderni valtio harjoittaa poliittista hallintaa ja kohdistaa sen yksilöihin.” Mielestäni kirjan onnistuneimmat asetelmat nousevat Michel Foucaultin ja Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskunta-analyysistä. Kyseessä on subjektiivisuuden ja työvoiman uudenlainen haltuunotto, jossa kurinalaisen palkkatyöläisyyden sijaan yksilöltä vaaditaan joustavuutta, riskinsietokykyä ja vastuun kantoa.
Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja ”yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille.

Hallinta ei tapahtu suljetussa instituutiossa, kuten tehtaassa tai koulussa, vaan kontrolli leviää kaikkialle yhteiskuntaan. Tuotannon immaterialisoiduttua perinteisiltä koulutusinstituutioilta on viety niiden tiedollinen auktoriteetti, mutta toisaalta niiden asema subjektiivisuuden tuottamisessa voimistuu. Elinikäisen oppimisen aikakaudella hallinta ulotettaankin koko ihmisen elinkaareen. Yksilön velvollisuutena on jatkuva kouluttautuminen sekä kykyjen ja taitojen kehittäminen.

Uusliberalistinen hallinta häivyttää yhteiskunnallisia eroja, mutta toisaalta tuottaa niitä uusin tavoin. Yrittäjyys on myös moraalista säätelyä ja hallintaa: ne, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaa yrittäjäminuuden koodistoa marginalisoidaan ja kontrolloidaan perinteisen kurin keinon. Yrittäjäasenne näkee yksilöllistä kyvyttömyyttä, ei esimerkiksi kasvatustapahtuman luokkaa rakentavaa valtasuhdetta.

***

Maija Korhonen, Katri Komulainen ja Hannu Räty tarkastelevat millaiset oppilaat ovat opettajien tulkinnoissa yrittäjämäisiä. Opettajille sisäinen yrittäjyys näyttäytyy oppilaan ahkeruutena, ponnisteluna ja vastuunottona omasta työskentelystään. Tästä muodostuu ideaali, johon kaikkia oppilaita tulisi kannustaa. Aikaisemmin hyvät arvosanat kuvasivat oppilaan älykkyyttä, mutta yrittäjyys kyseenalaistaa akateemisen älykkyyden ja asettaa sen rinnalle sosiaalisen älykkyyden ja kättentaidot. Opettajien näkemys yrittäjämäisyydestä on sukupuolittunut ja luokkaerityinen ”bisnesmies” tai vaihtoehtoisesti keskiluokkaisuuden haastava ”kunnon työmies”.

Naskali tarkastelee kasvatustieteen opiskelijoiden suhtautumista yrittäjyyskasvatukseen. Artikkelissa näyttäytyy yrittäjyyden suhteellisen neutraalina käsittävä opiskelijajoukko, joka toistaa yrittäjyyteen liitettyjä yleisempiä luonnehdintoja. Opiskelijoiden näkemystä tulevaisuuden työmarkkinoista leimaa edelleen protestanttinen etiikka, mutta palkkatyöläisyys on korvautunut maskuliinisena yrittäjyytenä. Naskalin mukaan opiskelijoiden vastauksiss yrittäjyys hahmottuu, joskin hatarasti, ihmisen minuuteen ja persoonallisuuteen kohdistuvana hallintana, ”foucault’laisittain” biovaltana.

Räty, Komulainen ja Korhonen erittelevät toisessa artikkelissaan vanhempien suhtautumista koulun yrittäjyyskasvatukseen. Kyselytutkimuksessa suurimmalle osalle vanhemmista yrittäjyyskasvatus näyttäytyi pääosin hyväksyttävänä osana koulua ja se irroitettiin vanhempien esittämästä yleisemmästä yhteiskunnan eriarvoistumisen kritiikistä. Faktorianalyysi tuo esiin myös eroja: akateemiset vanhemmat suhtautuvat myönteisemmin yrittäjyyteen, ammattikoulutetut arvostelevammin.

Päivi Berg purkaa liikuntakasvatusta minän ja ruumiin hallintana. Oppilashaastatteluissa liikunta ja terveystieto ovat poikkeuksellisia oppiaineina, koska ne menevät ”suoraan itseen.” Työmarkkinoiden vaatimukset itsekontrollista ja oikeanlaisesta habituksesta valuvat liikuntakasvatukseen. Oppilaat peilaavat itseään yhteiskunnassa hegemonisena valitsevaan minuuteen ja ruumiillisuuteen. Tämä ”oikean asenteen” hyväksyminen täydentyy sukupuolittuneella ruumiillisuudella, ”oikealla asennolla”, jossa tyttöjen ja poikien tarpeet ja kiinnostukset eriytyvät.

Reetta Mietolan yleis- ja erityisopetuksen oppilaanohjausta tarkastelevassa artikkelissa näyttäytyy koulutusmarkkinoiden pärjääjät ja marginaali. Mahdollisuuksien tasa-arvon korostuessa on selvää ketkä ovat valintatilanteessa etuoikeutettuja ja keille tulee koultusjärjestelmässä ongelmia. Nykyinen erityisopetuksen eetos räätälöi yksilöllistä opinpolkua, mutta Mietolan artikkelissa näyttäytyy varsin homogeeninen erityisoppilaiden joukko, jota käsitellään syrjäytymisdiskurssin näkökulmasta.

Sirpa Lappalainen, Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Elina Lahelma tarttuvat uusliberalistiseen hallintaan sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa koulutuksessa. Artikkeli on erityisen mielenkiintoinen, koska parasta aikaa julkinen, perinteisesti palkkatyönä toteuttettu naisvaltainen hoiva-ala on avautumassa yrittäjyydelle ja markkinamutoiselle voitontavoittelulle. Hoivatyössä näkyy ne prosessit, joissa tunne ja välittäminen ikään kuin ”irroitettaan työntekijästä” ja työstä tulee suoritusluontoista[2]. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelma-analyysi kiteyttää kuluttajakansalaisen subjektin, joka kansainvälisillä työmarkkinoilla vastuuttaa työelämän riskeistä vain itseään, mutta tavoittelee samalla kansallista etua.

Kristiina Brunila ja Sari Mononen-Batista Costa purkavat julkisen sektorin puhetapoja ja käytäntöjä yrittäjyyttä korostavissa työllistämisprojekteissa. Kirjoittajat lanseeraavat ”taloustalkoohenkisyyden” diskurssin kuvaamaan julkisen sektorin tasa-arvo-, koulutus- ja työvoimapolitiikan hallinnan muotoja, joilla ohjataan kohti yrittäjyyttä. Kontrolliyhteiskunnan viitekehyksessä yrittäjyys rakentuu jatkuvana tulemisen tilana. Jos tätä keskeneräisyyttä, ikään kuin säröä hallintavallassa, ajatellaan voimana, voi avautua tilaa kyseenalaistaa vallitsevat toiminnan muodot. Kirjoittajien mukaan poliittisuus ja valta olisikin tehtävä näkyväksi menemällä hallinnan diskurssin rajoille ja mahdollisuuksiin.

Keskitalo-Foley analysoi Lapissa naisille tarjottuja yrittäjyyttä edistäviä hankekoulutuksia, joilla on pyritty ratkaisemaan rakennemuutoksen ja poismuuton haasteita. Hankkeiden läpikäyneiden puheissa paikantuu elinikäisen oppimisen muutos: ammattitaidon kehittämisestä on siirrytty itsen jatkuvaan muokkaamiseen. Naishaastateltavat pitävät yrittäjyyshankkeita palkkatyötä voimauttavampina, mutta toisaalta niiden kautta tuotetut ”uudet” naiset asetetaan työelämän sukupuolisegrekaatiossa tutuille naiserityisaloille.

Kirjan päätteeksi Naskali tarkastellee opettamista uusliberalistisessa yliopistossa ja siellä tuotetun tiedon yhteyttä valtaan. Naskalin mukaan opettamisesta, niinkuin muistakin ihmisten tietokykyihin liittyvistä toiminnoista, on tullut managerialistisessa hallinnossa tuotantotekijä, jonka avulla rakennetaan kaivattuja kuluttajakansalaisia. Opetusajattelua leimaa vaihdon talous, jossa keskiössä on tiedon omistettavuus ja taloudellinen hyödynnettävyys sekä sivistyksen itseisarvon kyseenalaistuminen. Tätä vastaan Naskali rakentaa ideaalisen, ”tulemisen filosofialle” perustuvan vision toisesta opetusajattelusta, joka kurottaa kohti mahdotonta ja arvostaa ”vaikeaa” muun yhteiskunnan tarjoaman ”helpon” sijaan.

***

Tärkeää kirjaa vaivaa hajanaisuus, joka johtuu erityisesti artikkeleiden eritasoisesta teoreettisesta syvyydestä. Teos esittää vakuuttavan yrittäjäsubjektin kritiikin, mutta lukija jää ehdottomasti kaipaamaan jälkisanoja toisenlaisesta koulutus- ja työvoimapolitiikasta, etenkin kun kirjassa on juonne, jossa pyrkimyksenä on teoretisoida toisin tekemistä ja vastarintaa.

Kirjan subjektiivisuuden tuotannon kritiikki painaa alleen sen, että biopolitiikka – kuten Foucault muistutti – ei tuota pelkästään kontrolloituja ja tottelevaisia subjekteja, vaan toisin tekemistä ja vastarintaa tässä ja nyt. Kontrolliyhteiskunta nousee vastauksena ihmisten 1960-luvulla alkaneeseen joukkopakoon massamuotoisesta palkkatyöyhteiskunnasta. Uusliberalistinen hallinta on siis myös, ja ehkä ennen kaikkea, reaktio ihmisten uusiin tarpeisiin ja haluihin etsiä toisenlaista elämänmuotoa.

Teolliseen palkkatyöyhteiskuntaan ei ole paluuta, ja vaikka siinä ehkä oli paljon hyvää, ei vähiten toimeentulon varmuus, sitä on myös varottava nostalgisoimasta. Kriittiselle aikuiskasvatukselle asettuu haaste tunnistaa yrittäjämuotoisen subjektiivisuuden ja prekaarin työn hyvät puolet. Verkostotalouden aikakaudella olisi parannettava työntekijöiden itsemääräämisoikeutta ja ymmärrystä osana alati muuttuvaa työmarkkinaympäristöä. Yrittäjyyskasvatus hallintana osoittaa, kuinka aikuiskasvatuskin määrittelee vain kuluttajakansalaisen oikeudet, samalla kun työelämän riskeistä vastuutetaan ainostaan työntekijää.

Kirjan haastatteluissa on tunnistettavissa elinikäisen oppimisen ristiaallokossa opiskelevia ja työskenteleviä subjekteja, joilla on valmiudet vallan ja erojen tuottamisen analyysiin. Naskali toteaa osuvasti, että haaste asettuu tutkimukselle ja koulutukselle sekä yhteiskunnalliselle keskustelulle: halutaanko palvella uusliberalistista hallintavaltaa vai rakentaa kritiikin kauttaa toisenlaista todellisuutta?

Kirjan luettuaan tulee levoton olo. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä esivallan halusta luoda ”uusi ihminen”. Toistaiseksi sulavimmin siinä on onnistunut 1970-luvulta alkaen nouseva, kontrolliin perustuva ja valtiota aktiivisesti hyödyntävä, uusliberalistinen hallinta. Siksi on toivottavaa, että Yrittäjyyskasvatus hallintana on mahdollisimman pian pakollisena kurssikirjana ainakin kasvatustieteiden laitoksilla ja opettajankoulutuksessa.

[1] Ks. Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero. 2010. Radikaaleinta on arki. Helsinki: Like, s. 13. Kirjassa käsitellään myös workfareyhteiskunnan vaikutuksia kouluun ja kasvatukseen.

[2] Viime aikoina on tehty tutkimusta opettajuuden muuttumisesta ”kutsumuksesta palkkatyöksi”. Perinteisesti kutsumukseen perustuneissa, toista ihmistä hoivaavissa tai kasvattavissa töissä on havaittavissa siirtymä työn mekanisoitumiseen ja tavaramuotoistumiseen. Ks. Linden, Jyri. 2010. Kutsumuksesta palkkatyöhön? Perusasteen opettajan työn muuttunut luonne ja logiikka. Tampere: Tampere University Press.

Nyt murretaan universalismi

Viimeisen kolmen vuoden aikana Euroopassa on nähty poikkeuksellinen koulutuksen maksullistamista ja leikkauksia vastustanut opiskelijaprotestien aalto. Viimeisimpänä asiat ovat kärjistyneet Isossa-Britanniassa uuden koalitiohallituksen nostaessa Lordi Brownen raportin pohjalta lukukausimaksukaton kolminkertaiseksi 3290 punnasta 9000 puntaan sekä suunnitellessa mittavia leikkauksia erityisesti humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Kuvaavaa on, että koalitiohallituksen liberaalidemokraattinen varapääministeri Nick Clegg puhui vielä ennen vaaleja lukukausimaksujen poistamisesta, koska ”ne ovat väärin”. Samalla hän myös kyseenalaisti opiskelijoiden opintolainajärjestelmän mielekkyyden. Liberaalidemokraatien vaalikamppanjan keskeinen teema oli ”reiluus” (fairness), nyt tämä tematiikka on soljunut keskeiseksi osaksi koalitiohallituksen poliittista käytäntöä.

Liberaalidemokraattien ja konservatiivien koalitiohallitus leikkasi aluksi reiluuden nimissä korkeatuloisempien lapsilisiä. Lapsilisät ovat esimerkki länsimaisista sodan jälkeisistä universaaleista oikeuksista. Joku ideoi aikoinaan, että osallistutaan kukin yhteiskunnan pyörittämiseen, niin kaikki ovat myös oikeutettuja saamaan jotakin vastineeksi. Saattoipa ajatuksena olla myös, että hyvätuloiset nielisi täten helpommin ajatuksen veroilla rahoitettavasta hyvinvointivaltiosta.

(Ajatuksen lapsilisien leikkaamisesta ”menestyviltä” on muuten Suomessa viimeisimpänä esittänyt toimitusjohtaja Jari Sarasvuo – itsenäisyyspäivän linnanjuhlissa 2,3 miljoonalle TV-katselijalle. Siinäpä seuraavalla hallitukselle eräs tehtävä. Onhan pelkästään reilua, että varakkaat luovuttavat ropojaan hyväntekeväisyyteen. Mutta miten on, Jari, laita rakenteellisesti tasa-arvoisemman yhteiskunnan kanssa?)

Lukukausimaksujen osalta brittiläinen puhe reiluudesta muutti muotoaan. On pelkästään reilua, että alempien luokkien väki ei joudu maksamaan veroja, jotta hyvätuloiset keskiluokkaiset voivat käydä yliopistoa. Taustaoletuksena lienee, että yhteiskunnassa ei ole tarvetta sosiaaliselle liikkuvuudelle tai, että duunariperheiden lapset eivät halua koskaan kouluttautua. Näillä populistisilla reiluus -väitteillä pyritään murtamaan universalismin periaatetta, ja tehdään se verraten onnistuneesti. Luokkaerot lisääntyvät, ja taloudellinen tausta vaikuttaa yhä voimakkaammin tulevaan koulutukseen.

Universalimin katsotaan perustuvan Ranskan vallankumouksen universaaleihin ihmisoikeuksiin, joille mm. YK:n toiminta rakentuu. Sen mukaan kansalaiset ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan ja saamaan siltä perustavanlaatuiset, kuten terveys-, koulutus- ja oikeuspalvelut tasa-arvoisesti. Nyt näistä historiallisista periaatteista ollaan eurooppalaisen oikeiston siivittämänä liukumassa pois. Ja samalla purkautuu hyvinvointivaltion perustat.

Britannian esimerkistä on otettava vaari. Suomalaisen koulutuspolitiikan osalta tämä tarkoittaa universalismin periaatteen säilyttämistä ja yhä tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän rakentamista.

Koulutuspoliittisen eliitin puheessa on tapahtunut nopea suunnanmuutos. Vielä kymmenen vuotta sitten sellaisetkin tiedemaailman supertähdet kuten Manuel Castells ja Pekka Himanen (Suomen tietoyhteiskuntamalli, 2001) arviovat Suomen tietoyhteiskunnan menestyksen erääksi keskeiseksi tekijäksi laajan ja yhtäläisen perus- ja korkeakoulutuksen. Juuri laajapohjainen koulutus ja muut hyvinvointivaltion peruspalvelut tekivät eron Suomen ja toisen globaalissa kilpailussa menestyneen tietoyhteiskuntamallin, Kalifornian Piilaakson välille.

Nyt olemme palanneet samoihin oikeistolaisiin puheenparsiin, jotka tulivat tutuiksi 1970-luvulla keskustan ja vasemmiston ajaessa läpi peruskoulu-uudistusta. Oikeiston näkemyksenä oli tuolloinkin pitkälti ”huippuihin” satsaaminen. Tämä puhe huipuista, jolle ei ole vielä paradoksaalisesti esitetty tieteellistä pohjaa, on kuulunut kiihtyvästi oikeiston sanavalikoimaan koko 2000-luvun, erityisesti se on ollut korkeakoulumuutoksen puskurina.

Kun hetki sitten keskusteltiin Nokian kriisistä (siis siitä kriisistä kun luurit ei mene kaupaksi entiseen malliin), vastaukseksi haettiin koulutusjärjestelmää, joka tuottaa huippuja ratkaisemaan kansallisen yritysikonimme ongelmat maan kilpailukyvyn ohessa.

Visiot näyttäisivät osoittavan ymmärtämättömyyttä paitsi Suomen kilpailupotentiaalista myös siitä, kuinka innovaatiot ja yhteiskunnallinen varallisuus tulevaisuudessa luodaan. Oletuksena lienee, että Suomen huiput takovat timanttia esimerkiksi Kiinan ja Intian vastaavien vastaillessa sermikopissa vielä seuraavankin vuosisadan yhdysvaltalaisen keskiluokan eläkevakuutusongelmiin.

Eteenpäin medianerojen Himasen ja Castellsin viitoittamaa tietä! Yhtäläisen ja tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän purkamisen sijaan tarvitsemme syvemmin tasa-arvoisempaan ja yhtäläistä koulutusjärjestelmää.

Tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista eriarvoistamalla peruskoulua, karsimalla korkeakoulujen opetustarjontaa tai siirtymällä lainapainotteiseeen opintotukijärjestelmään ja lukukausimaksuihin.

Universalismi rakentuu monella tapaa peruskoulusta. Myös Suomessa koulujen eriarvoistuminen on käynnissä. Tässä mielessä on omituista, että opetusministeri valinnanvapauden nojalla on kasvattamassa koulujen eroja entisestään. Esimerkiksi paljon kritiikkiä herättäneessä tuntijakotyöryhmän ehdotuksessa koulujen valinnaisuutta esitetään lisättäväksi radikaalisti 13 vuosiviikkotunnista 34 tuntiin. Kuntaliiton mukaan valmisteltavana oleva esitys perusopetuslain muuttamisesta lisäisi perusopetuksen kustannuksia kaikkiaan noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Miten käy jo ahdingossa oleville kouluille?

Toisaalta itse koulutusjärjestelmä ja sen toiminta pyritään rakentamaan yleisemmän oikeistolaisen oletuksen varaan, jossa yhteiskunta = markkinat. Koulutus on tavara, jonka asiakkaan valinnanvapauksin markkinoilta voi ostaa, koko koulutusputken ajan. Se siitä universalismista sitten.

Maksuttomaan koulutukseen kohdistuvaa painetta ei ole syytä vähätellä. Vuoden alusta voimaan tulleen uuden yliopistolain myötä lukukausimaksujen periminen on mahdollista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Tämän hetkisten tietojen mukaan maksuja aikovat periä Aalto yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto sekä Jyväskylän yliopisto. Aalto yliopisto kaavailee 8 000 euron lukukausimaksuja vieraileville opiskelijoilleen.

Vähäiseen ulkomaisten opiskelijoiden määrään nähden maksut toisivat yliopistojen kassaan häviävän pienen osuuden niiden budjeteista. Maksuja on perusteltu mm. koulutuksen houkuttelevuuden lisääntymisellä. Kokemukset esimerkiksi Tanskasta ovat kuitenkin päinvastaiset ulkomaisten opiskelijoiden määrän romahdettua maksujen käyttöönoton jälkeen.

Ulkomaisille opiskelijoille asetetut maksut on nähty pohjan luomisena yleisemmälle, kaikkia koskevalle maksullisuudelle. Harvassa ovat poliitikot, jotka eivät edelleen liputtaisi maksuttoman koulutuksen puolesta. Sen sijaan esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisut ja Elinkeinoelämän keskusliiton linjaukset tuovat toistuvasti esille lukukausimaksujen tarpeellisuuden – OECD:n useista raporteista puhumattakaan. Maksuja kannattaa myös osa yliopistojen rehtoreista.

Kun koulutuksen vientistrategiaa miettinyt opetusministeriön työryhmä alku keväästä 2010 ehdotti koulutuksen maksullistamista, sanoutui opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) irti maksullisuudesta ja lisäsi, ettei tällaista ole suunnitteilla. Kuitenkin hetkeä myöhemmin tuli ilmi toinen opetusministeriön työryhmä, jonka keinovalikoimaan korkeakouluopintojen nopeuttamiseksi kuului lukukausimaksut jokaiselle opiskelijalle. Virkkusen hapuilu on vastuutonta, mutta tapaus osoittaa myös sen, että keskeiset koulutuspoliittiset linjaukset tuotetaan konsulttien ja työryhmien papereissa.

Yliopistojen rahoituksen tulevaisuus on epäselvä. Tiedossa on, että rahoitusmalli uudistuu 2013 sitä yksinkertaistamalla. Opetusministeri Virkkunen toteaa uusimmassa Acatiimissa (9/2010), että yliopistojen kasvanut autonomia otetaan siinä vaiheessa mallissa paremmin huomioon. Kaikille asetettavat lkukausimaksut toisivat yliopistojen kassaan sievoisen potin.

Kriisiytyvässä taloudessa ei ole vaihtoehtoja, valtionvarainministeriön on siilinjärveläisen maakuntanyrkin johdolla ikävikseen pakotettava maa leikkauksiin, yliopistojen hallitukset kannattavat maksuja – hei täähän nyt on pelkästään reiluu.

Cleggin kaltaisiin takinkääntöihin ei ole Suomessa varaa. Yliopistolaki esitettiin ratkaisuna, joka selkiyttää yliopistojen asemaa. Poliitikkojen kannattaessa – oikealta vasemmalle – koulutuksen maksuttomuutta vastaava menettely selkiyttäisi koulutuspoliittista keskustelua.

Tulevilta senaattoreilta voidaan vaatia sitoumus maksuttoman koulutuksen tulevaisuudesta. Kesästä alkaen uusi eduskunta aloittaa sitten välittömästi valmistelut kaiken koulutuksen maksuttomuuden, siis toisen asteen ja korkeakoulujen, kirjaamisesta perustuslakiin. Kaikkien kannattama koulutuksen universaaliuden perusta ja Suomen loistava tulevaisuus on siten ainakin osin turvattu. A vot!

Viime vuosien koulutuspolitiikassa yhteiskunnan perustoja on järjestelty uusiksi ilman syvempää näkemystä niiden vaikutuksista tai tulevaisuudesta. Sodan jälkeinen Suomi on ollut koulutuksen Suomi. Korkeakoulujärjestelmä oli myös joillekin keskiluokkaistumisen väylä. Johtoajatuksena on ollut, että universaali koulutusjärjestelmä on paras tapa taata varallisuuden perusta ja mahdollistaa sen uusjako. Lukukausimaksut asettuvat tätä ajatusta vastaan.

Luettavaa:

Mikko Jakonen & Jouni Tilli (toim.). Yhteinen yliopisto. Polemos-sarja. Tutkijaliitto. Tulossa tammikuussa 2011.

Koivulaakso ja kumppanit. Radikaaleinta on arki. Into 2010.

Hajamerkintöjä yliopistotiedotuksesta

Uusi ”fantastinen” yliopistolaki on siivittänyt yliopistojen menoa vuoden, ja turbulenssi on ollut melkoista. Tuntuu, että päivittäin saa lukea toinen toistaan huvittavampia – mutta niin tosia – tiedotteita hankkeista, hallinnollisista ratkaisuista, uusista innovatiivista mittareista, konsepteista ja yhteistyödiileistä. Uudistusrumban vauhti on lyönyt kaikki ällikällä.

Olenkin huolestunut yliopistotiedottajien työssäjaksamisesta. Seuraavassa pari pikaista aikalaismerkintää.

Jyväskylän yliopisto perusti taannoin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvoston. Neuvoston vastuullisena tehtävänä on ylläpitää ja edistää yliopistojohdon rinnalla yhteiskunnallisia vuorovaikutussuhteita. Neuvoston kokoonpanoon tuntuisi tiivistyvän yliopistojohdon käsitys yhteiskunnasta. Yritysväen määrästä päätellen tarkoituksena on valvoa hedelmällisiä suhteita maakunnan liike-elämään.

Yliopistojen yhteiskunnallisen tehtävän voisi ymmärtää siten, että se pyrkii etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja parantamaan ihmisten hyvinvointia. Keskeisenä voisi olla ajatus, että tiede tuottaa laaja-alaista ymmärrystä ristiriitaisesta todellisuudesta, eikä vain palvele liikevoittoja tai lähtökohtaisesti pelkistä yhteiskuntaa markkinoiksi. Siten kai voitaisin sitten luoda edellytyksiä myös yhteiskunnan muuttamiselle.

Millaisia ratkaisuja yliopistot tarjoavat taantumana ilmenevään järjestelmätason kriisiin? Millaisin lähtökohdin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ylläpitävä neuvosto ja yliopisto pyrkivät etsimään ratkaisua julkisen sektorin sekavaan tilaan? Miten neuvosto aikoo edistää yliopiston suhdetta kolmannen sektorin kehittämisessä? Millaisia vaihtoehtoja haetaan kansalaistoiminnan jämähtyneisyyteen ja edustuksellisen demokratian kriisiin?

Aikooko neuvosto edistää liikettä myös toiseen suuntaan, eli voivatko muutkin yhteiskunnalliset voimat kuin yritykset tulla yliopistojen sisään ja käyttää hyödyksi niiden resursseja?

Kaikessa jylhyydessään myös Allianssi yliopistot (?) polkaisivat pystyyn uuden ”tietämisen lajin”, kauppataiteen (Art of Business Creation) (?). Global Venture Lab Finland -hankkeen (?) tarkoituksena on puhaltaa talouskasvuun (?) uutta liekkiä: ”ratkaisuksi krooniseen kasvuyrityspulaan GVL Finland tarjoaa osaamissijoittamiseen eli yritysten jaettuun vanhemmuuteen nojaavan tietämisen lajin”, siis kauppataiteen.

Tietämisen laji on eräänlaista uuden ajan tutkija-aktivismia: ”kauppataiteessa tarkastellaan kasvuyrityksiä sisäpuolelta ja osallistutaan niiden luomiseen osana yrittäjätiimiä”.

Pidän saavutusta merkittävänä, ”edellä kävijöiden kelkassa” kun ollaan. Kiinnostavaa kauppataiteessa ei ole kuitenkaan sen visiot tai tulevat tulokset hyvinvoinnin rakentamisessa, vaan prosessi, joilla uudet ”tietämisen lajit” syntyvät (sama pätee itseasiassa JY:n neuvostoon: mielenkiintoista ei ole visiot, vaan se, miten elimiä perustetaan).

Yliopistot kykenevät nyt perustamaan ylhäältä käsin kokonaan uusia tietämisen ja tieteen lajeja. Tämä on melkoinen voimannäyte aikana, jolloin toisia tietämisen lajeja, kuten yhteiskunta- ja humanistisia tieteitä ajetaan alas.

Luodaan brändi, siis eräänlainen kuori ja sitten pyritään etsimään sille sisältö.

Voisi väittää, että aikaisemmin tietämisen lajit, tieteen alat ja oppituolit syntyivät pitkällisen tieteellisen prosessin tuloksena: ristiriitojen, juuriin menevät tutkimuksen, ajattelijoiden välisten kamppailun ja uuden löytämisen kautta. Uusille ”tietämisen lajeille” rakennettiin täten vakaa tieteellinen perusta ja traditio. Usein ne syntyivät pitkällisessä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja sen muutosten sekä niiden tutkimisen kautta.

Samaan aikaan kun tällaisia tieteellisen prosessin kautta syntyneitä aloja nyt ajataan alas (vrt. esimerkiksi naistutkimuksen ja taidekasvatuksen tilanne JY:ssa, opettajankoulutus Kajaanissa, filosofia Joensuussa, humanististen tieteiden turbulenssi Helsingissä jne.) löytyy kasvuyritysten tarpeista mahdollisuuksia uusille tietämisen lajeille. Tulevat ”tieteenalat” perustetaankin todennäköisesti yliopistojohdon mahtikäskyllä.

JY:ssä muuten myös kaupataan tänä viikonloppuna taidetta yliopiston pääoman kartuttamiseksi, taiteelle löydettiin vihdoinkin tehtävä. Hieman aikaisemmin maakunnan elinkeinoelämän ja yliopiston yhteistyö saikin jo arvoisensa kruunun, kun opetusministeri Henna Virkkusen hevosaiheinen maalaus myytiin menestyneesti 700 eurolla.

Ne tulee ja kuorii meittin yliopistot!

Ylen Silminnäkijässä liikuttiin eilen Kerjäläisyliopiston maailmassa. Mieleeni jäi pyörimään muutama haja-ajatus.

Oulun ja Otanniemen kampuksien välillä singahdelleessa ohjelmassa kuvattiin suhteellisen osuvasti joitakin puolia siitä hajaannuksesta, johon elinkeinoelämän ja oikeiston hätäisesti läpi ajamat korkeakoulu-uudistukset ovat yliopistot saattaneet:

laitoksia kiinni, oppiaineille lappua luukulle, rahoituksen epätasa-arvoisuutta yliopistojen välille, rakenteita takomalla uusiksi, putkitutkintoja, pätkäduuneja, tietotyöläisten kontrolleja, vastikkeellisia pääomalahjoituksia, luentosaleille firmojen nimiä, huvittavia kerjäämisinnovaatiota, autoritääristä linjajohtamista, yliopistohallitusten porvaripohattoja, lainaa ja lukukausimaksuja, ja niin edelleen.

Toki ohjelmassa oli myös yliopistoväelle tyypillistä kauhistelua ja sormen heristelyä – vähemmän puhetta vaihtoehdoista saati vastarinnasta.

EK:n hellyttävästi hörhöilevän edustajan (taisi olla linjapaperit hukassa) lisäksi ohjelmasta mieleeni jäi mitä ajankohtaisin yliopistoja ja ammattikorkeakouluja koskeva lukukausimaksuasetelma.

Onkin painotettava, että lukukausimaksut eivät ole mikään kaukainen skenaario, vaan EK:n, oikeistopiirien ja ainakin osan yliopistojohtoa todellinen lyhyen aikavälin tavoite, joka otetaan käsittelyyn seuraavalla eduskunta- ja hallituskaudella (vrt. tilanne muualla Euroopassa, OECDn vakauttamislinjaukset Suomelle, yliopistojen rehtorien kannat, ja EVAn sekä EKn äänitorvi). Tämä tuli hyvin esille myös Silminnäkijässä.

Kyse lienee lähinnä siitä, mikä strategia maksujen läpiajamiseen valitaan. Tervetuloa todellinen luokkayliopisto (josta oululainen Hanna Sarkkinen osuvasti blogissaan kirjoittaa).

Opintomaksut polttivat tämänkin engelsmannin käämit

Ja kuitenkin, vaalitörttöilyyn valmistautuvat poliitikot uskottelevat ja vannovat maksuttoman ja yhtäläisen koulutuksen nimiin.

Miten olisi, opetusministeri Henna Virkkunen, sen korkeakoulutuksen maksuttomuuden kirjaaminen perustuslakiin? Fair enough, uh?

Eniten minua ohjelmassa jäi kuitenkin mietityttämään, mitkä ovat konkreettisia ilmenemismuotoja elinkeinoelämän voimistuvasta interventiosta kampuksille. Kai jotain tapahtuu pääomasijoitusten, hallituspaikkojen valtaamisen, Nokia-luentosalien ja kauppakamarin illallisten lisäksi?

Mieleeni tuli Christopher Newfieldin artikkeli kognitariaatissa, jossa hän toteaa:

“Menestyneimmät tietoyritykset ovat parhaita käyttämään toisten rahoja ja innovaatioita. Homman nimi on vipuvoima. Esimerkiksi johtava tietokoneprosessorien valmistaja Intel lähestyy olemassaolevaa laboratoriota, jolla on jo rahoitus – yliopistoilta, säätiöiltä, valtiolta – ja henkilökunta. Intel ehdottaa tutkimusaiheita ja suosittelee tutkijoita, ja ehkä rahoittaakin tutkimushankkeen paljon pienemmällä summalla kuin mitä se joutuisi käyttämään tehdessään hankkeen itse (arvioiden mukaan työn teettäminen yliopistojen laboratorioilla maksaa 5-10% siitä, mitä sama työ maksaisi itse tehtynä). Yliopisto saa ulkopuolista tutkimusrahaa ja Intel saa tutkimustuloksia ja mahdollisesti innovaatioita, joita se voi muuttaa hyödylliseksi henkiseksi omaisuudeksi. Yliopistot eivät yleensä julkaise yhteistyösopimuksia (koska ne ovat niin huonoja yliopistojen kannalta), mutta kertovat kyllä tekevänsä yhteistyötä Intelin kaltaisen huippuyrityksen kanssa.”

Avoimen innovaation hengen mukaisesti suuryritykset hyödyntävät tietysti myös olemassa olevaan korkeakouluinfraa.

Aikaisemmin tutkimus- ja kehittelytyö haluttiin pitää suljetusti firman seinien sisällä ja skabattiin siitä, kuka firmoista ensimmäisenä innovoi jonkin keksinnön, jonka menestyspotentiaali sitten törmäytetään markkinoilla. Nyt firmalle on järkevää ulkoistaa tuotekehittelynsä yhteiskuntaan, ja imeä siellä tapahtuvan tuotannon arvo itselleen.

Tai sitten kannattaa höydyntää fyysisesti korkeakouluja ja niiden edullista ja järjestäytymätöntä työvoimaa, johon opiskelijatkin voidaan lukea.

Newfield puhuu tietotyöläisten hierarkisaatiosta:

“Avoimen innovaation seuraukset tietotyöläisille ovat selvät. Tietotyöläinen ei ole arvokas yritykselle siksi, että hän on yrityksessä töissä. Pikemminkin Intel voi löytää opiskelijaryhmän, joka tekee kehitystyötä, jolla se voi korvata yrityksen sisäisen kehitystiimin. Koska hyödynnettävä tieto voi tulla mistä vain milloin vain, yrityksen johdolla ei ole mitään syytä olla lojaali omia työntekijöitään kohtaan. Avoin innovaatio johtaa edelleen tietotyöläisten vaihdettavuuden korostumiseen. Vain tietotyöläisten omistettua tietoa tuottava vähemmistö on yritykselle tärkeä, muut saavat tehdä töitä minimikustannuksilla.”

Kuulostaa hieman Piilaaksolta ja haiskahtaa vähän luovalta luokalta ja sen sellaiselta, että eihän tällaista Suomessa. Mutta jos nyt esimerkiksi palataan Oulun yliopistoon.

Rehtorinsa johdolla Oulun yliopisto on sopinut Intelin – kenenkä muunkaan? – ja Nokian kanssa sopimuksen yhteisestä tutkimuskeskuksesta. Se on suuri askel rehtori Lajuselle, mutta millaisia askeleita nämä ovat yliopistoväelle ja heidän ajattelunsa autonomialle? Entäpä sille ideaalille, jossa korkeakoulut hyödyttävät koko yhteiskuntaa suuryritysten voittojen sijaan.

Nyt joku lukuja pöytään.

Kadotettu nuoruus

Kirjoitin aikaisemmin, että tämän päivän nuoret tulisi ymmärtää yhteiskunnallisena etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa, eikä suinkaan toisinpäin. Keskityin kritisoimaan koulujen nuoria passivoivaa vaikutusta. Tässä vielä hieman nuorisosta ja nuoruudesta.

Kun demokratiakasvatuksen puuttuminen ja koulun tarjoama staattinen kuva yhteiskunnasta yhdistetään nuoria yleisemminkin syrjivään yhteiskunnalliseen tendenssiin voidaan mielestäni puhua nuorten tietoisesta syrjäyttämisestä.

Ei ole liioiteltua väittää, Jacques Rancierea mukaillen, että nuoret ovat osa yhteiskuntamme osattomien osaa. Nuoret ovat ulossuljettuja yhteiskunnan poliittisesta kentästä. Sosiaalisesti ja kulttuurillisesti heille tarjotaan syrjäytymistä, kuria ja kontrollia, taloudellisesti heitä odottavat prekaarit työmarkkinat ja epävarma toimeentulo.

Toisaalta nuorilta ei mitään muuta vaaditakaan kuin aktiivisuutta. Kuten usein todettua, tämän päivän työmarkkinat vaativat, että nuorekas työ- ja koulutusputken sankari on kuuliainen, mutkaton, uupumaton, joustava, innostunut ja ainaisessa valmiustilassa. Sankari tekee vähän sitä tuolla ja vähän tätä täällä. Nuoruus on aikaa, jolloin pitäisi olla “kiinnostunut kaikesta sitoutumatta mihinkään”.

Koulutusjärjestelmältäkin on siis tilauksessa ristiriitainen työvoimatavara: yhtäältä pitäisi olla aktiivinen ja joustava yrittäjäsankari, toisaalta kotiin käpertyvä sopeutuja.

Nuoria ohjataan osaksi laajenevaa prekaaria massaa. Anna Kontulan määrittelemän suomalaisen miljoonan ihmisen marginaalin tehtävänä on kantaa kapitalismin tuottavuutta harteillaan, mutta jättää poliittinen päätöksenteko rikkaiden ja poliitikkojen tehtäväksi. Jokaiselle on oma paikkansa ja tehtävänsä.

Tällaisessa totalitaarisessa tilassa ei ole politiikkaa, eikä konflikteja. Yhteiskunnan poliittisen kentän voi politisoida vain sen ulkopuolelta tuleva voima.

Žižekin mukaan ulossuljettujen äärimmäiseksi vaihtoehdoksi muistuttaa olemassaolostaan jää väkivalta. Syrjäyttäminen ja pahoinvointi saadaan poliittisen kentän, ja poliittisen eliitin, tietoisuuteen vain väkivallalla, joka sanoo: “me ollemme täällä, ja me olemme ongelma, jota ette voi enää sivuuttaa.” Kun puhumme kouluväkivallasta, meidän tulisikin ehkä yksilöpsykologian, abstraktien yhteisöllisyysvaateiden ja nuorten terroristeiksi leimaamisen sijaan puhua kouludemokratian palauttamisesta, yhteiskunnallisten konfliktien käsittelyn tuomisesta luokkahuoneeseen ja nuorten autonimisuuden vaalimisesta.

Sillä että ihminen kykenee vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan ja lähiyhteisöön sekä oppii tuntemaan omat juurensa on selkeä yhteys mielekkääksi koettuun elämään.

Samaan aikaan – passiivisuuden ja aktiivisuuden ristiriitaisen vaateen takaa – itse nuoruus muuttuu laajemmin prekaarin yhteiskunnan päällejääväksi ikäkaudeksi.

Olette ehkä saattaneet ihmetellä, miksi vuosittain jaettavan Vuoden nuori taiteilija -palkinnon käy usein pokkaamassa lähemmäs nelikymppinen taiteilija. Samoin palkitut nuoret lupaukset, yrittäjät tai tutkijat ovat syntyneet 1970-luvulla tai jopa sitä edeltävällä vuosikymmenellä. Mitäs nuoria ne sellaiset ovat, kuulee huudettavan.

Kyse ei ole palkintoraadin virhearvioinnista, vaan siitä, että nyky-yhteiskunnassa nuoruus ei näyttäisi loppuvan koskaan.

Niistä elementeistä, jotka aiemmin liitettiin nuoruuteen tulee yhä vanhempaan ikään ylettyviä säännönmukaisuuksia. On tapahtunut se nuoruuden haltuunotto, jonka Guy Debord tiivisti kaukonäköisesti Spektaakkelien yhteiskunnassaan neljä vuosikymmentä sitten:

”…spektakulaarinen vastakkainasettelu nuorison ja aikuisten välillä nousee keskeiseksi valheellisten roolien joukosta: valheellisten, sillä aikuista, oman elämänsä herraa, ei ole olemassakaan, ja nuoruus, olemassa olevan muuttuminen, ei missään mielessä ole omaa nuoruuttaan viettävien omaisuutta, vaan talousjärjestelmän, kapitalismin dynamiikkaa.”

Nuoruus on nykykapitalismille elinehto, siksi se levittää nuoruuden kaikkialle. Teollisen yhteiskunnan aikuisuuteen siirtymisen riitit, kuten rippikoulu ja armeija, ovat menettäneet ajat sitten merkityksensä. Nuoruus jatkuu myös sellaisen tunnetun ajanjakson yli, jossa tietty vastuuton käyttäytyminen, mutta toisaalta myös toiveikkuus ja asetettujen normien koittelu, oli nuorille hyväksyttävää. Ajanjaksoa kutsutaan teini-iäksi, murrosiäksi tai puberteetiksi.

Niin kauan kuin teollinen yhteiskunta kykeni tarjoamaan ennemmän töitä kuin työntekijöitä, ei siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen kohdannut ongelmia. Nuoruuden väliaikainen, siis turvallinen, luonne säilyi. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli pyrkimys vapautua nuoruudelle asetetuista normeista, mutta siirtymän aikuisuuteen muutti ja teki epävarmaksi toden teolla jälkiteollisen yhteiskunnan rakenteellinen työttömyys.

Nuoruus on ikäkausi, jota ei kyetä ylittämään vaikka haluttaisiin. Työelämän prekarisaatio jatkaa nuoruutta yhä pidempään, mikä tekee elämän suunnittelemisesta erittäin haastavaa. Parisuhteet ja perheet jäävät perustamatta. Lapsi tulee, jos on tullakseen, pitkän matkaa kolmenkympin jälkeen. Siirtymästä tulee pysyvä vaihe, joka määrittelee paitsi täysi-ikäisyyttä myös työelämässä vietettyä aikaa.

Radikaali muutos nuoruudessa asettaa myös muutosvaatimukset nuoruuteen ja nuorisoon kohdistuviin hallintamekanismeihin. Hämmennys näkyy suhtautumisessa nuorisoon. Kriittisen keskustelun tai nuoren autonomian kunnioittamisen sijaan huudetaan niin maan perkeleesti kurin ja kontrollin perään, oli sitten kysymys koulusta tai kaupunkitilasta. “Oireilevaa” mieltä hoidetaan psyykelääkityksellä. Kaupunkitilassa perässä on poliisi tai ostarin stevari. Poliittisesti nuorisoa halutaan hallita yhä pidemmällä koulupakolla, ja sen jälkeistä palkkatyöstä “syrjäytymistä” viranomaisten hyysäyksellä.

Tässä tilanteessa perinteisestä nuoruudesta, joka oli myös vapauden, toivon ja irtioton aikaa, tulee taakka ja rasite, pysyvä epävarmuuden tila. Epävarmuudessa pyristelläkseen tarvitsee yli-inhimilisiä kykyjä, selvitäkseen pitää olla eräänlainen arjen radikaali.

Politiikan tutkija Mikko Jakonen on tiivistänyt osuvasti 2000-luvun prekariaatin ahdistuneen kysymyksen: miksi kasvaa aikuiseksi, jos aikuisuus on vain jatkettua nuoruutta?

Tekstissä mainittuja:

Ranciere, Jacques (2009): Erimielisyys. Politiikka ja filosofia.

Zizek, Slavoj (2008): Violence.

Jakonen, Mikko (2010): Menetetty nuoruus. Kirjassa Muistikuvia 00-luvusta.

Debord, Guy (2005): Spektaakkelin yhteiskunta.

Ihan epätavallista rallia, eli reclaim everything

Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.

Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.

Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b

Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.

Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.

Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.

Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.

Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.

Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.

Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.

Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.

Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.

Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.

Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.

Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.

Passiivisia nuorisoterroristeja

”Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”

– Mika Ojakangas, Pietas – kasvatuksen mahdollisuus

Kesäkuun lopussa julkaistiin kansainvälinen 38. maan tutkimus nuorten yhteiskunnallisesta osaamisesta, osallistumisesta ja asenteista [1]. Tutkimuksen julkilausuttu tavoite oli selvittää nuorten valmiudet aktiivisiksi kansalaisiksi nyky-yhteiskunnassa.

Keskeiset tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten nuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat vertailtujen maiden kärkeä. Lisäksi nuorten luottamus poliittisiin instituutioihin on vakaa. Sen sijaan yhteiskunnallinen osallistuminen ei nuoria kiinnosta. Joku saa mitä tilaa (ja saa vaikka ei tilaisikaan).

Kansainvälisessä vertailussa suomalaisnuoret valloitivat häntäpään kiinnostuksessa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista. Pöhöttynyt parlamentaarinen valtaeliitti saa edelleenkin jatkaa kestejään ihan rauhassa, ainakin mikäli tutkimukseen on luottaminen: vain kymmenesosaa nuorista kiinnostaa toimiminen puolueissa, sen sijaan vaaleissa aikoo äänestää 85% nuorista. Kiinostumattomuus polittiseen toimintaan ei tyhjene puolueisiin, vaan vain yksi kolmesta on osallistunut jonkin yhteiskunnallisen järjestöjen toimintaan.

Lisäksi yhteiskunnallisiin instituutiohin tuntuisi luottavan häiritsevän suuri osa nuorisosta. Valtionhallintoon ja tiedotusvälineisiin luottaa kahdeksan kymmenestä, poliittisiin puolueisiin lähes kaksi kolmesta – kaikki reippaasti kansainvälisien keskiarvojen yläpuolella. Lisäksi lähes täysin järkähtämätöntä luottamus on poliisiin ja puolustusvoimiin. Mitäs se Althusser höpötti aikoinaan niistä ideologisista valtiokoneistoista…

Tutkimuksen tulokset eivät anna varmastikaan todellista kuvaa nuorten aktiivisuudesta ja kyvykkyydestä, saatika tavoita heidän poliittista potentiaaliaan yhteiskunnan eri tasoilla. Koulutusjärjestelmän kasvatustavoitteiden tarkastelulle tulokset kuitenkin antavat oivan mahdollisuuden.

Paljon on kuultu puhetta ja huolta nuorten yhteiskunnallisesta asemasta. Nuorisoon suhtautumisessa näyttäisikin niputtuneen kaksi ääripäätä: passiivinen nuori, joka ei toteuta kansalaistehtäväänsä, eli äänestämistä, sekä terroristinuori, joka radikalisoituu kansalaistehtäväkanavansa ohitse. Voisikin todeta, että 2000-luvun nuorison hallinta perustuu pyrkimyksiin käsitellä tätä passiivisen terroristin comboa.

Huoli nuorten passiivisuudesta on tuottanut 1990-luvulta alkaen kymmeniä tutkimuksia, kamppanjoita ja hankkeita. Rahaa nuorten aktivoimiseen näyttäisi löytyneen. Ja miksipä ei löytyisi, onhan kyseessä viimekädessä parlamentaarisen demokratian legitimiteetti, ellei tulevia sukupolvia saada innostettua äänestäjiksi. Äänestämisen osalta homma näyttäisi kohtuullisen hyvältä ottaen huomioon 85%:n äänestyshalukkuuden. Nyt julkaistun kansainvälisen tutkimuksen keskeiset tulokset ovat suomalaisnuorten osalta samanlaiset kuin vuosituhannen vaihteessa (IEA Civics 2001). Valtionneuvostotason projekteista, opettajakoulutukseen kohdistetuista aktivointihankkeista ja muista sellaisista huolimatta aktiiviseksi kansalaiseksi kasvattaminen ei nyt ihan näytä onnistuvan.

Virallinen nuorten aktivoimisen asetelma on kummallinen. Kaava on löyhästi seuraavanlainen: kansainvälisen talousorganisaation kasvatusjaosto yhdessä kansallisten ministeriöden ja niiden konsulttien kanssa päättää ratkaista ongelman; kansainvälinen organisaatio laatii asiantuntijatyöryhmän voimin strategian tilanteen muuttamiseksi; kansallinen opetusministeriö ja opetushallitus tms. julistaa strategiaa myötäilevän hankkeen avatuksi; hanke ulotetaan yliopistojen kasvatustieteelisiin tiedekuntiin ja opettajankoulutukseen; visioita testataan mahdollisesti laboratorio-olosuhteissa, eli normaalikouluissa; lopulta strategiat ja sisällöt valuvat kouluihin ja opettajille joko täydennyskoulutusten tai ”kuinka kasvatan aktiivisia kansalaisia” -oppaiden muodossa. Lopulta luokkahuoneessa pitäisi tapahtua jotain järisyttävää.

Mitkä ovat perusteet oletukselle, että ketään voi aktivoida tällaisella ylhäältä alas -mallilla? Etenkin jos ymmärrämme aktiivisuuden tietoisena poliittisena toimintana, ei aktiviteettina tai tapana, jollaiseksi määräajoin tapahtuva äänestäminen voitaneen lukea. Itseasiassa voitaisiin hiljalleen harkita koko aktiivisuus -sanasta luopumista.

Poliittisessa aktiivisuudessa on paljon samaa kuin oppimisessa. Molemmat jäävät usein pinnallisiksi ellei lähtökohtina ole omat (tai yhteisön) tarpeet ja halut. Erityisesti nuorten osalta aktiivisuus ja oppiminen ovat sidoksissa motivaatioon, sosiaalisiin suhteisiin, kokeiluun ja tunnusteluun, miksei myös voittoihin ja tappiohin. Ylätason aktivoimishankkeilla ei kyetä tarttumaan näihin lähtökohtiin.

Oli miten oli, tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että nuoret pitävät poliittisia instituutiota ja valtion hallintoa stabiileina voimina, jotka toimivat ”tuolla jossain” ilman, että niihin tarvitsisi vaikuttaa.  Tai, että niihin voitaisiin vaikuttaa. Demokratiakin pelaa kuin itsestään. Nuoren positioksi näyttäisi jäävän yhteiskunnallinen asiakkuus äänestäjänä, kuluttajana, työntekijänä tai yrittäjänä. Kollektiivinen, organisoitu poliittinen toimita ei nuoria kiinnosta.

Eipä sinällään ihme. Koulun opetussisällöt ja -menetelmät kun tukevat kuvaa staattisesta yhteiskunnasta. Yhteiskunnallisen opetuksen sisällöt keskittyvät ennen kaikkea yhteiskunnan instituutioihin ja niiden (ideaaliin) toimintaan (joiden esittely tietyssä mittakaavassa toki on tarpeellista), eivät esimerkiksi vallan käyttöön, vastarintaan, konflikteihin, ristiriitoihin, kamppailuihin, poliittisiin ihanteisiin, tai eriarvoisuuteen.

Koulujen yhteiskunnallinen opetus on ylipäätänsä vähäistä ja kaikenlisäksi se aloitetaan vasta myöhäisessä vaiheessa, peruskoulun yhdeksännellä. Alakoulussa keskitytään tottelevaisuuten ja hyvään käytökseen. Perusteita yhteiskunnallisista asioista oppimisen viivästyttämiselle on vaikea löytää, yhteiskunta kaikessa moninaisuudesssaan kun on läsnä lapsen arjessa päivittäin. Tämän yhteiskunnan toimijaksi lapsi pyrkii jo pienestä pitäen. Voisikin todeta, että ymmärrystä yhteiskunnasta ei haluta tuottaa. Sen sijaan yhä enemmän keskitytään yksilöön, esimerkiksi yksilöpsykologian ja yrittäjyyden näkökulmista.

Koululaitoksesta puuttuu perkele kaikki dynamiikka. Eipä siis ihme, että koulu on nuorisolle vain yksi arjen toiminta-areena – eikä edes kovin merkityksellinen sellainen. Omaehtoisen ja itseorganisoituvan oppimisen sijaan kouluopetus on edelleen valitettavan usein tallettamista ja tiedonsiirtämistä. Tieto kaadetaan professionaalisen objektiivisen tiedon kantajan, opettajan päästä tietämättömän vastaanottajan, oppilaan päähän (sitä ennen se on kaadettu opettajan päähän…). Kouluoppimisessa opettaja on subjekti, oppilas objekti. Luokkahuonekäytännöt ovat pahimmillaan samalla tavalla performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia.

Jos tehdään jotain yhdessä, niin ryhmätoiminta ja yhteistoiminnallisuus jäljittelevät irvokkaasti nykytyön organisoinnin muotoja. Siksi tulisikin olla hyvin tarkkana silloin kun huudetaan lisää yhteisöllisyyttä kouluihin: yhteisön ja yhteisöllisyyden sijaan tällöin tarkoitetaan tiimiä ja yhteistoiminnallisuutta, joista on välittäminen ja solidaarisuus kaukana.

Myös yrittäjyyttä ajetaan kouluihin sellaisella haipakalla, että huh huh. Eräs jyväskyläläinen ns. silmäätekevä kokoomuspoliitikko tiivisti oikeiston kasvatusvisiot näppärästi toteamalla, että yrittäjyysopinpolku on aloitettava jo alakoulusta lähtien, koska ”asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan vaikuttaa tehokkaimmin alakouluiässä lisäämällä yrittäjyystietoutta opetuksessa.” Näin sitä vaan esitellään omaa etua yhteisenä etuna.

On ymmärrettävä kasvatusjärjestelmä jatkuvan poliittisen kamppailun kohteena. Järjestelmänä, joka tällä hetkellä, ehkä enemmän kuin koskaan, pyrkii – ja nimenomaan pyrkii, nuorten näitä pyrkimyksiä eri tavoin vastustaessa – uusintamaan vallitsevaa poliittista järjestystä ja vastaamaan tulevaisuuden turbotehokkaiden työmarkkinoiden vaatimuksiin.

Althusserin analyysi koulusta tärkeimpänä ideologisen valtiokoneistona ei suinkaan ole lähtökohdiltaan vanhentunut, vaikka muut ideologiset apparaatit, kuten media, ovat nousseet yhä merkittävimmäksi. Suurpääoman tarpeita palveleva uusliberaali valtio tulee yhä voimakkaammin esiin koulussa. Sen tehtävänä on tuottaa paitsi mutkatonta tietokykyistä työvoimaa työmarkkinoille myös kasvattaa aivan uutta prekaaria yrittäjäsubjektia, joka oikeiston mainostaman tarunhohtoisen yrittäjyyskuoren alla käy markkinoilla jatkuvaa taistelua toimeentulosta, syyttää epäonnistumisista itseään, pärjää yksin ja kilpailee kaikkia muita vastaan yksilönä.

Koulutuspoliittisen eliitin mielissä välkkyy totalitaristinen koulutusjärjestelmä. Kyllä, totalitaristinen siinä mielessä, että jokaiselle yksilölle löytyy talouden tarvitsemaa kykyä vastaava paikka yhteiskunnallisessa tuotantokoneistossa. Suuri huoli tuntuisikin kohdistuvan talouskasvun näkökulmasta tuhlatuihin kykyihin ja koulutusjärjestelmäaidan pakopaikoihin. Kyseessä ei ole niinkään suunniteltu koneisto, vaan taloudellisen kasvun välttämättömyys, jonka perusteella lapsia voidaan jo lastentarhasta alkaen valikoida perintötekijöiden ja luokka-aseman perusteella sopiviin tehtäviin.

Tästä syystä opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visiönäärejä ei kiinnosta ihminen, hänen tarpeensa, saati kyvyt yleensä vaan ne kyvyt, joilla kilpailuyhteiskunnasta voidaan tehdä entistä tehokkaampi turboyhteiskunta.

Turboyhteiskunnan koulussa tapahtuva sosialisaatio tarkoittaa sellaisen ajattelutavan omaksumista, jossa kaikki uhrataan yhteiskunnan taloudellisen tehokkuuden ja kansallisen kilpailukyvyn eteen. Jos kasvatuksen sosialisaatio tarkoittaa vallitsevien arvojen hyväksymistä, niitä kyseenalaistamatta, meidän on päästävä siitä eroon. Tällaista sosialisaatiota vastaan on asetettava vaade vastarinnasta. Sopeutumisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, persoonallisuuksia, jotka kykenevät vastarintaan. Siksipä kasvatuksen keskeiseksi tehtäväksi tulisi asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen.

Radikaalisti demokraattinen yhteiskunta edellyttää yhteisvastuuta. Siis yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille. Yhteisvastuu ei kuitenkaan tarkoita sosialidemokraattista ylätason holhousta, eikä se sulje pois ihmisen autonomisuutta. Sillä yhteisvastuu tarkoittaa vastuuta itsestä, mutta se tarkoittaa myös vastuuta muista ja jopa, kuten Mika Ojakangas muistuttaa, vastuuta muiden vastuullisuudesta.

Mitä jos opetussuunnitelmatason korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisuudesta, monikulttuurisuudesta, oikeuksista ja vapauksista, sekä demokratiasta otettaisiin vakavasti. Vakavasti siinä mielessä, että ne törmäytettäisiin oppilaiden arjessa jotenkin aivan muuten kuin opettajan power point -shown muodossa.

Eikö nuorison radikalisoituminen voisi olla ilolla tervehdittävä vaihtoehto niitä yhteiskunnallisia kehityslinjoja vastaan, joissa eriarvoisuus lisääntyy, yksilöllisiä ja kollektiivisia oikeuksia poljetaan, edustuksellinen demokratia, talousjärjestelmä ja ympäristö ovat yhä pahemmassa kriisissä. Itseasiassa, radikalisoituminen on todellakin ainoa vaihtoehto, jos verrataan opetussuunnitelmaankin asettettuja tavoitteita tämän hetken yhteiskunnan tilaan.

Ja silti, eikö juuri näin tapahdu (toisin kuin tutkimukset väittävät) kaikissa niissä yhteiskunnallisissa kamppailuissa joihin nuoret osallistuvat. Pasiiviset terroristit tulisi nähdä uusien elämänmuotojen ja poliittisten järjestyksien etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa – ei toisin päin. Nuoruus taluttaisi pystyyn mädänneen poliittisen ja taloudellisen eliitin peilin eteen.

Mutta ai niin, eihän tällaista saa esittää, koska silloin on politisoimassa pyhää porvarillista koulutusjärjestelmää. Äh, koulutusjärjestelmää ei tarvitse politisoida, se on jo poliittinen – niin kuin varsin hyvin tiedämme.

***

[1] Tutkimuksen toteutti kansainvälinen koulusaavutuksia arvioiva järjestö IEA (International Association for the Evaluation of Educational Achievement), jonka Suomen tutkimusrganisaationa toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos.

Luettavaa:

Ojakangas, Mika (2001): Pietas – kasvatuksen mahdollisuus.

Suutarinen, Sakari (2000): Nuoresta pätevä kansalainen.

Tomperi & Piattoeva (2005): Demokraattisten juurten kasvattaminen. Kirjassa Kenen Kasvatus?

Oppiminen pakenee instituutioista

Opetusministerin, yliopistojohdon ja innovaatiovisiönäärien puheiden mukaan maan koulutusjärjestelmällä menee ”fantastisesti”: yliopistot kiitävät tuota pikaa kansainvälisten ranking-listojen kärkeen ja PISA-peruskoulu on puolivalmista kauppatavaraa suomalaisen talouskasvun hypermarketissa. Kasvatusinstituutioiden sisällä opettajat, tutkijat, opiskelijat ja lapset voivat sen sijaan yhä huonommin.

Kaunistellun julkisivun ja ihmisten hyvinvoinnin ristiriita saa jatkoa myös siinä yksinkertaisessa havainnossa, johon törmään yhä uudestaan opetustyössäni: ihmisille tärkeimmät ja syvimmät oppimiskokemukset syntyvät kasvatusinstituutioiden ulkopuolella.

Informaalin oppimisen merkityksen hyvinvoinnille on huomannut jopa kokoomuslainen opetusministeri. Luovuutta pyritään palauttamaan kouluihin lisäämällä hetki sitten karsittujen taideaineiden viikkotuntimäärää. Samaan aikaan kasvatusta yritysmuotoistetaan, ei vähiten vaatimalla yrittäjyyskasvatusta koulujen ohjenuoraksi opintaipaleen ensimmäisiltä portailta alkaen.

Nykymuotoisissa kasvatusinstituutioissa, joissa ihmiset asetetaan yhä useammin kilpailemaan toisiaan vastaan, vapaata vuorovaikutusta tapahtuu niukasti. Kriittisyydelle ei ole tilaa, kun pitäisi olla niin sanottu ”hyvä tyyppi”. Eräs toverini totesikin osuvasti, että kriittinen ajattelu ja oppiminen olivat vain käymässä yliopistolla, nyt ne pakenevat perävalot palaen muualle yhteiskuntaan.

Yliopistojen kollektiivinen äly on vain osa sitä yhteiskunnallista luovuutta, joka elää tietoverkoissa ja syntyy ihmisten sosiaalisissa suhteissa. Nykyiset korkeakoulut toimivat kuitenkin yhä selvemmin tietokapitalismin laboratorioina, joissa kollektiivinen äly pakotetaan tietopääomaksi ja tiedosta tehdään yksityisomaisuutta.

En ole kääntämässä selkääni yliopistoille – yliopistoja tarvitaan. Se, millaisia yliopistoja tarvitaan, ja millaisin poliittisin projektein nämä yliopistot olisivat saavutettavissa, on sitten toisen keskustelun paikka. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen näkökulmasta tilanne on kuitenkin se, että yliopistot ovat yhä epähoukuttelevampia.

Yhteiskunnallinen oppiminen on mahdollisuus rakentaa yhteistä. Yksilö ei tuota yhteistä, eikä yhtään ideaa synny ilman nojaamista aikaisempaan yhteisten ideoiden varantoon tai vuorovaikutukseen toisten kanssa – väittävät Bill Gates tai musiikkimaailman superstarat mitä tahansa.

Yhteinen voidaan tuottaa vain yhdessä, vertaisten kanssa, vertaisryhmissä, vertaisverkostoissa – vertaistuotantona. Yhä merkittävämpi osa yhteiskunnallisesta varallisuudesta ja hyvinvoinnista tuotetaan juuri näissä muodoissa. Tämän yhteisen hyödyntämiseksi, sen kaupallistamiseksi, on pakko rajoittaa paitsi luovuutta myös pääsyä yhteisiin resursseihin. Juuri nämä prosessit ovat käynnissä yritysmuotoistuvassa koulutusjärjestelmässä.
Kasvatusinstituutioiden olisi käännettävä katseensa yhteiskuntaan, ei toisin päin. Koulujen olisi avauduttava yhteiskuntaan ja päivitettävä luovuuden ja oppimisen lähtökohdat ihmisten tarpeista ja osaamisesta käsin – ja toimittava resurssina vapaalle tiedolle ja oppimiselle.

Kysymys on ihmisten hyvinvoinnista ja tasa-arvosta, joita kasvatusinstituutioiden on vaalittava. Tämän hetkiset kehityskulut eivät tätä tee. Vertaisoppimisen muodot sen sijaan ovat alkusoluja vaihtoehtoisille elämänmuodoille ja poliittisille järjestyksille.

Oppimisen voi ajatella siten, että tasa-arvo ei ole sen päämäärä vaan lähtökohta. Yhteiskunnallisessa oppimisessa tällainen radikaali tasa-arvo on usein jollakin tavalla läsnä. Filosofi Jacques Rancìerea mukaillen voi todeta, että oppiminen on syvintä silloin, kun ihminen opettaa toiselle sitä mitä ei osaa ja oppii mitä haluaa. Tästä muodostuu yhteisöllisen vertaisoppimisen radikaali perusta. Se tarkoittaa institutionaaliseen oppimiseen liittyvien hierarkioiden purkamista – sitä, että opettajasta ja oppilaasta molemmista tulee tietämättömiä, motivoituneita uuden etsijöitä.

Lavasteista kaupunkiin

”Kaupunkisuunnittelun avulla kapitalismi ottaa haltuunsa kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä kehittyy loogisesti absoluuttiseksi ylivallaksi, joka voi luoda – ja jonka on nyt luotava – tilan totaalisuus uudelleen omaksi lavasteekseen.”

– Debord, Spektaakkelin yhteiskunta

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Kirjoitin harvakseltaan vasemmistosta, rasismista, commonseista, zombiepolitiikasta, ja mm. yliopistoista. Tarkoituksena oli kapitalismin kriisin, vasemmiston jatkuvan kilpikonnapuolustuksen, suuntaa etsineiden ympäristöprotestien, yliopistokapinan jälkilöylyjen, voimistuvan muukalaisvihan ja oikeiston harjoittaman häikälemättömän luokkapolitiikan keskellä raapia kasaan joitakin suuntaviivoja vaihtoehtoisille kehityskuluille ja vastarinnalle.

Samaa näyttivät tekevän useat muutkin erinomaiset blogit ja sivustot. Toiset aloittelivat, toiset väänsivät jo hyvinkin pitkällä kokemuksella. Useimpien työ jatkuu edelleen, voimakkaammin ja kokeneemmin. Monet löytyvät myös viereisestä linkkilistasta.

Annoin tuolloin blogille nimeksi Lavastekaupungin rajat. Olin alkanut yhä selvemmin jäsentää poliittisia kamppailuja, yhteiskunnallisia konflikteja ja arjen vastarinnan mahdollisuuksia kaupunkikehykseen. Tätä teen edelleen.

Kaupunki on kiinnostanut vastarinnan sekä vaihtoehtoisten elämän muotojen ja yhteiskuntien teoretisoijia löyhästi sanottuna koko työväenliikkeen historian ajan. Marx piti eräänä porvariston menestyksekkäimmistä saavutuksista sitä, että se alisti maaseudun kaupungille, jossa ”pelkkä ilma oli vapauttavaa”. Engels ihmetteli työväenluokan oloja kartoittaessaan niitä täysin aikaisemmasta poikkeavia elämänmuotoja, uusia subjektivisuuksia, joita oli syntynyt muutamassa vuodessa nopeassa tahdissa teollistuviin englantilaisiin kaupunkeihin.

Myöhemmin esimerkiksi Henri Lefevbre ja Guy Debord teoretisoivat 1960-luvun lopun yhteiskunnallisen liikehdinnän pyörteissä kaupunkitilan kapitalismin keskeiseksi areenaksi, jossa se uudisti itseään. Haluttiin myös esittää, että vastarinnan rakentumisen näkökulmasta kaupunki oli noussut yhä merkittävämmäksi tilaksi perinteisen tehtaan tuotantolinjan rinnalle. Edelleen pyrittiin nostamaan esiin palkkatyön ulkopuolisen elämän merkittävyys, työvoiman uusintaminen ja erilaiset vertaistuotannon muodot sekä näiden keskeinen asema paitsi kaupunkitilassa myös yhteiskunnallisen varallisuuden luojana.

Voitokkaan uusliberalistisen projektin ja ns. jälkifordistiseen tuotantoon siirtymisen aikakaudella erityisesti autonomimarxistit, tunnetuimpana ehkä Toni Negri, ovat hahmotelleet metropolia väen yhteisen tuotannon ja organisoitumisen tilana perinteisen tehtaan sijaan. Keskeistä heille on ollut myös immateriaalisen tuotannon merkityksen esiinnostaminen, älytyön ja kommunikaation tuleminen riiston kohteeksi.

Eräs pitkän linjan näkyvä urbaaneja kapitalistisia prosesseja tarkastellut teoreetikko on maantieteilijä David Harvey. 2000-luvulla Harvey on herätellyt henkiin Lefebvren vaatimusta kollektiivisesta oikeudesta kaupunkiin, ja pyrkinyt osoittamaan, että nykyisen kapitalismin kriisin keskeiset syyt on palautettavissa urbaaneihin prosesseihin niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Paikantamalla konkreetisesti ihmisten hyvinvointia uhkaavia kehityskulkuja kaupunkitilaan Harvey visio erilaisten urbaanien yhteiskunnallisten liikeiden ja emasipatoristen projektien yhteistyötä vastarinnan rakentamiseksi globaalille uusliberalistiselle kaupunkihallinnalle (katso Harveyn Right To The City videoluennot tästä).

Suomessa on tietysti myös käyty vilkasta debattia kaupunkitilasta. Erityisesti 2000-luvun prekariaattikeskustelussa kaupunki/metropoli on jäsentynyt prekariaatin tuotannon, luovuuden ja vastarinnan tilaksi. Vapaata kaupunkitilaa on viimeisen vuosikymmenen aikana vaadittu ties minkälaisissa karkeloissa. Kaupunkiajattelun moninaisuus ei tietenkään tyhjene lähellekään edellä mainittuihin muutamiin suuntauksiin.

Kapitalistisen kaupunkikehityksen (prosessi, jossa kaupunkitila muokataan mahdollisimman hyvin lisäarvon tuotantoa palvelevaksi, ja joka pyrkii tuottamaan myös uusia pääoman kiertokulkua kiihdyttäviä elämänmuotoja) analysointi mahdollistaa parhaimmillaan moninaisten kamppailujen terävöittämisen laajempaan yhteyteen. Kun tuotanto on levinnyt yhteiskuntaan, on moneen kertaan myös todettu: mikä teolliselle työväelle oli tehdas on nykytyöläiselle kaupunki.

Vastarinnan potentiaalin näkökulmasta väite on mielenkiintoinen. Vaikka teollinen kapitalismi ajoi työläiset tehtaisiin, oli tehdas kuitenkin keskeinen paikka työväenliikkeen solidaarisuudelle, organisoitumiselle ja kommunikaatiolle. Organisoituminen ja vastarinnan rakentuminen kuitenkin ottivat aikansa, työläinen ”haki suhdettaan” tehtaan tuotantolinjaan ja pääomaan. Sitä voisi kutsua pedagogiseksi prosessiksi, jossa tiedostettiin työväenluokan kollektiivinen potentiaali ja visioitiin menetelmiä päämäärien saavuttamiseksi.

Samalla tavalla suhdettaan kaupunkiin hakee nyt prekariaatti. Tästä näkökulmasta kaupunkitilassa hajallaan olevissa, hyvin erilaisissa kamppailuissa on kyse position määrittymisestä, oppimisesta: kokeilemisesta, hapuilusta, tutustumisesta, vastarinnan paikkojen konkretisoimisesta, uudenlaisten organisoitumistapojen etsimisestä, poliittisen luovuuden testaamisesta, ja sen hoksaamisesta, että järjestelmän tulevaisuus nojaa prekariaatin halukkuuteen tuottaa pääoman hyväksi. Tehdas toi yhteen aikaisemmin maaseudulle leväytetyt ihmiset, ja mahdollisti työläisten välisen kommunikaation. Nykyisin globaalin kommunikaatioinfran tarjoaa netti. Ihmisten vapaan kohtaamisen ja kaduilla tai yhteisissä tiloissa tapahtuvan kollektiivisen vuorovaikutuksen merkitystä yhtään vähättelemättä.

Itseasiassa, jos otetaan tässä välissä pieni vuorovaikutuksellinen sivuraide, niin ”positiiviset kohtaamiset” näyttäisivät nousevan arvoon arvaamattomaan oli sitten kyse tuotannon tehostamisesta tai – vastarinnasta.

Ei ole tietenkää sattumaa, että kaupunkia (ja sen yhteyttä tällä hetkellä radikaalisti muokattaviin koulutusinstituutioihin) käsitellään yhä useammin innovaatiovisiönäärien ja ns. luovan luokan teoreetikkojen puheissa keskeisenä innovoinnin tilana. Merkittävää on kuitenkin se, että niissä korostetaan positiivista henkeä ja vuorovaikutusta. Kaupunkitilan positiivisissa kohtaamisissa ja ihmisten luovassa vuorovaikutuksessa on Pekka Himasenkin tuoreet avaimet kansalliseen innovaatiomenestykseen. Siitä se tuottavuus sitten lähti, ihmisten vuorovaikutuksen alistamisesta arvonlisäykselle.

Tuntuukin siltä, että innovaatioturbokapitalismin kaupunkisuunnittelu on täysin skitsofreenisessa tilassa. Yhtäältä olisi, Debordin sanoin, pidettävä yllä ”urbaanien tuotanto-olosuhteiden vaarallisesti yhteen saattamien työläisten atomisoitumista”, siis sitä, että ihmiset ovat eristyneitä toisistaan, toisaalta olisi saatava jokainen ihminen ja alue kytkettyä urbaanin kulutuksen ja tuotannon virtaan. Kolmanneksi olisi promottava ihmismassoihin positiivista vuorovaikutusta innovoinnin edistämiseksi. Siinäpä sitä.

Vastarinnan rakentumisen näkökulmasta voidaan kuin voidaankin myös korostaa positiivisuutta. Tain näin ainakin mm. Negri ja Hardt tekevät Commonwealthissaan. Eristäytymistä vastaan väki pitäisi saada yhä enemmän kaduille, julkisiin tiloihin, kuppiloihin jne. kohtamaan toisensa, aloittamaan keskustelu ja nostamaan katse ylös katutasosta. Vallankumous lähtee positiivisista viboista. Kyllähän tuo passaa. Kollektiivinen luovuus sykkimään – keskisormea himasille ja kumppaneille.

Kyllästyminen teollisen yhteiskunnan kuriin manifestoitui 1960-luvulta alkaen pakona tehtaista ja palkkatyönormista, mutta myös hyökkäyksenä sen aikaista kapitalismin sanelemaa kaupunkikehitystä vastaan laajan urbaanin liikehdinnän muodossa. Tämän hetken globaalin kapitalismin muoto on pantu täytäntöön kaupungeissa. Tästä järjestyksestä otetaan nyt irtiottoja. On tarve järjestää uusiksi kaupungeissa harvojen käsiin kasaantunut varallisuus, vallata takaisin entisiä ja synnyttää uusia yhteisiä resursseja, ajatella kaupungin ja maaseudun suhde uusiksi kestävällä tavalla, muokata poliittiset hierarkiat ja näivettyneen demokratian muodot uusiksi, kaataa näkyvät ja näkymättömät luokkajaon ja erottelun muurit, sekä pistää piste vallitsevalle kaupunkitilan komennolle – eli purkaa sen kaikkialle kasaamat lavasteet.

***

Kirjoitelen näistä lisää myöhemmin. Nyt lähdetään ruokkimaan positiivisia viboja lavastekaupunkiin. Blogi herää kuitenkin talviunilta – lavasteista kaupunkiin. Kirjoitusten tyyli ja kohteet toivottavasti monipuolistuvat, ehkäpä mukaan saadaan hieman ns. realipoliittisempaakin käryä. Kuka tietää.

Mein Kampus

Uuden yliopistolain myötä yliopistoissa ollaan hyppäämässä vapauttavan työn aikaan. Oikeistolainen kuriin ja kontrolliin perustuva koulutuspolitiikka näyttäisi kuluneen kesän ja syksyn aikana antaneen ensimmäiset merkkinsä siitä mitä tuleman pitää: nyt testataan todella kepillä jäätä!

Opiskelijoita pakotetaan Kivan Kallen ja Leppoisan Liisan muottiin OPM:n SORA-työryhmän kurinpitoskenaariossa, joka mahdollistaisi ei-toivotun porukan potkimisen pihalle opistosta kun opistosta (lisää analyysiä tematiikasta esim. tästä). Räikeän opiskelijan oikeusturvaan puuttumisen ja oppilaitoksesta erottamisen kimmokkeena tuskin toimisivat pelkät päihde-epäilyt ja testit, vaan hankkeen liikkeelle polkaisseiden entisen opetusministeri Sari Sarkomaan ja peruspalveluministeri Paula Risikon päiväunissa lienee esimerkiksi tällaisen häiritsevän käytöksen eliminoiminen.

Lisäksi tuntuisi ajankohtaiselta tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka tietotyöläisten työn tulokset siirtyvät kiristyvien tekijänoikeuksien myötä yhä voimakkaammin työnantajan, yliopiston haltuun. Ja muuta kivaa.

Tämän Lavastekaupungin päivityksen tarkoitus on kuitenkin purkaa muutama oikeiston koulutuspoliittinen propagandaraportti. Jos SORA-työryhmän sekä tekijänoikeuksien kuri ja kontrolli ovat yksittäisiä ilmentymiä työn muodosta mallia ”Wissensarbeit Macht Frei”, ovat seuraavaksi esiteltävät raportit ja niiden varaukseton sumutus mediassa osa laajempaa oikeiston yleiseurooppalaista koulutuspoliittista narratiivia Mein Kampusta.

Ehkäpä jo tutuin osanen on näppärästi kesän alkuun, yliopistolain hyväksymisen yhteyteen räpsäytetty EVAn raportti Pulaa työstä ja työvoimasta (raporttia on kritisoitu ja sitä vastaan on asettetu vaade vastikkeettomasta perustulosta ainakin Revalvaatiossa, Jyväskyläläisen Yhteinen yliopisto-verkoston sivuilla, sekä Lavastekaupungissa). EVAn raportti herättää henkiin vuosituhannen alun Sailaksen työryhmän ehdotuksen opintotukijärjestelmän muuttamisesta lainapainotteiseksi.

EVAn visio laajentaisi lainan mahdollistamaa kontrollia yhä laajemmalle yhteiskunnassa, ja pakottaisi opiskelijat valmistuttuaan ottaamaan vastaan mitä töitä tahansa. Lainavetoisen opintotukijärjestelmän esittely on mielenkiintoista talouskriisin keskellä: korkeakoulutetut nuoret kun saattavat joutua kärsimään lamasta erittäin pahasti. Tähänkin tosin lienee oikeistolla ratkaisu valmiina: lisää lainaa ja lisää täydennyskoulutusta. Oppia ikä kaikki…

Tässä välissä ei malta olla sanomatta paria sanaa koulutuksen maksullisuudesta. Tunnettua on, että uusi yliopistolaki mahdollistaa lukukausimaksujen asettamisen EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Ei tarvi olla kummoinen visionääri todetakseen, että jos maassamme istuu seuraavalla hallituskaudella porvarihallitus, uhkana on että lukukausimaksuja esitellään välttämättömyytenä kaikille. Tähän kannattaa poimia pätkä Juha Suorannan pikakatsauksesta Iso-Britanniaan:

”Lukuvuosi maksaa Iso-Britanniassa tällä hetkellä 3 500 euroa, oikeisto vaatii maksun pikaista korottamista 8 000 euroon ja liputtaa katottoman lukukausimaksun puolesta.

Lukukausimaksun perustelut tulevat olemaan Matti Vanhasen III hallitukselle yhtä vähän politiikkaa kuin ne olivat Tony Blairille, joka maksuja määrätessään julisti hallituksensa prioriteetit: ”koulutus, koulutus, koulutus”.

Lukukausimaksut ovat valitun poliittisen mallin mukainen looginen seuraava askel. Välttämättömyydeksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi Tampereen yliopistossa huomataan jo tuhannen euron lukukausimaksun tuovan reilusti toistakymmentä miljoonaa kassaan.”

Professori on tässä turhan varovainen: eiköhän Mein Kampukseen ole alusta alkaen kirjoittu lukukausimaksut, ja niiden käyttöönotto on elinkeino- ja yliopistoeliitissä tarkalleen huomioitu – vai mitäpä luulette esimerkiksi näiden keskisuomalaisten jehujen (hyi helvetti…) kelailleen yhtenä osana gaalailtaansa?

Kyse on lienee pikemminkin siitä miten maksut pyritään esittelemään ja perustelemaan. Tähän tarvitaan mitäs muuta kuin valtion ja elinkeinoelämän propagandakoneistoa.

Maksullisuus ja lainavetoisuus ovat sidoksissa laajempiin elinkeino- ja koulutuspolitiikkaa koskeviin rakenteellisiin muutoksiin, joita kiihdyttämään on eri ministeriöiden toimesta tilattu kansainvälisen ”puolueettoman” asiantuntijaryhmän toteuttama äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisen innovaatiojärjestelmän tasosta.
Raportti puskee eteenpäin sellaisella hyökyllä, että heikompaa hirvittää: alueellisia rakenteita on muutettava yritystoimintaa paremmin tukevaksi koko elinkeinopolitiikan, ja siihen liittyvien palvelujen uudelleen organisoimisella; koulutus, tutkimus ja yritystoiminta on liitettävä voimakkaammin osaksi eurooppalaista ja globaalia kehitystä; innovaatiotuet on keskitettävä innovaatioytimiin (siis tulevaisuuden muutamaan yliopistokaupunkiin), sillä kasvukeskusten ulkopuolle menevät tuet heikentävät talouskasvua (tässäpä onkin aluepolitiikan lähettiläille, kepulaisille pähkinä purtavaksi: miten perustella maakunnille mm. korkeakouluverkoston karsimista?); yliopistouudistus on innovaatiojärjestelmän keskiössä, ja sen turvin on mahdollista kiihdyttää korkeakoulurakenteiden (sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen) uudistamista kaikilla tasoilla; sektoritutkimusta on karsittava radikaalisti; innovaatiopolitikkassa on tuettava elinkeinoelämän suurempaa riskinottomahdollisuutta; ja niin edelleen…

Kuin pisteeksi i:n päälle OPM:n tiedote toteaa, että ”paneelin tekemän laajan kyselyn mukaan järjestelmäuudistuksiin ollaan Suomessa valmiita ja niitä toivotaan. Lähtökohdat muutoksiin ovat siis hyvät.” Tämä, jos mikään, on sitä mitä Alan Badiou nimittää liberalistisen politiikan vihollispropagandaksi. Se ei kuitenkaa voi jäädä ministeriöiden tiedotteiden ja tutkimusten tasolle, vaan avuksi kaivataan yksi maan vaikutusvaltaisimmista aikakausilehdistä.

Suomen kuvalehti ja erityisesti sen päätoimittaja Tapani Ruokanen on ollut innovaatiojärjestelmän ja korkeakoulu-uudistusten kiihkeimpiä puolestapuhuja. Myös pappina tunnettu Ruokanen totesi mm. viime kevään yliopistoliikehdinnän aikaisessa pääkirjoituksessa sen kummemmin perustelematta, että ”yliopistolain kritisoijat ovat väärässä”.

Koulupoikamaisiin itkupotkuraivareihin lienee selityksenä se, että yliopistoliike astui ns. suoraan Ruokasen kaftaanille. Päätoimittaja nimittäin laati vuonna 2004 EVAlle raportin, jossa linjataan pitkälle oikeistolaisen innovaatiojärjestelmän tulevaisuutta. (Raportin taustavaikuttajien kirjo vaihtelee Anteista Herlin ja Piippo aina Matti Alahuhtaan, joka muuten tätä nykyä istuu esimerkiksi Aalto-yliopistosäätiön puheenjohtajan pallilla, ja yliopiston rehtori Aino Salliseen! Hyi helvetti…)

Tuoreessa pääkirjoituksessa (SK 44/2009) ”Liikaa yksimielisyyttä” (sic!) Ruokanen luukuttaa Asiaansa niin kuin kunnon profeetan kuuluukin.

Aluksi Ruokanen asianmukaisesti muistuttaa, että opetus- sekä työ- ja elinkeinoministeriöiden tilaama arvio innovaatiojärjestelmästä on toteutettu ”kansainvälisessä riippumattomassa työryhmässä”, sitten hän jatkaa:

”Taantuma pakottaa päättäjät etsimään uutta politiikkaa ja torjumaan muutosvastarintaa. Tähän arvio antaa eväitä. Suomella on poikkeuksellisen hyvät edellytykset etsiä teorian ja käytännön päätöksenteon yhdenmukaisuutta globaalitasolla. Hyvä virkamieskunta tarttuu uusiin ideoihin ja vie ne poliittiseen keskusteluun. Nopea ja suoraa puuttumista asioihin suorastaan odotetaan –.”

Oikeistolainen innovaatiopolitikka esitellään siis jälleen välttämättömyytenä, mutta myös ainoana mahdollisena ratkaisuna. Lopuksi päätoimittaja perustelee linjauksiensa tarpeellisuutta pelottelemalla Suomen jäämisellä jälkeen muusta Euroopasta, ja tukee mm. arviointipaneelin näkemystä koko elinkeinopolitiikan uudistamisesta ja ”rönsyilevän menon” karsimisesta. Kakun päälle kermat täräyttää kuitenkin teesi, jolla kapitalismi nousee pysähtyneisyyden suostaan:

”Tiedon ja inhimillisen pääoman tehokkaan käytön lisäksi tarvitaan palkitsemismenettelyn uudistuksia, varsinkin riskiyrittäjille”.

Että huh huh.

Pääkirjoituksesta ja arviointiryhmän tutkimuksesta kannattaa tässä nostaa esille kaksi yleisempää huomiota. Ensinnäkin, oikeisto viilettää edelleen kovalla itsevarmuudella ja pystyy esittämään talouskriisin keskellä – toki myös sen vuoksi – aivan käsittämättömiä poliittisia vaatimuksia, jotka paitsi pyrkivät sivuuttamaan kaiken järjestelmään kohdistetun vastarinnan, esittelevät myös ”yhdenmukaisuutta” ja ”nopeaa ja suoraa puutumista asiohin” kuin itsestään selvyytenä.

Tulee miettineeksi, olisivatko tällaiset julkiset linjaukset olleet mahdollisia vielä muutama vuosi takaperin?

Toinen huomio on päinvastainen. Badioulaisittain arvoiden (Ks. Slavoj Zizek: First as Tragedy, Then as Farce. New York: Verso 2009. s. 26-28.)  tällainen vihollispropaganda paljastaa jotain jarjestelmään kohdistuvan vastarinnan potentiaalista. Propaganda taistelee jotain sellaista vastaan, josta se on tyystin tietämätön, jotakin sellaista vastaan mille se on rakenteellisesti sokea. Toisin sanottuna se ei sodi aktuaalista vastavoimaa (kuten vaikkapa vasemmistopuoluetta tai aktivistiryhmittymää) vaan tilanteessa immanentisti olevaa mahdollisuutta – vallankumouksellista ja emansipatorista potentiaalia, joita propagandan tuottajat eivät kykene tavoittamaan – vastaan. Se pyrkii siis esittelemään vallitsevan järjestelmän ja oikeistopolitiikan läpäisemättömänä totaliteettinä, ja vastarinnan potentiaalin tai radikaalin politiikan pyrkimyksinä, jotka tekevät asiat ainoastaan huonommiksi.

Hyvä jatkoesimerkki tästä badioulaisittain määritellystä vihollispropagandasta on ministeri Christoffer Taxellin puhe jo edellä mainituilla gaalakekkereillä keskisuomalaisen porvariston lepakkoluolassa, kauppakamarilla. Taxell ei tyydy vain niputtamaan poikkeuksellisen räikeästi korkeakoulujen ja elinkeinoelämän etuja yhteisiksi vaan jättää täysin huomioimatta mm. yliopistouudistusta vastaan asettuvan liikehdinnän:

”Jos menisimme vaikka esimerkiksi neljäkymmentä vuotta taaksepäin, jolloin itse luin lakia Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tällaista tilaisuutta tuskin olisi järjestetty ilman äänekkäitä protesteja, ylioppilaiden, opettajien ja monien poliittisten vaikuttajien taholta.  Olisi ehkä väitetty että yliopisto on rähmällään kapitalismin edessä, tai esitetty vielä hurjempia väitteitä. Vielä suurempaa raivoa olisi ehkä aiheuttanut oma vastaukseni kysymykseen siitä minkä vuoksi Kauppakamari järjestää gaalaillalliset: Yliopistolla ja yrityksillä on yhteinen intressi! Mutta 1960-luvulla tämän tapaista tilaisuutta tuskin olisi edes järjestetty. Maailma on muuttunut.”

Totta totisesti on yliopistomaailma muuttunut, jos porvaristo voi esitellä oman etunsa näin räikeästi yhteisenä etuna. Toisaalta miksipä ei esittelisi: onhan noille eduille (ainakin osittainen) juridinen tae uudessa yliopistomuodossa.

Oikeisto on kuitenkin väärässä.

Taxelilla ja kumppaneilla on yksi pieni ongelma: he ovat rakenteellisesti sokeita sille potentiaalille – uudelle vasemmistolaiselle politiikalle – mikä tällä hetkellä kuhisee paitsi yliopistoissa myös muualla yhteiskunnassa. Potentiaalille, joka etsii yhteisiä kiintopisteitä artikuloidakseen politiikkansa voimakkaammin esiin, ja joka pitkässä juoksussa myös tulee etsimään juridisen turvan vaatimuksilleen – aivan kuten porvaristo on uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä tehnyt.

Mahtaapi yliopistoeliittiä pikkasen kyrsiä vasemmiston voitto ylioppilaskuntien vaaleissa. Mahtaapi porvaristoa pikkasen kyrsiä enemmän kun valkenee politiikan aika: yliopisto yliopistolta, kortteli korttelilta, kaupunki kaupungilta ja sitä rataa…